Tuntematon sinä

jo mennään Yölintu.

Syvältä koskettaen on koettu niin paljon tässä
elämässä, elämässä - josta syntyy runoja
tuntemuksista, tunteista.

Eihän siihen rakkauteen välttämättä kuulu tuskaa,
mutta hyvin usein se riipaisee. Sitä suurempi on
onnen tunne sen jälkeen, kun on koettu kipua niin
rakkaudessa kuin elämässä muutenkin.
Olen kokenut viime aikoina niin paljon, niin ku-
luttavaa henkisesti, että siinä on varmaan syy
tummimpiin runoihini.

Lämmin kiitos kommentoinnista ja oikein
aurinkoista päivää.

Ihana kuulla, että olen yltänyt tekstilläni niin
hyvin kuvaamaan elämää, että sitä lukien olet
käynyt omaa mitä todennäköisemmin koettua
jossakin elämäsi omassa vaiheessa.

Mutta Sinä tiedät varmaan, mitä tämänkin runoni
sisään todellisuudessa sisältyy - jotain aivan
muuta, mitä se antaa ymmärtää.

Elämänkokemusta, elämän kivisellä polulla kulkua
ja valon etsintää.

Kiitos, kiitos ja kiitos jokaisesta sanastasi,
ajatuksistasi.

Mitä parhainta uutta päivää sinne teille
molemmille, kyyhkyläisille :)

olipa oivallus
" katsoppa, onko kirja oikein päin "

Enhän mie sinnuu tukistele, saattasit suuttua
niin ettet virkkais enää yhtikäs mitään minulle.
Joten, yritänpä tässä tulkata sanomaasi ...

Palapelin kokoaminen käy vuosi vuodelta vaikeam-
maksi, liekkö syy huononevan näön vaiko
ymmärryksen puuttuminen, vaikea sanoo.

Mutta huominen on aina erilainen kuin tämä päivä,
eilinen ja kevät on heräämisen aikaa, ainakin
luonnossa - liekkö ihmiselossa, kenties joskus
myös siinä.

Kiitos unisein, ja lupsakoita vapaapäiviä.

Ihana kuulla Sinustakin pitkästä aikaa, olet mitä
ilmeisemmin sitten kotiutunut matkaltasi. Se oli
varmaan rikastuttava pyörällä kulkien, maisemia
avoimin silmin katsellen, kuten tuolla taannoin
runossasi kerroit. Autolla kulkien maakuntaa, ei
silmät havaitse läheskään kaikkea sitä, mitä pyö-
rällä ajaen.

Olet aina niin perusteellinen
kommentoinneissasi, että pitää itsekkin miettiä
hyvin tarkkaan mitä antaa vastineeksi.

Mutta kuten tuolla aiemmin lausuin Mysille, niin
vähän samanlaisia tuntemuksia sain Sinun kommen-
toinnista - kuin elettyä olisit myöskin tavalla-
si kokenut runoni kautta, ehkä niin - en tiedä.

Mutta edellä kommentoineet tietävät elämästäni
jotain, samoin Sinä - taidat olla pisimpään kai-
kista sanasensa sanoneista, ainakin ehkä
tiiviimmin yhteyttä pitäneenä.

Kaipausta todelliseen elämään, kaipausta ehkä
kadotettuun rakkauteenkin pitää runoni, monia
tuntemuksia, joista olen sen rakentanut.
Kaiken koetun ja kipuilun jälkeen tunnemyrsky
ihmisen sisällä saa aikaan paljon, joitain niis-
tä runossani.

Kiitos kommentoinnista, elämä jatkuu mitä moni-
muotoisempana, joskus kipuillen joskus hymyten.

Ihanaa päivän jatkoa, kiva kun poikkesit.

lindal. kirjoitti:

Ihana kuulla Sinustakin pitkästä aikaa, olet mitä
ilmeisemmin sitten kotiutunut matkaltasi. Se oli
varmaan rikastuttava pyörällä kulkien, maisemia
avoimin silmin katsellen, kuten tuolla taannoin
runossasi kerroit. Autolla kulkien maakuntaa, ei
silmät havaitse läheskään kaikkea sitä, mitä pyö-
rällä ajaen.

Olet aina niin perusteellinen
kommentoinneissasi, että pitää itsekkin miettiä
hyvin tarkkaan mitä antaa vastineeksi.

Mutta kuten tuolla aiemmin lausuin Mysille, niin
vähän samanlaisia tuntemuksia sain Sinun kommen-
toinnista - kuin elettyä olisit myöskin tavalla-
si kokenut runoni kautta, ehkä niin - en tiedä.

Mutta edellä kommentoineet tietävät elämästäni
jotain, samoin Sinä - taidat olla pisimpään kai-
kista sanasensa sanoneista, ainakin ehkä
tiiviimmin yhteyttä pitäneenä.

Kaipausta todelliseen elämään, kaipausta ehkä
kadotettuun rakkauteenkin pitää runoni, monia
tuntemuksia, joista olen sen rakentanut.
Kaiken koetun ja kipuilun jälkeen tunnemyrsky
ihmisen sisällä saa aikaan paljon, joitain niis-
tä runossani.

Kiitos kommentoinnista, elämä jatkuu mitä moni-
muotoisempana, joskus kipuillen joskus hymyten.

Ihanaa päivän jatkoa, kiva kun poikkesit.

Lue lisää

> Ihana kuulla Sinustakin pitkästä aikaa, olet mitä ilmeisemmin sitten kotiutunut matkaltasi. <
Tiistaina, arvokas ystäväni. :)
Neljä ja puoli viikkoa tuli oltua reissussa.

> Se oli varmaan rikastuttava pyörällä kulkien, maisemia avoimin silmin katsellen, <
Rikastuttava kyllä, monella tapaa henkisesti ja hengellisesti. Ehkä myös fyysisesti kunhan tässä palautuu. Kaikenlaista erittäin hienoa ja ihmeellistäkin tapahtui. Myös uusiin ihmisiin tutustuin ja tuli hienoja ystävyyssuhteita. Tuosta avoimin silmin katselusta sanoisin, että se oli yksi tavoite, mihin kiinnitin asenteellisesti huomiota varsinkin alussa, etten missään tapauksessa alkaisi suorittaa mitään vaan voisin mennä hetken kerrallaan, olla läsnä tässä ja nyt ja niin ottaa vastaan kaikki ne pienet hetket. Ei siis pisteestä A pisteeseen B eikä kilometrejä laskien, vaan nauttien pyöräilystä sinänsä, olemassaolosta ja Luojan läheisyydestä, yhteydestä, elämän runsaudesta.

> kuten tuolla taannoin runossasi kerroit. <
Stop! :)
Ilmeisesti tarkoitat runoa "ihmeellinen luontoni" (20.8). Hmmm.
Kyseisessä runossa en kerro niinkään pyörämatkastani ja sen kokemuksista sinänsä. Kuten en yleensäkään ryhdy siirtämään faktisia kokemuksiani ja niiden henkilökohtaisia tunnelmia paperille tai näyttöpäätteelle, kuvahan ei kuitenkaan voi olla asia mitä kuvataan vaan jälkeenpäin muovattu selitys ja sellaisena olisi dokumenttinakin tavallaan fiktio, todellisen väärennös. Niinpä kyseinen runo on taas kerran kuvausta kirjoittamisen ja todellisuuden suhteesta - ainoasta faktasta, mikä on totta juuri nimenomaisesti kirjoittamishetkellä: minä kirjoitan - ja näiden tarkastelua vinosti hymyillen, ennen kaikkea itselle ja omalle runoilulle naurahtaen.

Runo sai alkunsa pyöräillessäni tien reunassa lojuvan supikoiran ohi kuten olin pyöräillyt monenlaisten kuolleiden eläinten ohi edellisinä päivinä. Sanat syntyivät mielessä siinä polkiessa, ajattelin kirjoittaa ne palstalle sitten paikkakunnan kirjastossa niin kuin teinkin. Alkuperäinen runo, minkä kirjoitin siis mielessäni, polkiessani siinä - meni jokseenkin näin:

Kaikenlaisia eläimiä olen nähnyt tänä kesänä, / en televisiossa vaan luonnossa, / tien reunoilla. / Monenlaisissa asennoissa, / vatsa auki, pitkin pituuttaan / ja sykkyrällä: / supikoira, näätä, kettu, jänis. // Painan suudelman poskellesi, / olen vihdoin kotona. / Maistelen lauseita suussani, / leikkaan ja liimaan: / editoin runoa. // En televisiossa enkä naistenlehtien sivuilla, / mutta todellisuudessa. / Sormeni rummuttavat pöytää näppäimistön vierellä.

Runon ensimmäinen osio saattaisi olla totta. Tavallaan siirrän oman faktisen kokemuksen siinä fiktioksi, teen kokemuksestani runon minähenkilön kokemuksen.

Runon toisen osion alussa on ikäänkuin katkelma rakkausrunosta:
Painan suudelman poskellesi,
olen vihdoin kotona.
Irrallinen lause, mutta tavallaan kuvaus runon minähenkilön saapumisesta kotiin ja/tai vielä mieluummin kuva hänen kirjoittamastaan runosta - jonka hän siinä - joko pyöräillessään tai kotona - kirjoittaa.
Tyypillistä minua.

Sekin on pohdiskelua todellisuuden ja kirjoittamisen suhteista, aikatasoista, nykyhetken luonteesta. "Painan suudelman poskellesi, olen vihdoin kotona" ei tarkasti ottaen voi koskaan olla totta, koska asian toteutuminen on mahdottomuus. Se saattoi tapahtua joskus - painoin suudelman poskellesi - tai saattaa tulla tapahtumaan, mutta kirjoittamishetkessä ainoa absoluuttisesti fakta on: KIRJOITAN LAUSEEN painan suudelman poskellesi, olen vihdoin kotona. Kyseistä hetkeä ei siis voi samanaikaisesti kokea ja kirjoittaa siitä. Kokemus ja kokemuksen kuvaus ovat aina irrallisia, erillään toisistaan - mutta teksti luo illuusion, ikäänkuin joku tässä saapuisi kotiin, tervehtisi suudelmalla?

Seuraavassa lauseessa runon minähenkilö - kotiin saapunut rakkausrunoa kirjoittava pyöräilijä - kuvaa kirjoittamistapahtumaa:
leikkaan ja liimaan: / editoin runoa.

Runo on siis ajateltu pyöräillessä, eikä aikomukseni ollut ryhtyä sitä leikkelemään ja liimailemaan vaan aioin kirjoittaa sen sellaisenaan. Saapuessani kirjastoon ja ryhtyessäni siirtämään runoa mielestäni paperille tapahtui kuitenkin se, minkä olin runon minähenkilölle mielessäni jo kirjoittanut - aloinkin editoida.
Runo sai muodon:

Kaikenlaisia eläimiä olen nähnyt tänä kesänä, / en televisiossa vaan luonnossa. / Tien reunoilla. // Monenlaisissa asennoissa, / vatsa auki, pitkin pituuttaan / ja sykkyrällä. //
Painan suudelman poskellesi, / olen vihdoin kotona. // Maistelen kumpuilevia lauseita / suussani, / leikkaan ja liimaan: / editoin tätä runoa. // En televisiossa enkä naistenlehtien / sivuilla, / mutta todellisuudessa. // Sormeni rummuttavat pöytää näppäimistön vierellä. / Mitä vielä sanoisin? / Poistin rivin: / supikoira, näätä, kettu, jänis. // Riville "maistelen lauseita" lisäsin sanan "kumpuilevia". / Valo välähtelee puiden oksissa. // Pyöräilen. //

Kukaan ei voi suudelmaa toisen poskelle painaessaan kirjoittaa siitä. Tietysti voi yrittää, mutta luulen että kumppani loukkaantuisi. LAITA NYT SE LEHTIÖ POIS JA KESKITY minuun ÄLÄKÄ MINUN kuvailemiseen.

Ajatellessani runoon lauseen
"Sormeni rummuttavat pöytää näppäimistön vierellä"
olin vielä pyöräilemässä kirjastoa kohti, kaukana kaikista näppäimistöistä ja nettiverkoista.

Kirjoittaessani kirjastossa runoon viimeisen lauseen
"Pyöräilen"
istuin tietokoneen ääressä kirjoittamassa ja muokkaamassa runoa, kaukana kaikesta pyöräilemisestä!

Runossa siis limittyy fakta ja fiktio, oma havaintoni ja kokemukseni niin kuolleista eläimistä tien sivussa kuin runon kirjoittamisesta, ja runon minähenkilön, fiktiivisen hahmon kokemukset hänen saapuessaan kotiin ja/tai ajatellessaan kotiin saapumista ja/tai kirjoittaessaan runoa jonka kuvastoon kuuluu lause kotiin saapumisesta. Näen asian sillä tapaa, että tällainen runoni on sekä elämän ja elämään sisältyvien ilmiöiden (joskus ehkä realistisuudessaan kipeääkin) kuvausta että myöskin (usein jollain tapaa nyrjähtänyttä ja absurdia) kuvailemisen kuvausta. Kuten runoissani yleensä sen monikerroksisuudessa on jotain henkilökohtaista, itse koettua, mutta myös jotain täysin fiktiivistä - ja analyyttisesti: itse koettu, henkilökohtainen ja intiimi muuttuu tavallaan fiktioksi siirtyessään kuvaksi paperille, kun taas fiktiivinen on oikea fakta koska on (nykyhetkessä tapahtuvana) ainoa todellinen: maalailua, kuvittelua, mielikuvitusta ja tajunnanvirtaa.

> Olet aina niin perusteellinen kommentoinneissasi, <
Jaaa. Tällä kertaa aioin kirjoittaa vain
"Pidin erityisesti viimeisestä kappaleesta ja varsinkin kahdesta viimeisestä rivistä."
ja se olisi riittänyt kommentiksi vallan hyvin, mutta - monisanaisuuteni!

> että pitää itsekkin miettiä hyvin tarkkaan mitä antaa vastineeksi. <
Ei välttämätöntä. :)
Hei suurenmoinen Rellu, kyllä mulle saa kirjoittaa spontaanisti ja hiomatta, tiedäthän sinä.
Erehtyväinen olen ja ehkä monessa kohtaa rikki, mutta ainakin yritän lukea kuuntelevalla sydämellä, toivoakseni myös empatialla ja terveellä intuitiolla.

Hyvin muotoillut ja loppuun asti hiotut lauseet kun ovat parhaimmillaankin pelkkiä lauseita.!
Yhteys ja kaikki syvempi tajuaminen tapahtuu syvemmällä, sydänten maailmassa, missä ei keskitytä vain toisen käyttämiin sanoihin vaan hänen kohtaamiseen itsessään, arvokkaana ja tärkeänä.

Sanat ovat very much hyvä väline, mutta eivät sinällään synnytä yhteyttä ihmisten kesken ellei sydän ole herkistynyt kuulemiseen, rakastavaan asenteeseen.

> Mutta edellä kommentoineet tietävät elämästäni jotain, samoin Sinä - taidat olla pisimpään kaikista sanasensa sanoneista, ainakin ehkä tiiviimmin yhteyttä pitäneenä. <
Luen runojasi kuten yleensäkin runoja kahdella tapaa. Luen niitä sinun kirjoittamina, ottaen huomioon sen mitä sinusta tiedän. Mutta ennen kaikkea - varsinkin täällä palstalla - luen niitä kuin mitä tahansa runoja, keskittyen runon omaan todellisuuteen ja mitä se itsessään viestittää, millaisia mielikuvia, tunnelmia ja assosisaatiota synnyttää. Saatanpa sitten mielessäni tarkastella - sopiiko mielikuva minkä runo minussa ehkä synnyttää kirjoittajasta, lainkaan yhteen sen kanssa mitä kirjoittajasta oikeasti tiedän ja tunnen. :)

Mitä kirjoitin runon loppuosasta hienona kuvauksena läsnäolon kokemuksesta, niin en usko että tähän vaikutti mikään henkilökohtainen tietoni tai ajatukseni sinusta, olisin joka tapauksessa kokenut ja ajatellut runon niin. Kerta kaikkiaan pidän loppukappaleesta - ja viimeisenä säkeistönä se täydentää runon hienosti.

Jos vielä vähän jatkan kommentointia.
Runon alku- ja keskiosassa on ajatuksia jotka on kirjoitettu ikäänkuin kirjoittaja kaikessa siinä puhuisi itsestään ja jostain tietystä, samoista ihmisistä, samasta parisuhteesta ja siihen liittyvistä asioista, yhdestä kokonaisuudesta. Silti runo tuntuu jotenkin hajanaiselta, säikeet jotka pinnan alla ehkä liittävät kuvia toisiinsa eivät tule vahvasti esiin ja vaikutelmani oli, että tässä on pitkältä ajalta ja ehkä useista kokemuksista suodattuneita tuntemuksia, jotka kirjoittaja vain yhdistää ikäänkuin yhdeksi kuvakokonaisuudeksi. Lopputulos olisi jäänyt hajanaiseksi - ilman viimeistä kappaletta. Jollain tapaa vaikkakaan en osaa selittää kuinka viimeinen kappale sitoo langat yhteen ja värittää runon koko sisällön miellyttävällä ja koskettavalla tavalla, niin että lopputulos hajanaisen sijasta onkin täysin ehyt. Tämä siis minun subjektiivinen kokemukseni lukijana.

> elämä jatkuu mitä monimuotoisempana, joskus kipuillen joskus hymyten. <

Näin se on. Ihanaa päivänjatkoa sinulle lindalinda!
* halaus ja rutistus *

äitiparta kirjoitti:

> Ihana kuulla Sinustakin pitkästä aikaa, olet mitä ilmeisemmin sitten kotiutunut matkaltasi. <
Tiistaina, arvokas ystäväni. :)
Neljä ja puoli viikkoa tuli oltua reissussa.

> Se oli varmaan rikastuttava pyörällä kulkien, maisemia avoimin silmin katsellen, <
Rikastuttava kyllä, monella tapaa henkisesti ja hengellisesti. Ehkä myös fyysisesti kunhan tässä palautuu. Kaikenlaista erittäin hienoa ja ihmeellistäkin tapahtui. Myös uusiin ihmisiin tutustuin ja tuli hienoja ystävyyssuhteita. Tuosta avoimin silmin katselusta sanoisin, että se oli yksi tavoite, mihin kiinnitin asenteellisesti huomiota varsinkin alussa, etten missään tapauksessa alkaisi suorittaa mitään vaan voisin mennä hetken kerrallaan, olla läsnä tässä ja nyt ja niin ottaa vastaan kaikki ne pienet hetket. Ei siis pisteestä A pisteeseen B eikä kilometrejä laskien, vaan nauttien pyöräilystä sinänsä, olemassaolosta ja Luojan läheisyydestä, yhteydestä, elämän runsaudesta.

> kuten tuolla taannoin runossasi kerroit. <
Stop! :)
Ilmeisesti tarkoitat runoa "ihmeellinen luontoni" (20.8). Hmmm.
Kyseisessä runossa en kerro niinkään pyörämatkastani ja sen kokemuksista sinänsä. Kuten en yleensäkään ryhdy siirtämään faktisia kokemuksiani ja niiden henkilökohtaisia tunnelmia paperille tai näyttöpäätteelle, kuvahan ei kuitenkaan voi olla asia mitä kuvataan vaan jälkeenpäin muovattu selitys ja sellaisena olisi dokumenttinakin tavallaan fiktio, todellisen väärennös. Niinpä kyseinen runo on taas kerran kuvausta kirjoittamisen ja todellisuuden suhteesta - ainoasta faktasta, mikä on totta juuri nimenomaisesti kirjoittamishetkellä: minä kirjoitan - ja näiden tarkastelua vinosti hymyillen, ennen kaikkea itselle ja omalle runoilulle naurahtaen.

Runo sai alkunsa pyöräillessäni tien reunassa lojuvan supikoiran ohi kuten olin pyöräillyt monenlaisten kuolleiden eläinten ohi edellisinä päivinä. Sanat syntyivät mielessä siinä polkiessa, ajattelin kirjoittaa ne palstalle sitten paikkakunnan kirjastossa niin kuin teinkin. Alkuperäinen runo, minkä kirjoitin siis mielessäni, polkiessani siinä - meni jokseenkin näin:

Kaikenlaisia eläimiä olen nähnyt tänä kesänä, / en televisiossa vaan luonnossa, / tien reunoilla. / Monenlaisissa asennoissa, / vatsa auki, pitkin pituuttaan / ja sykkyrällä: / supikoira, näätä, kettu, jänis. // Painan suudelman poskellesi, / olen vihdoin kotona. / Maistelen lauseita suussani, / leikkaan ja liimaan: / editoin runoa. // En televisiossa enkä naistenlehtien sivuilla, / mutta todellisuudessa. / Sormeni rummuttavat pöytää näppäimistön vierellä.

Runon ensimmäinen osio saattaisi olla totta. Tavallaan siirrän oman faktisen kokemuksen siinä fiktioksi, teen kokemuksestani runon minähenkilön kokemuksen.

Runon toisen osion alussa on ikäänkuin katkelma rakkausrunosta:
Painan suudelman poskellesi,
olen vihdoin kotona.
Irrallinen lause, mutta tavallaan kuvaus runon minähenkilön saapumisesta kotiin ja/tai vielä mieluummin kuva hänen kirjoittamastaan runosta - jonka hän siinä - joko pyöräillessään tai kotona - kirjoittaa.
Tyypillistä minua.

Sekin on pohdiskelua todellisuuden ja kirjoittamisen suhteista, aikatasoista, nykyhetken luonteesta. "Painan suudelman poskellesi, olen vihdoin kotona" ei tarkasti ottaen voi koskaan olla totta, koska asian toteutuminen on mahdottomuus. Se saattoi tapahtua joskus - painoin suudelman poskellesi - tai saattaa tulla tapahtumaan, mutta kirjoittamishetkessä ainoa absoluuttisesti fakta on: KIRJOITAN LAUSEEN painan suudelman poskellesi, olen vihdoin kotona. Kyseistä hetkeä ei siis voi samanaikaisesti kokea ja kirjoittaa siitä. Kokemus ja kokemuksen kuvaus ovat aina irrallisia, erillään toisistaan - mutta teksti luo illuusion, ikäänkuin joku tässä saapuisi kotiin, tervehtisi suudelmalla?

Seuraavassa lauseessa runon minähenkilö - kotiin saapunut rakkausrunoa kirjoittava pyöräilijä - kuvaa kirjoittamistapahtumaa:
leikkaan ja liimaan: / editoin runoa.

Runo on siis ajateltu pyöräillessä, eikä aikomukseni ollut ryhtyä sitä leikkelemään ja liimailemaan vaan aioin kirjoittaa sen sellaisenaan. Saapuessani kirjastoon ja ryhtyessäni siirtämään runoa mielestäni paperille tapahtui kuitenkin se, minkä olin runon minähenkilölle mielessäni jo kirjoittanut - aloinkin editoida.
Runo sai muodon:

Kaikenlaisia eläimiä olen nähnyt tänä kesänä, / en televisiossa vaan luonnossa. / Tien reunoilla. // Monenlaisissa asennoissa, / vatsa auki, pitkin pituuttaan / ja sykkyrällä. //
Painan suudelman poskellesi, / olen vihdoin kotona. // Maistelen kumpuilevia lauseita / suussani, / leikkaan ja liimaan: / editoin tätä runoa. // En televisiossa enkä naistenlehtien / sivuilla, / mutta todellisuudessa. // Sormeni rummuttavat pöytää näppäimistön vierellä. / Mitä vielä sanoisin? / Poistin rivin: / supikoira, näätä, kettu, jänis. // Riville "maistelen lauseita" lisäsin sanan "kumpuilevia". / Valo välähtelee puiden oksissa. // Pyöräilen. //

Kukaan ei voi suudelmaa toisen poskelle painaessaan kirjoittaa siitä. Tietysti voi yrittää, mutta luulen että kumppani loukkaantuisi. LAITA NYT SE LEHTIÖ POIS JA KESKITY minuun ÄLÄKÄ MINUN kuvailemiseen.

Ajatellessani runoon lauseen
"Sormeni rummuttavat pöytää näppäimistön vierellä"
olin vielä pyöräilemässä kirjastoa kohti, kaukana kaikista näppäimistöistä ja nettiverkoista.

Kirjoittaessani kirjastossa runoon viimeisen lauseen
"Pyöräilen"
istuin tietokoneen ääressä kirjoittamassa ja muokkaamassa runoa, kaukana kaikesta pyöräilemisestä!

Runossa siis limittyy fakta ja fiktio, oma havaintoni ja kokemukseni niin kuolleista eläimistä tien sivussa kuin runon kirjoittamisesta, ja runon minähenkilön, fiktiivisen hahmon kokemukset hänen saapuessaan kotiin ja/tai ajatellessaan kotiin saapumista ja/tai kirjoittaessaan runoa jonka kuvastoon kuuluu lause kotiin saapumisesta. Näen asian sillä tapaa, että tällainen runoni on sekä elämän ja elämään sisältyvien ilmiöiden (joskus ehkä realistisuudessaan kipeääkin) kuvausta että myöskin (usein jollain tapaa nyrjähtänyttä ja absurdia) kuvailemisen kuvausta. Kuten runoissani yleensä sen monikerroksisuudessa on jotain henkilökohtaista, itse koettua, mutta myös jotain täysin fiktiivistä - ja analyyttisesti: itse koettu, henkilökohtainen ja intiimi muuttuu tavallaan fiktioksi siirtyessään kuvaksi paperille, kun taas fiktiivinen on oikea fakta koska on (nykyhetkessä tapahtuvana) ainoa todellinen: maalailua, kuvittelua, mielikuvitusta ja tajunnanvirtaa.

> Olet aina niin perusteellinen kommentoinneissasi, <
Jaaa. Tällä kertaa aioin kirjoittaa vain
"Pidin erityisesti viimeisestä kappaleesta ja varsinkin kahdesta viimeisestä rivistä."
ja se olisi riittänyt kommentiksi vallan hyvin, mutta - monisanaisuuteni!

> että pitää itsekkin miettiä hyvin tarkkaan mitä antaa vastineeksi. <
Ei välttämätöntä. :)
Hei suurenmoinen Rellu, kyllä mulle saa kirjoittaa spontaanisti ja hiomatta, tiedäthän sinä.
Erehtyväinen olen ja ehkä monessa kohtaa rikki, mutta ainakin yritän lukea kuuntelevalla sydämellä, toivoakseni myös empatialla ja terveellä intuitiolla.

Hyvin muotoillut ja loppuun asti hiotut lauseet kun ovat parhaimmillaankin pelkkiä lauseita.!
Yhteys ja kaikki syvempi tajuaminen tapahtuu syvemmällä, sydänten maailmassa, missä ei keskitytä vain toisen käyttämiin sanoihin vaan hänen kohtaamiseen itsessään, arvokkaana ja tärkeänä.

Sanat ovat very much hyvä väline, mutta eivät sinällään synnytä yhteyttä ihmisten kesken ellei sydän ole herkistynyt kuulemiseen, rakastavaan asenteeseen.

> Mutta edellä kommentoineet tietävät elämästäni jotain, samoin Sinä - taidat olla pisimpään kaikista sanasensa sanoneista, ainakin ehkä tiiviimmin yhteyttä pitäneenä. <
Luen runojasi kuten yleensäkin runoja kahdella tapaa. Luen niitä sinun kirjoittamina, ottaen huomioon sen mitä sinusta tiedän. Mutta ennen kaikkea - varsinkin täällä palstalla - luen niitä kuin mitä tahansa runoja, keskittyen runon omaan todellisuuteen ja mitä se itsessään viestittää, millaisia mielikuvia, tunnelmia ja assosisaatiota synnyttää. Saatanpa sitten mielessäni tarkastella - sopiiko mielikuva minkä runo minussa ehkä synnyttää kirjoittajasta, lainkaan yhteen sen kanssa mitä kirjoittajasta oikeasti tiedän ja tunnen. :)

Mitä kirjoitin runon loppuosasta hienona kuvauksena läsnäolon kokemuksesta, niin en usko että tähän vaikutti mikään henkilökohtainen tietoni tai ajatukseni sinusta, olisin joka tapauksessa kokenut ja ajatellut runon niin. Kerta kaikkiaan pidän loppukappaleesta - ja viimeisenä säkeistönä se täydentää runon hienosti.

Jos vielä vähän jatkan kommentointia.
Runon alku- ja keskiosassa on ajatuksia jotka on kirjoitettu ikäänkuin kirjoittaja kaikessa siinä puhuisi itsestään ja jostain tietystä, samoista ihmisistä, samasta parisuhteesta ja siihen liittyvistä asioista, yhdestä kokonaisuudesta. Silti runo tuntuu jotenkin hajanaiselta, säikeet jotka pinnan alla ehkä liittävät kuvia toisiinsa eivät tule vahvasti esiin ja vaikutelmani oli, että tässä on pitkältä ajalta ja ehkä useista kokemuksista suodattuneita tuntemuksia, jotka kirjoittaja vain yhdistää ikäänkuin yhdeksi kuvakokonaisuudeksi. Lopputulos olisi jäänyt hajanaiseksi - ilman viimeistä kappaletta. Jollain tapaa vaikkakaan en osaa selittää kuinka viimeinen kappale sitoo langat yhteen ja värittää runon koko sisällön miellyttävällä ja koskettavalla tavalla, niin että lopputulos hajanaisen sijasta onkin täysin ehyt. Tämä siis minun subjektiivinen kokemukseni lukijana.

> elämä jatkuu mitä monimuotoisempana, joskus kipuillen joskus hymyten. <

Näin se on. Ihanaa päivänjatkoa sinulle lindalinda!
* halaus ja rutistus *

Lue lisää

Jaa tiistaina jo kotiutunut mokoma, etkä mitään
ole antanut itsestäsi kuulua
* sormi näyttää soosoo * moite.

Tuon ensimmäisen lainauksen jälkeinen teksti.
Noinhan se on antanut nimenomaan Sinulle sen
kuvan mitä tarkoitinkin, avoimin silmin nähdä ja
kokea kaikki se kauneus, mitä Luoja on suonut
meille. Hienoa, että sait uusia ystäviäkin mat-
kallasi, niitähän meillä ei kenelläkään tuskin
liikaa ole, jokainen on kullan arvoinen.

Mutta varmasti se fyysinen puoli kestää hetken
palautua, uskon sen oikein hyvin.

Höh, no kai minä sen nyt ymmärsin, ettet tarkoit-
tanut pyöräretkeä, vaan nimenomaan tuota jossa
ensimmäisessä vastauksessani viittasin ja johon
itsekkin nyt palasit, kokemuksiin.
Viehättävin osa kuitenkin tuosta nimenomaisesta
luontorunostasi on tuo minähenkilön osuus.
Olen aina pitänyt runoissasi määrätyistä lause-
yhdistelmistä joita suosit. Esimerkiksi nyt tämä

> Painan suudelman poskellesi,
olen vihdoin kotona <

Mielestäni olet käyttänyt sitä joissakin muissa-
kin runoissasi. Mutta mikä estää käyttämästä lau-
separsia, jotka miellyttävät itseä, jotka mais-
tuvat suussa hyvältä. Ja luulenpa, että itsekkin
käytän omissa runoissani joitain lausemieltymyk-
siä useampaan kertaan. Toki yritän pitää väliä
niin, ettei nyt ihan peräkkäisissä runoissani ne
kuitenkaan esiintyisi.
Ja niin tuo illuusio kotiinsaapumisesta, se on
jollain tapaa niin hellyttävä - melkein kuin sen
kokisi sitä lukiessa.

Siis, ei tietenkään TARVITSE välttämättä miettiä
mitä antaa vastineeksi, Mutta mielestäni se on
kommentoijalle arvonanto siitä, että hän on
nähnyt vaivan kommentoidessaan. Ja yritän aina
tulkita jokaisen sanomisen siten, että ainakin
yritän ottaa kaiken sanotun huomioon - vastata
jokaiseen lausuttuun lauseeseen. Sehän on kiitos
kirjoittajalle, kun joku näkee vaivan
kommentoida. Jokainen palaute lämmittää mieltä,
oli sisältö sitten vaikka vain sana " kiitos "

Mutta otan aina ilomielin vastaan sellaisen pa-
lautteen, missä nimenomaisesti kommentoidaan ru-
noni sisältöä. Se ehkä auttaa vastaisuudessa
miettimään runon rakennetta toiselta kantilta,
jos kommentoija on löytänyt siitä mahdollisesti
jotain, jonka ehkä olisin voinut toisella tapaa
kirjoittaa. Rakentava palaute on aina
tervetullutta, ainakin itselleni - mutta
uskoisin että monelle muullekkin.

Kaikkihan me erehtyväisiä olemme, mutta äp -
usko kun sanon, että Sinun empatiasi ja
kuunteleva sydämesi merkitsee minulle todella
paljon. Tosin uskon sen Sinun sen tietävänkin,
mutta eipä tuota kai liian usein tule koskaan sa-
nottua. Hyvä tietää, että olet siellä
tavoitettavissa.

> Saatanpa sitten mielessäni tarkastella -
sopiiko mielikuva minkä runo minussa ehkä
synnyttää kirjoittajasta, lainkaan yhteen sen
kanssa mitä kirjoittajasta oikeasti tiedän ja tunnen <

Hmmmm, mitenköhän tuo nyt sitten mahtaakaan olla,
ehkä joskus kerrot :)

Okay, jotenkin vaan ajattelin että pohjaat mieli-
piteesi ehkä johonkin itse koettuun, mutta siitä
läsnäolon ihmeellisestä tunteesta siinä
runon loppuosassa. Tavoitit sen, mitä hainkin -
hyvä niin.

Kiittäen mahdottoman piiiiitkästä
kommentoinnista. Oli nautinto lukea sitä ja var-
maan lähes yhtä suuri nautinto vastata, vaikka
ei mitään mielikuvaa, kuinka kauan tämän vastauk-
sen kirjoittaminen mahtoi kestää.

Halaukseni päättäköön, hei.

Voi että miten koskettava tuo runosi, ja siinä
on todella paljon samaa sisältöä, kuin omassani.
Ovet vaan lukkiutuvat joskus haluamattamme, elämä
tekee tepposiaan, emmekä aina ole kyvykkäitä
niitä avaamaan, ainakaan ihan omin voimin.
Joskus ehkä Korkein auttaa asiassa, joskus voi
tarvita ulkopuolista, konkreettista apua.

Ymmärrystä, kiitokseni Liisa sanoistasi.

Kynttilöiden hohdetta iltaasi,
t. lindal.