"Yleisenä tendenssinä kun on, että ihmisen omaan ruumiseen ja läheisiin toimintoihin kuuluvat sanat ovat yleensä vanhoja omaperäisiä. Olisi kiinnostavaa löytää myös vastaus, miksi perheenjäsenten nimityksistä isä, poika, appi ja vävy ovat vanhoja omaperäisiä sanoja, mutta sana äiti on germaanista ja tytär ja sisar balttilasta lainaa. Millaisia perhedraamoja piileekään näiden lainojen takana"
http://lipas.uwasa.fi/tiedotus/tiedotteet01/tammi_10.html
No mikä perhedraama tämän taustalla on?
http://lipas.uwasa.fi/tiedotus/tiedotteet01/tammi_10.html
No mikä perhedraama tämän taustalla on?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Puolitieteellisenä kieltenharrastajana oletan, että 'äiti' on korvannut emon muoti-ilmiönä, hullutuksena. Kuten 'mutsi' tai 'mude' meidän aikanamme.
Sanalainen alkumuoto lienee ollut 'aithan', josta on pudonnut indoeurooppalainen m pois. 'Maithan'-muodosta erottaa yhteyden motheriin ja mutteriin. Latviaksi äiti on 'mate' pitkällä a:lla.
Käsittääkseni äiti tulee germaanisesta valaa tarkoittavasta sanasta, ja se on alunperin tarkoittanut suomessa ottoäitiä.
Emä/emo on pysynyt emäntä-sanassa, mutta äiti on jostain syystä korvannut varsinaista naispuolista vanhempaa tarkoittavan sanan. Mitkähän sisaren ja tyttären omaperäiset sanat mahtavat olla?
Monikin harrastelija on varmaan ihmetellyt samaa asiaa. Siksi on kiinnostavaa, että kielentutkijakin on ongelman maininnut. Yleensähän tutkijoilla ei ole tapana lausua ääneen tai kirjoittaa julkisesti jostakin ongelmasta, ennen kuin heillä on edes harmaa aavistus siitä, millainen ratkaisu voisi olla.
Selvää lienee, että germaaniset ja balttilaiset kansat (tai ihmisryhmät – kansoista puhuminen on ehkä vähän anakronistista) olivat huomattavasti korkeammalla kulttuuritasolla kuin suomensukuisia kieliä puhuneet. Tämä selittää sen, miksi lainasanojen virta kulki lähes yksinomaisesti yhteen suuntaan, suomensukuisiin kieliin päin. Mutta sukulaisuutta ilmaisevien sanojen lainautuminen on erikoista, etenkin kuin uralilaisissa kielissä on ilmeisesti vanhastaan ollut laajahko sanasto erilaisille sukulaisuus- ja lankoussuhteille.
Seka-avioliitoissa lasten kieleksi muodostuu yleensä ympäristössä yleisin kieli. Jos ”suomalainen” mies otti vaimokseen ”germaanisen” naisen ja he asettuivat asumaan ”suomenkielisessä” yhteisössä, olisi ymmärrettävää, että lasten kieleksi muodostui enimmäkseen ”suomi” (siis jonkinlainen suomensukuinen kieli) mutta lapset saattoivat kutsua ainakin perhepiirissään äitiään nimityksellä, jonka olivat oppineet äidiltään äidin kieleen kuuluvana.
Tässä vain on se ongelma, että on vaikea ajatella, että tuollaiset seka-avioliitot olisivat olleet yleisiä. Pikemminkin olettaisi, että ”germaanimiehet” ottivat ”suomalaisia” vaimoja ryöstämällä, ostamalla tai houkuttelemalla.