Eli kysymyksessäni on äitini.
En tiedä mikä häntä vaivaa, mutta jos joku voisi auttaa tulkitsemaan häntä hieman, niin minun olisi helpompi olla hänen seurassaan.
Äidilläni on tapana katkeroitua joka asiasta ja työpäivän päätteeksi hän haukkuu kaikki työkaverinsa kuinka kurjia ihmisiä he olivat hänelle. Ja muutenkin äitini esittää muille ihmisille täydellistä ihmistä, mutta heti kun tämä ulkopuolinen on mennyt niin alkaa huuto, että kuinka kamala tämä ihminen oli ja kuinka tämä loukkasi häntä. Sitten jos minä satun kyselemään jotain astettakin henkilökohtaisempaa häneltä, niin saan vain huudot niskaani(kysyin eilen, että millainen lapsuus hänellä on ollut) ja käskyn painua vittuun. Ja jos en tee kuten hän haluaa, niin hän pahoinpitelee minut erittäin raa'asti ja sitten on ylpeä suorituksestaan. Jälkeenpäin hän ei kuitenkaan myönnä, että olisi koskenut sormellakaan minuun. Hän sanoo, että minä mielenvikaisena uhittelin häntä.
Äidilläni ei ole siis ollenkaan omaatunoa ja kaiken pahan olonsa hän purkaa minuun ja saa minut tuntemaan itseni syylliseksi. Ulkopuolisille hän väittää vain kuinka vaikea olen lapsena ja ulkopuoliset pitävät äitiäni aivan super-äitinä, kun on hieno talo,ulkomaanmatkoja,hieno auto jne. Todellisuudessa äitini on hukkumaisillaan velkoihinsa. Hänelle on tärkeintä se miten muut näkevät perheemme.
ja äitini puhekieli on myös sekavaa. Ensin hän sanoo, että jos leikkaan nurmikon, niin saan lähteä kavereiden kanssa. Kun olen sen tehnyt, niin hän pahoinpitelee minut ja sanoo, että "sun piti vielä kastella kukat,pyyhkiä talosta pölyt jne. jne." Hän keksii koko aika syitä millä voisi haukkua minut maanrakoon.
Ja jos minulla on hyvä päivä, niin se tietää, että hän kritisoi minua koko aika, koska hän itse ei ole yhtä onnellinen kuin minä. Jos minä taas olen surullinen niin hän on onnellinen, hänen päämääränsä on saavutettu.
Mikä äidilläni oikein on? ps. tohon pahoinpitelyjuttuihin on jo tavallaan puututtu, mut en ole koskaan saanut tietää miksi äitini on tuollainen.... osaisiko joku tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä tästä?
En tiedä mikä häntä vaivaa, mutta jos joku voisi auttaa tulkitsemaan häntä hieman, niin minun olisi helpompi olla hänen seurassaan.
Äidilläni on tapana katkeroitua joka asiasta ja työpäivän päätteeksi hän haukkuu kaikki työkaverinsa kuinka kurjia ihmisiä he olivat hänelle. Ja muutenkin äitini esittää muille ihmisille täydellistä ihmistä, mutta heti kun tämä ulkopuolinen on mennyt niin alkaa huuto, että kuinka kamala tämä ihminen oli ja kuinka tämä loukkasi häntä. Sitten jos minä satun kyselemään jotain astettakin henkilökohtaisempaa häneltä, niin saan vain huudot niskaani(kysyin eilen, että millainen lapsuus hänellä on ollut) ja käskyn painua vittuun. Ja jos en tee kuten hän haluaa, niin hän pahoinpitelee minut erittäin raa'asti ja sitten on ylpeä suorituksestaan. Jälkeenpäin hän ei kuitenkaan myönnä, että olisi koskenut sormellakaan minuun. Hän sanoo, että minä mielenvikaisena uhittelin häntä.
Äidilläni ei ole siis ollenkaan omaatunoa ja kaiken pahan olonsa hän purkaa minuun ja saa minut tuntemaan itseni syylliseksi. Ulkopuolisille hän väittää vain kuinka vaikea olen lapsena ja ulkopuoliset pitävät äitiäni aivan super-äitinä, kun on hieno talo,ulkomaanmatkoja,hieno auto jne. Todellisuudessa äitini on hukkumaisillaan velkoihinsa. Hänelle on tärkeintä se miten muut näkevät perheemme.
ja äitini puhekieli on myös sekavaa. Ensin hän sanoo, että jos leikkaan nurmikon, niin saan lähteä kavereiden kanssa. Kun olen sen tehnyt, niin hän pahoinpitelee minut ja sanoo, että "sun piti vielä kastella kukat,pyyhkiä talosta pölyt jne. jne." Hän keksii koko aika syitä millä voisi haukkua minut maanrakoon.
Ja jos minulla on hyvä päivä, niin se tietää, että hän kritisoi minua koko aika, koska hän itse ei ole yhtä onnellinen kuin minä. Jos minä taas olen surullinen niin hän on onnellinen, hänen päämääränsä on saavutettu.
Mikä äidilläni oikein on? ps. tohon pahoinpitelyjuttuihin on jo tavallaan puututtu, mut en ole koskaan saanut tietää miksi äitini on tuollainen.... osaisiko joku tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä tästä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
mutta sun äidilläsi on tosi paha mielenterveysongelma.Parasta sinulle on, että lähdet pois kokonaan hänen luotaan. Jos olet alaikäinen, mene sosiaaliviranomaisten luo ja kerro kaikki totuudenmukaisesti niinkuin on.
Älä jää tapattamaan itseäsi henkisesti ja kohta ruumiillisestikin, vaan lähde pois. Sinun äitisi on pahasti sairas eikä tiedosta sitä itse. Suojele elämäsi ja lähde heti. Äläkä suostu millään lupauksilla palaamaan, koska ne lupaukset eivät toteudu eikä äitisi muutu. Olen kokenut saman kuin sinä, usko minua. Älä jää, lähde.
onneton ihminen. Rivien välistä luen, ettei isäsi ole enää kuvioissa, siis ainakaan äitisi elämää sukostuttamassa. Äidilläsi ei myöskään liene ketään todellista ystävää. Hän on vanheneva, katkeroitunut ihminen, joka ei osaa muuten purkaa pahaa oloaan, kuin kohtelemalla sinua huonosti.
Hän -ehkä tiedostamattaan- kostaa sinulle kärsimänsä vääryydet ja pettymykset, mahdollisesti isääsi liittyvät. Sinähän olet elävä muistutus.
Äitisi pitäisi saada apua itselleen. Joku, jolle avautua, purkautua, joka jaksaisi kuulla kaiken kertyneen kaunan ja pettymykset.
Ei hän ole ilkeä Sinulle henkilökohtaisesti, ei varmasti vihaa sinua, ei vain osaa eikä kai itsekään oikein tajua, mitä tekee.
Kirjoitit, että pahoinpitelyyn on jo jotenkin puututtu. Ihan hyvä, toivottavasti se on ollut vai lievää. Henkisestä pahoinpitelystä jääkin usein pysyvämmät jäljet. Ehkä tämä puuttuminen, asioiden ilmitulo, voisi olla alku sinun ja äitisi elämän muuttumiselle. Äitisi pitäisi tosiaan päästä jonkun juttusille; jonkun joka ei vain heti tuomitse häntä ja uhkaa lapsen huostaanotolla tms.
Aito välittäminen ja ihmisen -ei teon- hyväksyminen on avain muutokseen ja eheytymiseen. Myös äitisi kohdalla.
Toivotan sinua voimia ja iloista, toiveikasta mieltä, kaikesta huolimatta!
Juu kyllä äitini olisi hyvä päästä hoitoon, mutta kun hän ei myönnä kenellekkään omia heikkouksiansa. Tai en edes tiedä millainen lapsuus hänellä on ollut, tai millaisia entisiä miessystäviä. Hän on kuulemma itse terve ja muut sairaita, että hakeutukoot ne muut hoitoon.
Isäni on kyllä kuvioissa, mutta ei ehkä tiedä kuinka pahassa jamassa asiamme oikeasti ovat. Äitini kanssa ne on aika vähän tekemisissä, mutta toimeen tulevat. Tosin äitini voi olla katkera isällenikin, koska hän on hyvin toimeentuleva, älykäs ja hänellä on paljon ystäviä...tosin kuin äidilläni.
Eilen olin soittaa poliisit meille mutta en uskaltanut, koska tunsin niin suurta häpeää asiaa kohtaan ja ajattelin, että ei minua välttämättä uskottaisi. Ja minulla ei ole mitään hajua mistään numeroista minne tällaisia juttuja pitäisi kertoa... sosiaalivirasto, mut ei mitään hajua mikä sellasenkin paikan numero on...
http://www.mll.fi/tukea_ja_apua/lasten_ja_nuorten_puhelin_ja_net/
"Kerro aikuiselle,
jolla on aikaa kuunnella.
Puhelinnumeroon 0800 120 400 voit soittaa maksutta koko maassa. Puhelimen toisessa päässä on koulutettu vapaaehtoinen päivystäjä, jolla on aikaa kuunnella. Puhelimen päivystäjät ovat vaitiolovelvollisia.
Päivystämme maanantaista perjantaihin kello 14-20 sekä lauantaisin ja sunnuntaisin kello 17-20.
Voit myös kirjoittaa itsellesi tärkeistä asioista luottamuksellisesti ja nimettömänä. Kirjeeseesi vastaa vapaaehtoinen, luotettava aikuinen. Kirjoittamaan pääset tästä: www.mll.fi/nuortennetti
Molemmat palvelut on tarkoitettu kaikille alle 20-vuotiaille. Voit ottaa yhteyttä vuoden jokaisena päivänä missä tahansa asiassa, pienessä tai isossa, ilossa ja surussa. Meitä kiinnostaa, mitä Sinulle kuuluu."
Sieltä saat varmasti apua, tukea ja tietoa, miten menetellä. En tiedä ikääsi enkä asuinpaikkaasi.
Muuten etsisin sinulle sopivat paikat ja puh.nemerot vaikka itse. Huomasitko, että tuo MLL:n ilmainen auttava puhelin päivystää tänäänkin klo 17-20. Ota yhteyttä, älä jää yksin!
En vain pysty soittamaan tuohon numeroonkaan... tunnen että pettäisin jonkun. En vain pysty!
ehkä mä jokin päivä tästä rohkenen...
Ennen vanhaan lapsuus oli aivan toisenlaista. Esimerkiksi minun äitini juoksi kirveen kanssa perässä kun ei toteltu ja isäni joutui humalapäissän välillä kirveen kohtaamaankin jne...
Ennen vanhaan lapsuus oli kurinalaisempaa ja aikuisia kunnioitettiin.
Katsopa tuonne:
http://www.narsistienuhrientuki.info
jospa asia selviäisi.
...kuin minun äitini. Juuri tuo raivostuminen turhista asioista ihan yhtäkkiä, huutaminen ja pahoinpitely. Sekä kaikkien asioideni ja tekemisteni kritisointi( haukkuminen). Ja suurin piirtein kaikkien mahdollisten ihmisten haukkuminen heidän selkänsä takana. Ts. kun vieraat lähtee alkaa haukkuminen. Ja se että ulkopuolisille silti esitetään kovin hyväntuulista ja hyväkäytöksistä ja kiroilu vaihdetaan kirjakieleen. Ja tosiaan kaikki syyttelyt pahoinpitelystä ja raivokohtauksista hän on myös aina kielsi kun olin lapsi, minä olin aina saanut vain muka uhmakohtauksen. (äiti oli yksin kotiäitinä, isä iltamyöhään töissä)
Itsekään en koskaan pystynyt kertomaan asiasta kenellekään kuin vasta nyt aikuisena yhdelle kaverille, joten ymmärrän kertomisen vaikeuden. Itse asiassa tämänkin kirjoittaminen tuntuu väärältä. Siitä asti kun olen asunut kotoa poissa olen huomannut että äiti on rauhoittunut, ei siis enää aikoihin väkivaltaa kun kotona käy, mitä harvemmin käy sitä rauhallisempi hän on muutenkin. Suuttumista, huutamista ja haukkumista kylläkin on vielä silti aika usein. Ja tosiaan ihan mitättömistä asioista. Viimeksi äitini esim. raivostui kun kerroin meneväni syksyllä erääseen tutkimukseen. Asiaa ei auttanut että yritin puolustella sitä sillä etten itse edes halunnut moiseen vaan lääkäri halusi. Silti asiasta seurasi huutaminen joka kesti yhden illan verran. En olisi saanut koskaan mennä lääkärille. (Minulla epäillään erästä fyysistä parantumatonta sairautta, mutta äitini mielestä minulla ei voi olla sitä koska pystyn vielä kävelemään enkä siksi saisi edes käydä lääkärissä tai tutkimuksissa ja olen typerä)
En osaa sanoa kyllä minäkään mikä äitiäni vaivaa. Joskus olen arvellut että ehkä pilasin äitini elämän, koska viha kohdistui lapsena juuri minuun vaikka minulla on nuorempi sisaruskin. Olin vahinkolapsi jonka takia äitini kai joutui menemään naimisiin(ovat kyllä yhä naimisissa, mutta sain lapsena usein kuulla äidin huutavan että minut olisi pitänyt tappaa jo syntyessä joten siitä päättelen tuon syyn.) Toisaalta hän itse on saanut vanhanaikaisen kasvatuksen joten ehkä se vaikuttaa paljon siihen miten alhainen kynnys väkivaltaan ja huutamiseen on silloin kun vähääkään raivostuttaa. Hän riitelee kyllä helposti muidenkin perheenjäsenten kanssa ja huutaa pikkuasioista kaikille, mutta väkivalta kohdistui aina lapsena minuun.
Olen havainnut tällaisia hyviä keinoja riitojen välttämiseksi: Äidiltä ei kannata tosiaankaan udella mitään. (minäkään en vieläkään tiedä juuri mitään hänen nuoruudestaan vaikka olen vanhojen valokuvien järjestelyn kautta yrittänyt saada hänet kertomaan jotain). Tosin oma äitini harvemmin kyselemisestä enää suuttuu, mutta pysyttelee yleensä mykkänä. Keskusteltavia asioita ovat jotkut pinnalliset kuten vaatteet, lehtiartikkelit, tv-ohjelmat yms. Näistä ei synny riitoja ja niistä hän suostuu puhumaan ja on joskus jopa samaa mieltä ja voi sanoa jopa positiivisiakin asioita. Omia asioita ei kauheasti kannata selvittää jos ei halua joutua huudon kohteeksi, tietysti sinä olet alaikäisenä varmaan ilmoitusvelvollisempi joten selvittämättä jättäminen voi kyllä toisaalta aiheuttaa huutoa sielläpäin, eli ehkä huono vinkki. Eikä mistään kovin syvällisestä voi keskustella. Riitaa ei kannata missään nimessä haastaa, eli jos äiti alkaa huutaa ei kannata väittää takaisin/puolustautua huutamalla vaikka kuinka mieli tekisi vaan yrittää selvittää asia rauhallisesti mieluiten ilman suoria väitteitä (murrosiässä tuo oli vaikeaa). Tämä voi olla vaikeaa jos äidilläsi on tapana huutaa kaiken rauhallisen puheen päälle koko ajan niin kuin omalla äidilläni on, eikä mitään meinaa saada sanottua. Äänen korottamisesta tulee kuitenkin aina varma riita joten parempi on pysyä tällöin aivan hiljaa ja ehkä unohtaa koko juttu jos ei se ole mitenkään välttämätön. Myös ei niin tärkeissä asioissa on tärkeä antaa myönnytyksiä, vaikka ei olisikaan asiasta oikeasti ihan samaa mieltä niin se on silti joskus parempi kuin riita. Myöskin kotitöistä voi valita sellaisia mitä tiedät että äiti toivoisi sinun tekevän ja ehdottaa niiden tekemistä itse jolloin et voi ainakaan rikkoa käskyä.
Jonkun aikuisen kanssa keskusteleminen olisi kyllä sinulle tärkeää, tekstistäsi kun ei voi päätellä kuinka väkivaltainen äitisi todella on, onko tilanne jatkunut jo kauan, pahentunut ihan vasta. Kokeile vaikka tosiaan jotain numeroa missä voit esiintyä anonyymina, ja kerro kaikesta tarkemmin kuin netissä uskallat, jolloin joku aikuinen pystyy tekemään tarkemman arvion tilanteestasi ja neuvomaan sinua oikein. Jos tilanne pahenee hyvin äkkiä entisestään niin viimeistään silloin muista tuo. Olen kyllä aika huono neuvomaan kun en itsekään koskaan uskaltanut. Tosin vielä näin aikuisenakin tulee joskus tilanteita milloin tekisi mieli kertoa kaikki lapsuudesta mutta siihen ei vieläkään pysty.