Syökö ihminen suruunsa?

kun hyvin pyyhkii, niin kiloja paukkuu lisää, tulee vissiin tehdyksi murulle niin ihania herkkuja, että ittekin sortuu niitä kiskomaan huiviin. Taasen jos asiat mättää, niin ei huvita ei, siis ruokapuoli, tulee vaan vedeltyä jotain kuivakasta näkkäriä naamaan, ja jo vain sitähän hupenee ihan silmissä. Siispä sukset ristiin vaan puoliskon kanssa, niin johan läskit lähtee.

Ihmisillä on kahdenlaiset tavat reakoida suruun, stressiin ja muihin elämän tuomiin hankaluuksiin..

Toiset "lääkitsevät" itseään syyömällä, toiset taas eivät pysty syömään juuri mitään

molemmilla lie kuitenkin taustalla samanlainen tiedostamaton "lisärangaistus" eli antaa mennä vaan, kun kaikki on muutenkin päin p:tä.

Toinen ei välitä vaikka lihoisi kuoliaaksi, ja tonen ei välitä vaikka kuolisi ruuan puutteeseen.

Se kuitenkin on satavarmaa, että tuota "lisärangasitustaan2 ei voi vapaasti valita vaan se on luonteenpiirre tai pitäisikö sanoa , että se on geeneissä ... mee ja tiedä.

kertoo Finfoodin uutistiedote

Suomalaisilla on taipumus syödä suruunsa, kun taas ranskalaiset ja pakistanilaiset vähentävät surun syövereissä syömistään. Kaikissa kolmessa maassa positiiviset tunnetilat näyttävät lisäävän syömistä, Suomessa määrällisesti eniten ja Ranskassa useammin kuin muissa maissa. Tulokset ilmenivät opiskelijoille tehdystä kyselytutkimuksesta.

Vaasan yliopiston professori HARRI LUOMALAN mukaan tutkimuksesta myös ilmeni, että suomalaiset reagoivat myönteisiin tunnetiloihin syömällä yksin joko arkisesti tai herkutellen. Arkista syömistä oli lähinnä välipalojen laittaminen, herkuttelu muun muassa suosikkipizzan tai -hampurilaisen nauttimista. Kielteisissä tunnetiloissa taas suomalaiset lähtevät usein ulos herkuttelemaan ystävän kanssa, jolloin syömisen lomassa pääsee puhumaan mieltä painavista asioista.

Ranskalaiset sen sijaan reagoivat myönteisiin tunnetiloihin lähtemällä ystävien kanssa ulos syömään hyvin ja kielteisiin tunnetiloihin torjumalla niin sosiaalisen kuin ylellisenkin syömisen.

http://www.finfood.fi/finfood/finnfoo1.nsf/uutiset/1A01E7FDCB7B6092C2257355003934CD?opendocument

Syvä suru vie kyllä ruokahalun kokonaan, esim. rakkaan ystävän kuoleman jälkeen menetin ruokahalun totaalisesti ja jouduin pakottamaan itseni syömään edes vähän.

Lievemmät mielentilat, kuten yksinäisyys, kevyt ahdistus, ikävystyminen jne voivat tuoda popsimisen mieleen.

Rakastuminen/ihastuminen voi vaikuttaa miten vain. Voimakas rakastumisen tunne karkoittaa syömisen mielestä. Toisaalta sitä voi haluta tehdä vaikutuksen uuteen kumppaniin ja yllättää hänet ihanilla herkuilla. =oD

Uskon tämän riippuvan täysin ihmisestä henkilökohtaisine ominaisuuksineen ja surun laadusta.

Itse olen tavannut sekä surressa lihoneita että laihtuneita. Toiset taas lihovat tai laihtuvat onnellisimmillaan.

Jos itse olen oikein surullinen, koen ruuan ja syömisen jotenkin toisarvoiseksi asiaksi enkä mussuta.

..melko vähän tunnetilat syömisen määrään tai laatuun, ja eroamiset eivät ole tähän mennessä vaikuttaneet painooni.

Kuitenkin pitkässä suhteessa ollessani lihoin muutaman kilon, ja syykin oli selvä; mies urheili paljon ja söi ihan hirveitä määriä, ja minä sitten tietenkin perässä (siis söin, en urheillut :)

Ainakaan omalla kohdalla ei ruoka eron jälkeen maistunut vaan paino tipahti 10 kg. Mutta suhteessa tämän jälkeen paino lisääntyi..

Jotkut vaan saavat lohtua ruoan syömisestä. Itse olen ruokaholisti. Vähän sama juttu kuin alkoholisteilla, se nautinto kestää vähän aikaa, mutta se nautinto on niin voimakas että sitä ei voi vastustaa vaikka seuraukset tietääkin. Kun kaikki on hyvin, pysyn kohtuudessa ja hyvinkin askeettisessa ruokavaliossa mutta kun elämä menee huonosti niin ruokaa on saatava enemmän kuin tarpeeksi. Siihen vielä päälle alkoholismi ja yksinäisyys(eron jälkeen)niin siinä se sitten on. Olen nyt rimpuillut näiden asioiden kanssa ja olen tällä hetkellä kuivilla kaikista riippuvuuksistani. Ruokavalio on tiukka ja alkaa jo aurinkokin paistamaan tähän risukasaan vaikka syksy satelee.
Sellainen ihminen joka ei koskaan ole kokenut riippuvuutta, ei pysty ymmärtämään sitä miltä tuntuu saada se mitä himoitsee. Oli se sitten alkoholi, huumeet, ruoka, pelit, seksi...
Eräs ystäväni on jo pari vuotta ollut antabus-kuurilla ja hän sanoo ettei hän edelleenkään kaipaa elämältä muuta kuin hyvän kännin. Mikään ei korvaa sitä tunnetta jonka hän siitä saa.
Se nautinto on niin voimakas että mieluummin kuolee siihen kuin jaksaa elää ilman sitä.
Arki on vaikeaa kaikille, mutta kun katsoo tätä maailmaa niin ei oikein aina jaksa miettiä mikä on hyväksi itselle. Sitä vaan toivoo pikaista äkkikuolemaa.