Kirjoitan yhden asian tähän alkuun ennen varsinaista tekstiä luettuani sen mitä kirjoitin. Eli aika pitkä teksti taisi tulla ja varmasti sekavakin. Lähinnä ihan tämän kirjoittaminen oli jo iso helpottava asia. Se on sitten vaan plussaa, jos joku tuon jaksaa lukea ja ehkä kommentoidakin. En ole edes varma, että tuliko tämä sopivalle palstalle, mutta tällä palstalla pikaisesti käväistessäni tänään tuli mieleen tämä teksti kirjoittaa. Että ehkä ei nyt sitten ihan vääräkään palsta. Mutta nyt siis itse tekstiin:
Ajattelin tulla tänne vähän jäsentämään ajatuksiani, kun olen tässä läpikäynyt melkoista prosessia jo noin kolmen vuoden ajan. Mistähän sitä aloittaisi...
Jospa ensin kerron joitakin faktatietoja tähän alkuun aiheeseen liittyen. Olen pian 30v nainen, kaksi lasta (poika/02 ja tyttö/04), eronnut lasteni isästä vuonna 2005.
Vuonna 1989 omat vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias. Äitini muutti kotoa pois toisen miehen luokse. Ei kauas ja saimme tavata häntä niin paljon kuin halusimme (minulla siis kaksi pikkusiskoa, mutta kerron tätä enimmäkseen omasta näkökulmastani). Mutta jokin minussa kuoli silloin. En halunnut tavata äitiäni pitkään aikaan ollenkaan. Puhutaan ehkä kuukausista, mutta muistikuvani tuolta ajalta ovat kovin hatarat, joten aikakäsitekin voi olla minulla hämärtynyt.
Tuolloin äiti lakkasi olemasta sellainen äiti mikä hän oli kun asui vielä kotona. Ehkä tuo muutos tuntui niin pahalta siksi, että hänen äitiytensä rajoittui lähinnä käytännön puolelle. Hän piti kodista hyvää huolta, teki aina hyvää kotiruokaa säännöllisinä ruoka-aikoina, hoiti meidät lapset fyysisesti hyvin ja ylläpiti rajoja. Pidin äitiäni aina hyvänä äitinä.
Mutta kun näin vanhemmiten olen miettinyt asiaa, niin sellainen henkinen äitiys/vanhemmuus häneltä puuttui lähes kokonaan. En muista olleeni hänen sylissään koskaan (olen tietenkin joskus ollut mutta sitä aikaa en muista), hän ei lohduttanut, halannut eikä muutenkaan antanut hellyyttä. Myöhemmin hän ei ollut kiinnostunut koulunkäynnistäni eikä kannustanut harrastuksiin. Ylipäänsä hän ei tuntunut olevan kiinnostunut elämästäni ollenkaan.
Eli tuolloin, kun äiti muutti pois kotoa, hän ikään kuin lakkasi olemasta minulle kokonaan. Kun ei ollut mitään henkistäkään suhdetta mitä ylläpitää. Sinä hetkenä, kun äiti kertoi meille erosta ja muuttavansa pois, menin lukkoon. Sisareni itkivät, minä en. Minulle oli selvää, että halusin jäädä isäni luokse kotiin. Siskoni olisivat halunneet äidin mukaan, mutta hekin "joutuivat" jäämään kotiin.
Siskoni oireilivat vanhempiemme erosta monella tavalla. Minä vain mennä porskutin. Koulumenestys parani, harrastin paljon, oli läheisiä ystäviä ja muutenkin elämä mallillaan. Tosin jotkut murrosikään kuuluvat jutut jäivät pois minulta kokonaan, eli en viihtynyt diskoissa yms. enkä tapaillut poikia. Olin kyllä kaukoihastunut joihinkin, mutta en sen enempää. Viihdyin enemmän talleilla, kotona lukemassa ja mummuni (isän äiti) luona vierailin päivittäin, kun hän asui siinä lähellä.
Oikeastaan tässä taitaa nyt tulla aika paljon turhaa tekstiä siihen nähden mikä se minun varsinainen tämän hetkinen ongelmani on, mutta nämä asiat ovat vieläkin niin suuri käsittelemätön möykky sisälläni, että vaikea pilkkoa sitä osiin. Vaikka siis olenkin näitä käsitellyt sekä psykologin/psykiatrin kanssa että itsekseni jo kolmen vuoden ajan.
Tähän väliin voisi olla aiheellista mainita yhdestä seikasta, joka yhdistää minua ja siskojani ja joka ehkä saattaa liittyä tähän kaikkeen. Eli olemme kovia syömään karkkia. Siis todella suuriakin määriä. Itse olen saanut hillittyä makean syöntiäni, mutta ainakin toinen siskoistani saattaa syödä ihan käsittämättömiä määriä karkkia. Erään psykologin kanssa pohdimme, että makean avulla haemme ehkä jonkinlaista mielihyvää, mitä olemme lapsina jääneet paitsi, kun emme ole saaneet vanhemmiltamme lapsen tarvitsemaa hellyyttä ja hyväksyntää.
Tapasin itseäni 20 vuotta vanhemman ex-mieheni ollessani 19-vuotias. En ollut häntä ennen seurustellut kenenkään kanssa. Tutustuimme ensin työympäristössä, mutta sitten ensi treffeillä ex-mieheni kertoi olevansa alkoholisti. Hän oli silloin ollut 5 vuotta täysin raittiina. Hän ei näyttänyt mitenkään alkoholistilta, joten en hirveästi noteerannut sitä mitä hän minulle tuolloin kertoi. Ei se merkinnyt minulle silloin mitään.
Suhteemme oli takkuinen jo heti alkuun ja oli minulle enemmänkin varmaan läheisriippuvuutta (tähän johtopäätökseen olen siis päätynyt tämän kolmen vuoden pohdiskeluni aikana) kuin mitään muuta. Kahden vuoden jälkeen hänen kuiva kautensa päättyi. Silloin sain kokea sitä alkoholistipuolta hänessä, kun hän ei välttämättä pystynytkään lopettamaan juomista yhteen iltaan vaan saattoi jatkaa muutamia päiviäkin. Alkuun se jopa tuntui minusta hyvältä, koska hänen juodessaan hän avautui paljon enemmän kuin selvänä ja osoitti läheisyyttä enemmän. Ja sitten krapulavaiheessa minä tietenkin hoivasin häntä kuntoon ja tein itsestäni sellaisen, jota ilman mieheni ei olisi selvinnyt...
Yhdessä kuitenkin oltiin ja alkoholin aiheuttamia ongelmia oli siis tuolloin jo. Muutenkin sekä tunnetasolla että fyysisellä tasolla tarpeemme eivät kohdanneet toisiaan. Se oli nähtävillä jo silloin, vaikka en sitä vielä tiedostanutkaan. Tämänkin olen oivaltanut vasta eron jälkeen. Yhteen muutettuamme ja perhettä perustaessamme elämä rauhoittui ja ex-mieheni alkoholinkäyttökin pysyi kurissa paremmin kuin ennen. Ehkä kerran tai kaksi vuodessa tuli sellainen tilanne, että hän otti jotain ja se sitten saattoi kestää sen viikon. Kyllähän ne nakersivat suhdettamme, mutta koska muuten elimme hyvää elämää, en antanut sen häiritä.
Tyttäreni syntymän jälkeen keväällä 2004 kaikki alkoikin sitten hajota käsiin. Minulla oli käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, jolloin minua puristi ja oli vaikea hengittää ja muutenkin tuntui järkyttävän pahalta. En osannut käsitellä sitä mitenkään, en edes itkeä. En osannut muuta kuin kertoa miehelleni, että minun on paha olla. Mutta se vain hämmensi häntä, kun hän ei tiennyt mitä olisi sanonut tai tehnyt, joten niissä tilanteissa hän vetäytyi entisestään ja muuttui torjuvaksi ja kylmäksi minua kohtaan. Se taas laukaisi minussa vihaa tai jotain negatiivista ainakin ja aiheutti riitoja välillemme, kun minä vaadin häneltä tukea ja lohdutusta ja hän vaan vetäytyi minusta kauemmaksi.
Erään tällaisen riidan aikana aloin vaan yhtäkkiä itkeä, että säkin hylkäät mut niin kuin mun äitikin on mulle tehnyt... Silloin alkoi pato murtua, joka oli todella hämmentävä kokemus. Jälkeenpäin psykologin kanssa tuli järkeiltyä, että tyttäreni syntymä laukaisi minussa ne vanhat asiat, jotka liittyivät läheisesti omaan äitisuhteeseeni, ja aiheuttivat sitä ahdistusta ennen kuin tunnistin mistä se johtuu. Tosin eihän se ahdistus tietenkään siihen päättynyt, mutta kuitenkin...
Hakeuduimme perheneuvolaan ongelmiemme takia tytön ollessa n. 4 kuukauden ikäinen. Saimme viikon kuluessa jo ajan, mutta siinä alussa ei niillä käynneillä oikein päästy yhtään mihinkään. Tytön ollessa n. puolivuotias, tuli sellainen tilanne, että mieheni kohdalla paineet alkoivat purkautua niin, että hän alkoi juomaan.
Tilanne lähti liikkeelle niin, että meillä oli yhtenä iltana muutama opiskeluaikainen ystäväni miehineen iltaa viettämässä. He olivat yötäkin, kun asuimme kauempana ystävistämme "maalla". Miehet sitten joivat miehiseen tapaan vähän enemmänkin silloin illalla. Seuraavana päivänä, kun vieraat olivat lähteneet, oli miehelläni kova hinku jatkaa juomista. Sellaista ryyppäämällä ryyppäämistä en sallinut yhteisessä kodissamme, missä lapsetkin olivat. Ja koska miehen juomahimo oli niin suuri, niin hän lähti kotoa pois. Silloin heti jo tiesin, että tämä on erilaista kuin aiemmin.
Mies oli kolme viikkoa poissa, joista kahteen ensimmäiseen viikkoon en kuullut hänestä mitään. Hän pisti raha-asiamme sekaisin, jätti mm. asuntolainan lyhennyksen maksamatta ja veti tilinsä 500 e miinukselle. Minä yksin kotona puolivuotiaan ja 2-vuotiaan kanssa. Olin aivan shokissa, mutta ihmeellisesti osasin kuitenkin toimia tuolloin. Aika paljon se oli sellaista mekaanista toimimista kuitenkin. Yksin en sitä painetta kuitenkaan kestänyt, vaan silloin annoin tulla kaikki ongelmamme (jotka tietenkin olin pyrkinyt salaamaan kaikin voimin) julki läheisilleni. Silloin oli myös suuri apu jo aiemmin luomastamme perheneuvolayhteydestä, mitä kautta sain myös paljon apua.
No ei siitä tilanteesta sen enempää. Asian ydin kai siinä oli se, että tuo oli se tilanne, jolloin laitoimme avioeron vireille. Yksimielisesti sen jälkeen, kun mieheni oli palannut häntä koipien välissä reissultansa kotiin. Itse en ainakaan nähnyt silloin muuta vaihtoehtoa.
Tilanteen tasaantuessa aloimme käydä taas yhdessä perheneuvolassa ja jossain vaiheessa yritimme korjatakin vielä asioita, ettei perhettämme olisi tarvinnut hajottaa. Mutta lähinnä kaikki käymämme/käymäni terapiat silloin vahvistivat vain ajatusta eron tarpeesta. Lopullisesti erosimme siis marraskuussa 2005.
Tällaisena välihuomiona voisin tähän heittää, että synnytyksen jälkeinen masennus minulla diagnosoitiin tytön ollessa 9 kuukauden ikäinen, eli vasta pari kuukautta tuon kriisitilanteen jälkeen. Sen jälkeen olenkin masennuslääkkeitä syönyt ja syön edelleen ja monenlaisia vaiheita masennuksen kanssa käynyt läpi. Tällä hetkellä kuitenkin taas vaihteeksi työelämässä.
Tässä voisi alkaa vähitellen päästä siihen varsinaiseen ongelmaan, mutta tuosta suhteesta omaan äitiini vielä voisin sanoa jotain ennen sitä. Kriisivaiheideni aikana sain äidiltäni jonkun verran tukea, enimmäkseen rahallista. Toisaalta hän huomautteli usein, että kun itse olen tilanteeni aiheuttanut, niin itse minun pitää siitä selvitä. Esim. lastenhoitoapua hän ei ole koskaan tarjonnut eikä edes antanut vaikka olen pyytänyt. On ollut tilanteita joissa sitä olisi todella tarvittu.
Jossain vaiheessa yritin myös keskustella äitini kanssa masennuksestani, kun halusin selvittää asioita lapsuudestani koska niillä tuntuisi olevan jotain yhteyttä. Nuo keskustelut eivät johtaneet mihinkään muuhun kuin siihen, että nykyisin emme ole äitini kanssa missään väleissä. Ex-mieheni taas on äitini ylin ystävä ja hänen kauttaan lapseni sentään saavat mummia tavata. Mutta minua hän on kieltänyt ottamasta yhteyttä häneen.
Yhden yksityiskohdan haluan näistä asioiden selvitysriidoista mainita: Kun kysyin äidiltäni, miksi hän ei eron jälkeen oma-aloitteisesti pitänyt minuun koskaan yhteyttä, hän vastasi että "siksi koska sinä olet aina ollut niin vaikea lapsi"...
Että sellaisia taustoja... Nyt yritän päästä itse ongelmaan, joka siis lähinnä piilee uusien ihmissuhteiden muodostamisessa.
Avioerostamme on nyt kulunut 1v 9kk ja eron käsittelyssä olen selkeästi jo voiton puolella. En voi sanoa, että se olisi kokonaan käsitelty, koska kyllähän tuo mennyt suhteeni joka kesti 8 vuotta eli suurimman osan tähän astista aikuisikääni, tulee vaikuttamaan vielä pitkään elämässäni. Mutta kokonaisuutena kuitenkin koen, että olen päässyt erostani jo yli. Se kuitenkin oli oikea ratkaisu ja omalla kohdallani tie omaan eheytymiseeni.
Mainitsin jo aiemmin, että olin tunnistanut suhteeni ex-mieheeni läheisriippuvuudeksi. Yrittäessäni muodostaa uusia ihmissuhteita, olen yrittänyt tietoisesti pohtia milloin suhde menee tuollaisen riippuvuuden suuntaan. Ja kaikissa eron jälkeisissä suhteideni aloitusyrityksissä olen huomannut, että jossain vaiheessa suhtautumiseni mieheen/alkavaan suhteeseen kieroutuu jotenkin. Alan pelätä suhteen kariutumista ja miehen menettämistä vaikka mitään ei ole vielä varsinaisesti alkanutkaan. Alkuun ilmensin tätä epävarmuuttani miehellekin jollakin negatiivisella tavalla, mutta parissa viime suhteessa olen sitten vain hiljaa vetäytynyt, kun huomaan ajatuskulkuni menevän entiseen tapaan, ja vetäytymiseni jälkeen ei ole miehistäkään sitten mitään kuulunut. Ja joka kerta tuo hyväksynnän saamatta jääminen murentaa minua entisestään.
Toisaalta ongelmanani on myös se, että usein (=aina) haen sitä hyväksyntää seksin avulla, kun en uskalla/osaa miehiä muutenkaan lähestyä. Ja kun suhde on alkanut siltä pohjalta, en uskalla enää ilmaista sen jälkeen todellisia tarpeitani. Mutta vaikka kaipaan läheisyyttä, hellyyttä ja hyväksyntää niin kipeästi, että sattuu, niin silti en uskalla päästää sillä tavalla ketään lähelle. Mutta toisaalta seksin kautta kuitenkin päästän miehet suoraan ytimeeni ja haavoitan itseäni entistä enemmän. Tämä osuus on vielä enemmän tällaista jäsentelemätöntä ajatuksen virtaa, koska tämä on sitä aluetta, mihin en ole saanut selvyyttä ja vastauksia vielä.
Näiden suhteiden kariutumisten jälkeen seuraa aina sellainen vaihe, että syön taas hirvittäviä määriä suklaata ja vietän aikaani chatissä, että saan jotain täytettä sille tyhjyyden tunteelle, joka sisälläni on.
Olen tulkinnut tätä tilannetta niin, että koska olen lapsena/nuorena jäänyt vaille riittävää äidin rakkautta ja hyväksyntää, yritän edelleen hakea sitä uusista ihmissuhteista, vaikka olen jo tiedostanut ongelman. Mutta se varsinainen ongelma siis on siinä, että miten ihmeessä saan itseni eheytettyä niin, että tällainen epätoivoinen hyväksynnän hakemisen tarve poistuisi. Onko minun koskaan mahdollista luoda tervettä, tasapainoista ihmissuhdetta?
Osaltaanhan tämä käytökseni kai viittaa myös itsearvostuksen puutteeseen. Useinhan sanotaan, että jos et itse arvosta itseäsi, niin ei kukaan muukaan voi arvostaa. Mutta toisaalta eikö se itsearvostus muodostu pitkälti siitä, että on voinut lapsena kokea olevansa arvostettu ja hyväksytty. Kuinka sen itsearvostuksen pystyy saavuttamaan aikuisena, jos ei sitä ole lapsena saanut?
Tällaisia kaikenlaisia kysymyksiä minulla. Eivät tainneet tulla helpolla selväksi ja paljon olen jo pohtinut ja selvittänyt, mutta minulla ei ole pienintäkään käsitystä, miten voin ratkaista nuo viimeksi mainitsemani ongelmat. Tuntuu, että yksin en siihen pysty. Ja tuntuu myös siltä, että näin aikuisena noita asioita on aika vaikea muuttaa. En saa lapsuuttani enää takaisin eikä kukaan voi olla minulle se äiti jota olisin tarvinnut aikanani.
Luettuani oman tekstini, voisin lisätä vielä jonkinlaisen jälkikirjoituksen. Keskityn näköjään aika pitkälti siis tuohon äitiongelmaan ja jätän huomiotta sen, että elämässäni on kuitenkin ollut ihmisiä, joilta olen saanut hyväksyntää ja joille olen ollut tärkeä. Yksi tällainen tärkeä ihminen on mummuni, josta jo mainitsinkin tuossa tekstissä. Isäni on myös tärkeä ja läheinen ja ihan viime aikoina olemmekin isäni kanssa lähentyneen paljon. Kun olin lapsi, niin hän oli jotenkin etäinen aika pitkälti töidensä takia, vaikka henkisellä tasolla hän on aina ollutkin minulle tärkeä ja läheisempi kuin äitini. Myös isän uusi kumppani vanhempieni eron jälkeen on ollut elämässäni tärkeä ihminen. Hän jollakin tavalla paikkasi sitä aukkoa, jonka äitini lähteminen jätti ja henkisellä tasolla hän on ollut minulle läheisempi kuin äitini. Näistä hyvistä asioista huolimatta elämäni kriisiytyessä tukiverkostoni oli aika heikko, mutta onneksi se on tässä vahvistunut.
Ajattelin tulla tänne vähän jäsentämään ajatuksiani, kun olen tässä läpikäynyt melkoista prosessia jo noin kolmen vuoden ajan. Mistähän sitä aloittaisi...
Jospa ensin kerron joitakin faktatietoja tähän alkuun aiheeseen liittyen. Olen pian 30v nainen, kaksi lasta (poika/02 ja tyttö/04), eronnut lasteni isästä vuonna 2005.
Vuonna 1989 omat vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias. Äitini muutti kotoa pois toisen miehen luokse. Ei kauas ja saimme tavata häntä niin paljon kuin halusimme (minulla siis kaksi pikkusiskoa, mutta kerron tätä enimmäkseen omasta näkökulmastani). Mutta jokin minussa kuoli silloin. En halunnut tavata äitiäni pitkään aikaan ollenkaan. Puhutaan ehkä kuukausista, mutta muistikuvani tuolta ajalta ovat kovin hatarat, joten aikakäsitekin voi olla minulla hämärtynyt.
Tuolloin äiti lakkasi olemasta sellainen äiti mikä hän oli kun asui vielä kotona. Ehkä tuo muutos tuntui niin pahalta siksi, että hänen äitiytensä rajoittui lähinnä käytännön puolelle. Hän piti kodista hyvää huolta, teki aina hyvää kotiruokaa säännöllisinä ruoka-aikoina, hoiti meidät lapset fyysisesti hyvin ja ylläpiti rajoja. Pidin äitiäni aina hyvänä äitinä.
Mutta kun näin vanhemmiten olen miettinyt asiaa, niin sellainen henkinen äitiys/vanhemmuus häneltä puuttui lähes kokonaan. En muista olleeni hänen sylissään koskaan (olen tietenkin joskus ollut mutta sitä aikaa en muista), hän ei lohduttanut, halannut eikä muutenkaan antanut hellyyttä. Myöhemmin hän ei ollut kiinnostunut koulunkäynnistäni eikä kannustanut harrastuksiin. Ylipäänsä hän ei tuntunut olevan kiinnostunut elämästäni ollenkaan.
Eli tuolloin, kun äiti muutti pois kotoa, hän ikään kuin lakkasi olemasta minulle kokonaan. Kun ei ollut mitään henkistäkään suhdetta mitä ylläpitää. Sinä hetkenä, kun äiti kertoi meille erosta ja muuttavansa pois, menin lukkoon. Sisareni itkivät, minä en. Minulle oli selvää, että halusin jäädä isäni luokse kotiin. Siskoni olisivat halunneet äidin mukaan, mutta hekin "joutuivat" jäämään kotiin.
Siskoni oireilivat vanhempiemme erosta monella tavalla. Minä vain mennä porskutin. Koulumenestys parani, harrastin paljon, oli läheisiä ystäviä ja muutenkin elämä mallillaan. Tosin jotkut murrosikään kuuluvat jutut jäivät pois minulta kokonaan, eli en viihtynyt diskoissa yms. enkä tapaillut poikia. Olin kyllä kaukoihastunut joihinkin, mutta en sen enempää. Viihdyin enemmän talleilla, kotona lukemassa ja mummuni (isän äiti) luona vierailin päivittäin, kun hän asui siinä lähellä.
Oikeastaan tässä taitaa nyt tulla aika paljon turhaa tekstiä siihen nähden mikä se minun varsinainen tämän hetkinen ongelmani on, mutta nämä asiat ovat vieläkin niin suuri käsittelemätön möykky sisälläni, että vaikea pilkkoa sitä osiin. Vaikka siis olenkin näitä käsitellyt sekä psykologin/psykiatrin kanssa että itsekseni jo kolmen vuoden ajan.
Tähän väliin voisi olla aiheellista mainita yhdestä seikasta, joka yhdistää minua ja siskojani ja joka ehkä saattaa liittyä tähän kaikkeen. Eli olemme kovia syömään karkkia. Siis todella suuriakin määriä. Itse olen saanut hillittyä makean syöntiäni, mutta ainakin toinen siskoistani saattaa syödä ihan käsittämättömiä määriä karkkia. Erään psykologin kanssa pohdimme, että makean avulla haemme ehkä jonkinlaista mielihyvää, mitä olemme lapsina jääneet paitsi, kun emme ole saaneet vanhemmiltamme lapsen tarvitsemaa hellyyttä ja hyväksyntää.
Tapasin itseäni 20 vuotta vanhemman ex-mieheni ollessani 19-vuotias. En ollut häntä ennen seurustellut kenenkään kanssa. Tutustuimme ensin työympäristössä, mutta sitten ensi treffeillä ex-mieheni kertoi olevansa alkoholisti. Hän oli silloin ollut 5 vuotta täysin raittiina. Hän ei näyttänyt mitenkään alkoholistilta, joten en hirveästi noteerannut sitä mitä hän minulle tuolloin kertoi. Ei se merkinnyt minulle silloin mitään.
Suhteemme oli takkuinen jo heti alkuun ja oli minulle enemmänkin varmaan läheisriippuvuutta (tähän johtopäätökseen olen siis päätynyt tämän kolmen vuoden pohdiskeluni aikana) kuin mitään muuta. Kahden vuoden jälkeen hänen kuiva kautensa päättyi. Silloin sain kokea sitä alkoholistipuolta hänessä, kun hän ei välttämättä pystynytkään lopettamaan juomista yhteen iltaan vaan saattoi jatkaa muutamia päiviäkin. Alkuun se jopa tuntui minusta hyvältä, koska hänen juodessaan hän avautui paljon enemmän kuin selvänä ja osoitti läheisyyttä enemmän. Ja sitten krapulavaiheessa minä tietenkin hoivasin häntä kuntoon ja tein itsestäni sellaisen, jota ilman mieheni ei olisi selvinnyt...
Yhdessä kuitenkin oltiin ja alkoholin aiheuttamia ongelmia oli siis tuolloin jo. Muutenkin sekä tunnetasolla että fyysisellä tasolla tarpeemme eivät kohdanneet toisiaan. Se oli nähtävillä jo silloin, vaikka en sitä vielä tiedostanutkaan. Tämänkin olen oivaltanut vasta eron jälkeen. Yhteen muutettuamme ja perhettä perustaessamme elämä rauhoittui ja ex-mieheni alkoholinkäyttökin pysyi kurissa paremmin kuin ennen. Ehkä kerran tai kaksi vuodessa tuli sellainen tilanne, että hän otti jotain ja se sitten saattoi kestää sen viikon. Kyllähän ne nakersivat suhdettamme, mutta koska muuten elimme hyvää elämää, en antanut sen häiritä.
Tyttäreni syntymän jälkeen keväällä 2004 kaikki alkoikin sitten hajota käsiin. Minulla oli käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, jolloin minua puristi ja oli vaikea hengittää ja muutenkin tuntui järkyttävän pahalta. En osannut käsitellä sitä mitenkään, en edes itkeä. En osannut muuta kuin kertoa miehelleni, että minun on paha olla. Mutta se vain hämmensi häntä, kun hän ei tiennyt mitä olisi sanonut tai tehnyt, joten niissä tilanteissa hän vetäytyi entisestään ja muuttui torjuvaksi ja kylmäksi minua kohtaan. Se taas laukaisi minussa vihaa tai jotain negatiivista ainakin ja aiheutti riitoja välillemme, kun minä vaadin häneltä tukea ja lohdutusta ja hän vaan vetäytyi minusta kauemmaksi.
Erään tällaisen riidan aikana aloin vaan yhtäkkiä itkeä, että säkin hylkäät mut niin kuin mun äitikin on mulle tehnyt... Silloin alkoi pato murtua, joka oli todella hämmentävä kokemus. Jälkeenpäin psykologin kanssa tuli järkeiltyä, että tyttäreni syntymä laukaisi minussa ne vanhat asiat, jotka liittyivät läheisesti omaan äitisuhteeseeni, ja aiheuttivat sitä ahdistusta ennen kuin tunnistin mistä se johtuu. Tosin eihän se ahdistus tietenkään siihen päättynyt, mutta kuitenkin...
Hakeuduimme perheneuvolaan ongelmiemme takia tytön ollessa n. 4 kuukauden ikäinen. Saimme viikon kuluessa jo ajan, mutta siinä alussa ei niillä käynneillä oikein päästy yhtään mihinkään. Tytön ollessa n. puolivuotias, tuli sellainen tilanne, että mieheni kohdalla paineet alkoivat purkautua niin, että hän alkoi juomaan.
Tilanne lähti liikkeelle niin, että meillä oli yhtenä iltana muutama opiskeluaikainen ystäväni miehineen iltaa viettämässä. He olivat yötäkin, kun asuimme kauempana ystävistämme "maalla". Miehet sitten joivat miehiseen tapaan vähän enemmänkin silloin illalla. Seuraavana päivänä, kun vieraat olivat lähteneet, oli miehelläni kova hinku jatkaa juomista. Sellaista ryyppäämällä ryyppäämistä en sallinut yhteisessä kodissamme, missä lapsetkin olivat. Ja koska miehen juomahimo oli niin suuri, niin hän lähti kotoa pois. Silloin heti jo tiesin, että tämä on erilaista kuin aiemmin.
Mies oli kolme viikkoa poissa, joista kahteen ensimmäiseen viikkoon en kuullut hänestä mitään. Hän pisti raha-asiamme sekaisin, jätti mm. asuntolainan lyhennyksen maksamatta ja veti tilinsä 500 e miinukselle. Minä yksin kotona puolivuotiaan ja 2-vuotiaan kanssa. Olin aivan shokissa, mutta ihmeellisesti osasin kuitenkin toimia tuolloin. Aika paljon se oli sellaista mekaanista toimimista kuitenkin. Yksin en sitä painetta kuitenkaan kestänyt, vaan silloin annoin tulla kaikki ongelmamme (jotka tietenkin olin pyrkinyt salaamaan kaikin voimin) julki läheisilleni. Silloin oli myös suuri apu jo aiemmin luomastamme perheneuvolayhteydestä, mitä kautta sain myös paljon apua.
No ei siitä tilanteesta sen enempää. Asian ydin kai siinä oli se, että tuo oli se tilanne, jolloin laitoimme avioeron vireille. Yksimielisesti sen jälkeen, kun mieheni oli palannut häntä koipien välissä reissultansa kotiin. Itse en ainakaan nähnyt silloin muuta vaihtoehtoa.
Tilanteen tasaantuessa aloimme käydä taas yhdessä perheneuvolassa ja jossain vaiheessa yritimme korjatakin vielä asioita, ettei perhettämme olisi tarvinnut hajottaa. Mutta lähinnä kaikki käymämme/käymäni terapiat silloin vahvistivat vain ajatusta eron tarpeesta. Lopullisesti erosimme siis marraskuussa 2005.
Tällaisena välihuomiona voisin tähän heittää, että synnytyksen jälkeinen masennus minulla diagnosoitiin tytön ollessa 9 kuukauden ikäinen, eli vasta pari kuukautta tuon kriisitilanteen jälkeen. Sen jälkeen olenkin masennuslääkkeitä syönyt ja syön edelleen ja monenlaisia vaiheita masennuksen kanssa käynyt läpi. Tällä hetkellä kuitenkin taas vaihteeksi työelämässä.
Tässä voisi alkaa vähitellen päästä siihen varsinaiseen ongelmaan, mutta tuosta suhteesta omaan äitiini vielä voisin sanoa jotain ennen sitä. Kriisivaiheideni aikana sain äidiltäni jonkun verran tukea, enimmäkseen rahallista. Toisaalta hän huomautteli usein, että kun itse olen tilanteeni aiheuttanut, niin itse minun pitää siitä selvitä. Esim. lastenhoitoapua hän ei ole koskaan tarjonnut eikä edes antanut vaikka olen pyytänyt. On ollut tilanteita joissa sitä olisi todella tarvittu.
Jossain vaiheessa yritin myös keskustella äitini kanssa masennuksestani, kun halusin selvittää asioita lapsuudestani koska niillä tuntuisi olevan jotain yhteyttä. Nuo keskustelut eivät johtaneet mihinkään muuhun kuin siihen, että nykyisin emme ole äitini kanssa missään väleissä. Ex-mieheni taas on äitini ylin ystävä ja hänen kauttaan lapseni sentään saavat mummia tavata. Mutta minua hän on kieltänyt ottamasta yhteyttä häneen.
Yhden yksityiskohdan haluan näistä asioiden selvitysriidoista mainita: Kun kysyin äidiltäni, miksi hän ei eron jälkeen oma-aloitteisesti pitänyt minuun koskaan yhteyttä, hän vastasi että "siksi koska sinä olet aina ollut niin vaikea lapsi"...
Että sellaisia taustoja... Nyt yritän päästä itse ongelmaan, joka siis lähinnä piilee uusien ihmissuhteiden muodostamisessa.
Avioerostamme on nyt kulunut 1v 9kk ja eron käsittelyssä olen selkeästi jo voiton puolella. En voi sanoa, että se olisi kokonaan käsitelty, koska kyllähän tuo mennyt suhteeni joka kesti 8 vuotta eli suurimman osan tähän astista aikuisikääni, tulee vaikuttamaan vielä pitkään elämässäni. Mutta kokonaisuutena kuitenkin koen, että olen päässyt erostani jo yli. Se kuitenkin oli oikea ratkaisu ja omalla kohdallani tie omaan eheytymiseeni.
Mainitsin jo aiemmin, että olin tunnistanut suhteeni ex-mieheeni läheisriippuvuudeksi. Yrittäessäni muodostaa uusia ihmissuhteita, olen yrittänyt tietoisesti pohtia milloin suhde menee tuollaisen riippuvuuden suuntaan. Ja kaikissa eron jälkeisissä suhteideni aloitusyrityksissä olen huomannut, että jossain vaiheessa suhtautumiseni mieheen/alkavaan suhteeseen kieroutuu jotenkin. Alan pelätä suhteen kariutumista ja miehen menettämistä vaikka mitään ei ole vielä varsinaisesti alkanutkaan. Alkuun ilmensin tätä epävarmuuttani miehellekin jollakin negatiivisella tavalla, mutta parissa viime suhteessa olen sitten vain hiljaa vetäytynyt, kun huomaan ajatuskulkuni menevän entiseen tapaan, ja vetäytymiseni jälkeen ei ole miehistäkään sitten mitään kuulunut. Ja joka kerta tuo hyväksynnän saamatta jääminen murentaa minua entisestään.
Toisaalta ongelmanani on myös se, että usein (=aina) haen sitä hyväksyntää seksin avulla, kun en uskalla/osaa miehiä muutenkaan lähestyä. Ja kun suhde on alkanut siltä pohjalta, en uskalla enää ilmaista sen jälkeen todellisia tarpeitani. Mutta vaikka kaipaan läheisyyttä, hellyyttä ja hyväksyntää niin kipeästi, että sattuu, niin silti en uskalla päästää sillä tavalla ketään lähelle. Mutta toisaalta seksin kautta kuitenkin päästän miehet suoraan ytimeeni ja haavoitan itseäni entistä enemmän. Tämä osuus on vielä enemmän tällaista jäsentelemätöntä ajatuksen virtaa, koska tämä on sitä aluetta, mihin en ole saanut selvyyttä ja vastauksia vielä.
Näiden suhteiden kariutumisten jälkeen seuraa aina sellainen vaihe, että syön taas hirvittäviä määriä suklaata ja vietän aikaani chatissä, että saan jotain täytettä sille tyhjyyden tunteelle, joka sisälläni on.
Olen tulkinnut tätä tilannetta niin, että koska olen lapsena/nuorena jäänyt vaille riittävää äidin rakkautta ja hyväksyntää, yritän edelleen hakea sitä uusista ihmissuhteista, vaikka olen jo tiedostanut ongelman. Mutta se varsinainen ongelma siis on siinä, että miten ihmeessä saan itseni eheytettyä niin, että tällainen epätoivoinen hyväksynnän hakemisen tarve poistuisi. Onko minun koskaan mahdollista luoda tervettä, tasapainoista ihmissuhdetta?
Osaltaanhan tämä käytökseni kai viittaa myös itsearvostuksen puutteeseen. Useinhan sanotaan, että jos et itse arvosta itseäsi, niin ei kukaan muukaan voi arvostaa. Mutta toisaalta eikö se itsearvostus muodostu pitkälti siitä, että on voinut lapsena kokea olevansa arvostettu ja hyväksytty. Kuinka sen itsearvostuksen pystyy saavuttamaan aikuisena, jos ei sitä ole lapsena saanut?
Tällaisia kaikenlaisia kysymyksiä minulla. Eivät tainneet tulla helpolla selväksi ja paljon olen jo pohtinut ja selvittänyt, mutta minulla ei ole pienintäkään käsitystä, miten voin ratkaista nuo viimeksi mainitsemani ongelmat. Tuntuu, että yksin en siihen pysty. Ja tuntuu myös siltä, että näin aikuisena noita asioita on aika vaikea muuttaa. En saa lapsuuttani enää takaisin eikä kukaan voi olla minulle se äiti jota olisin tarvinnut aikanani.
Luettuani oman tekstini, voisin lisätä vielä jonkinlaisen jälkikirjoituksen. Keskityn näköjään aika pitkälti siis tuohon äitiongelmaan ja jätän huomiotta sen, että elämässäni on kuitenkin ollut ihmisiä, joilta olen saanut hyväksyntää ja joille olen ollut tärkeä. Yksi tällainen tärkeä ihminen on mummuni, josta jo mainitsinkin tuossa tekstissä. Isäni on myös tärkeä ja läheinen ja ihan viime aikoina olemmekin isäni kanssa lähentyneen paljon. Kun olin lapsi, niin hän oli jotenkin etäinen aika pitkälti töidensä takia, vaikka henkisellä tasolla hän on aina ollutkin minulle tärkeä ja läheisempi kuin äitini. Myös isän uusi kumppani vanhempieni eron jälkeen on ollut elämässäni tärkeä ihminen. Hän jollakin tavalla paikkasi sitä aukkoa, jonka äitini lähteminen jätti ja henkisellä tasolla hän on ollut minulle läheisempi kuin äitini. Näistä hyvistä asioista huolimatta elämäni kriisiytyessä tukiverkostoni oli aika heikko, mutta onneksi se on tässä vahvistunut.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voin suositella mm. tässä kirjalistassa olevia kirjoja:
http://www.chcry.net/kirjallisuus.htm
Monia niistä saa esimerkiksi kirjastosta, ettei tarvitse turhaan ostaa. :)
...hyvästä vinkistä.
käynyt jonkun freudilaisen äidin syyttäjän terapiassa ja se on vain sekoittanut ajatuksiasi. Minusta ketomuksesi perusteella äitisi on ollut aivan tavallinen ihminen ja hänen syyttelynsä saa aikaan pahan olon. Vaihda terapeuttia johonkin nykyaikaiseen. Suosittelen.
Olin syyttänyt äitiäni jo kauan ennen kuin aloitin terapian tai edes masennuin. Lukioikäisenä riitelin paljon äitini kanssa ja syytin häntä erosta ja meidän jättämisestä.
Siinä olet oikeassa, että ensimmäinen psykologini nosti keskeiseksi teemaksi suhteen äitiini. Varsinaisessa psykoterapiassa en siis ole ollut. Toiveissani olisi kyllä joskus vielä päästä sellaiseenkin. Lausunnon saisin minua hoitaneelta psykiatrilta, kunhan saan elämäntilanteeni vakiintumaan kunnolla.
Siinäkin olet oikeassa, että äitini on ihan tavallinen ihminen. Ei hänenkään elämänsä helppoa ole ollut ja hän tekee ihailtavan paljon tärkeää työtä elämässään. En vaan mahda sille mitään, että mitä tulee siihen miten hän on kohdellut minua ja suhtautunut minuun, en pysty asettumaan itseni ulkopuolelle. Kun ajattelen niitä asioita, tunnen itseni todella lohduttomaksi ja ne vaivaavat minua. Ne herättävät myös vihaa ja katkeruutta, mistä tuntuu joskus olevan vaikea päästä eroon.
Jonkun verran olen tämän kolmen vuoden prosessin aikana jo kuitenkin edistynyt tuossakin asiassa. Olen ymmärtänyt, että äitini ei ole yksin syyllinen vanhempieni eroon ja hänkin on ollut vaikeassa tilanteessa silloin tehdessään ne ratkaisut mitkä teki. Silloin kun edes jotenkin pystyn tarkastelemaan asiaa objektiivisesti, niin ymmärrän, että en varmasti ole ollut äidilleni mikään helppo kasvatettava. Olemme monella tavalla hyvin erilaisia, ja hänelle ei varmastikaan ole ollut helppo tehtävä olla äiti minulle. Mutta vaikka miten pyörittelen näitä asioita, niin en mitenkään pysty tukahduttamaan sitä pientä, äitiä tarvitsevaa tyttöä sisälläni...
Älä ihmeessä yritäkään tukahduttaa sitä pientä yksin jätettyä tyttöä. Kohtalaisen tasapainoisen lapsuuden eläneet eivät pysty (halua?) ymmärtämään mistä on kyse. Täydellinen yksin jättäminen elämän kysymysten (tunteiden) kanssa jättää jäljet, joita ei voi ohittaa selittämnällä, että äitikin on vain ihminen tai että lapsi on vaikea. Minä olisin tarvinnut äidiltä vain sitä, että hän joskus olisi ottanut vastaan minun tunteitani, opastanut arjen asioissa, olisin voinut ja saanut kertoa hänelle asioitani ja että hän olisi vetänyt minut mukaan naisen ja aikuisen maailmaan. Vaikka ymmärrän äidin vaikean taustan, en millään voi ymmärtää sitä, että hän hylkäsi minut, vaikka ulkopuolisille esitti huolehtivaista. Olet oikealla tiellä, kuuntele sitä pientä tyttöäsi. Uskon, että se alkaa luottaa sinuun ennen pitkää.
Minun mielestäni syyttelyä ei ole se, että sanoo tosiasiat ja tosiasioiden tunnustamisestahan todellinen kehitys alkaa.
Luettuani kirjoituksesi, minulle tuli äidistäsi kuva, ettei hän käyttäydy kuin aikuinen vastuullinen ihminen, ei ollessasi lapsi eikä nytkään, kun eroprosessin aikana olisit tarvinnut tukea l. edelleenkään äitisi ei ole sinulle henkisesti läsnä, vaikka aineellisesti sinua auttaakin niin kuin lapsenakin.
Vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan! ja siihen vetoaminen ei ole syyttelyä. Meillä kaikilla on oikeus hyvään vanhemmuuteen!
Varmasti äitisi ei ole laiminlyönyt sinua tahallaan, kaikkeen löytyy syyt mutta niistä et lapsena ole ollut vastuussa. Terapiaprosessin aikana varmaan opit ymmärtämään itseäsi ja myös äitiäsi, juuri näin tunnustamalla tosiasiat.
Varmaan voit antaa hänelle myös anteeksi, kaikkihan me olemme epätäydellisiä, toiset vain tiedostavat sen ja ottavat siitä vastuun.
Kyllä voit vielä saada äidinrakkautta, se löytyy omasta itsestäsi, "sisäinen äiti". Olet mielestäni pitkällä prosessoinnissasi mutta tunneasioitahan nämä ovat. Aluksi täytyy syyt kuitenkin tiedostaa, sitten tunnekin muuttuu.
Minusta terapeuttisi on ihan oikeilla jäljillä ja voi kulkea rinnallasi kohti eheytymistä.
Olen sinua paljon vanhempi ja ulkoiset aeikat ovat aivan erilaisia, mutta samoja lapsuuden ja ihmissuhteiden ongelmia olen pohtinut pari vuotta ja kysynyt miksi on näin. Lapsuuskuvauksessasi on monia yhtymäkohtia kuten välittävä mummo (olin 5v. kun hän kuoli), ei juuri murkkuikää, yritys näyttää pärjäävänsä. Äitisuhteesi kuvauksessa on paljon samaa kuin minulla oli. Joskus ajattelen, että minun äitisuhteeni oli samanlainen kuin suhde kaupan kassaan. Läheisriippuvainenhan minäkin olen.
Edellä esitetyssä kirjaluettelossa on monia kirjoja, joita olen lukenut ja miltei jokaisesta olen jotakin saanut. Viimeksi lukemastani kirjasta (Siltala, Nainen ja masennus) löysin luvun, jossa puhuttiin emotiaalisesti poissaolevasta äidistä. Se kolahti minuun. Muutoinkin silmiini osui usein sanat emotionaalisen vuorovaikutuksen vähäisyys tai puute. Tajusin, että siitähän minun kohdallani on kysymys. Ei tarvitse enää etsiä syitä.
Siihen, miten tästä pääsee selville vesille, en osaa sanoa mitään. Huomaan kuitenkin, ettei minun tarvitse niin paljon kuin ennen pohtia mennyttä ja yritän tehdä tämän päiväin omanlaisekseni. Sinä selviät kyllä, sillä olet nuori ja tiedostat hyvin tämän asian, sinulla on lapset ja yhteydet terapiatahoihin. Löydät kyllä ratkaisut elämääsi. Kaikkea hyvää sinun ja lastesi elämään!
...ihanista ja kannustavista viesteistäsi. On lohduttavaa kuulla, että en ole yksin tuntemuksieni kanssa. Kaikkea hyvää sinullekin!
Oli surullista lukea tekstiäsi. Osittain lapsuuteni on kulkenut saman kaavan mukaan. Minä vain jouduin kokemaan isän hylkäämisen.
Käsittelin vaikeita lapsuus- ja nuoruuskokemuksiani terapiassa ja moni solmu aukesi sen myötä. Oman isän hylkääminen on kuitenkin jättänyt minuun pysyvät jäljet. Oli ja on vieläkin välillä kivuliasta hyväksyä se ettei minusta koskaan tule ehjää. En enää yritä parisuhdetta sillä tasapainoista ja tervettä ihmissuhdetta miehiin en pysty rakentamaan.Tämä on minun ristini tässä elämässä.
En voi olla vastaamatta sinulle siipirikkoineN, koska kipuilen juuri saman asian kanssa. Suren suunattomasti, että en saanut sitä, mitä minulle kuului, enkä koskaan tule saamaankaan. Ulkopuolisuus tekee kipeää. Toivon vain, että voisin jättää tämän taakseni ja ottaa vastaan sen hyvän, mitä elämä minulle nyt tarjoaa. Se, mitä Eräs vaan kirjoitti, tuntuu lohdulliselta. Kiitos siitä! Tuntui kuin olisit ymmärtänyt minua.
"Osaltaanhan tämä käytökseni kai viittaa myös itsearvostuksen puutteeseen. Useinhan sanotaan, että jos et itse arvosta itseäsi, niin ei kukaan muukaan voi arvostaa. Mutta toisaalta eikö se itsearvostus muodostu pitkälti siitä, että on voinut lapsena kokea olevansa arvostettu ja hyväksytty. Kuinka sen itsearvostuksen pystyy saavuttamaan aikuisena, jos ei sitä ole lapsena saanut?"
Olen 44-vuotias. Eilen kulkiessani väkijoukossa yhtäkkiä juolahti mieleeni, että tunsin olevani tasa-arvoinen osa ympäröivää porukkaa. En parempi, en huonompi. Olin ihan tasapainossa.
Nuorempana kuuntelin mutrussa suin, kun joku uskalsi ehdottaa, että itsetuntoni kaipasi kohennusta. Toisaalta en halunnut myöntää, että tarvitsin mitään (oli täydellinen:), toisaalta ajatus siitä, että voisin ajatella itseäni samanarvoisena menestyvien, pidettyjen, osaavien ihmisten kanssa, tuntui utopistiselta: sehän olin vain pikku minä! Miten muka voisin olla samanarvoinen? Tuntui teeskentelyltä luulotella jotain sellaista.
Parissakymmenessä vuodessa asenteeni itseeni ja muihin on siis muuttunut! Lukeminen auttaa, itsensä kuunteleminen. Minua on auttanut jopa sellaiset asiat kuin oman persoonallisuustyypin löytäminen (kaksonen, kissa, enneagrammin typpi neljä, INTJ...).
Kuvittelepa itseäsi sinä pikku tyttönä, joka kerran olit. Kuvittele, että otat sen pienen tytön syliisi ja kerrot hänelle, että sinä, hänen vanhempi ja viisaampi itsensä, tulee aina olemaan luonasi, auttamaan sinua, rakastamaan sinua. Halaa häntä, pidä häntä sylissäsi.