Tuntuu ehkä luonnolliselta käsitellä seuraavaksi aihetta transhumanismi. Eilen mietin ajatusta koneen henkiin heräämisestä. Nyt näiden transhumanistien ilmestyessä näytämme tekevän
vaihtokaupan koneiden kanssa. Koneet heräävät henkiin ja me pakenemme kuolemaa koneisiin.
Ikuisuus siis odottaa, tosin bittimuodossa, mutta kuitenkin.
Miten ihminen käsittelee kuolemaa? Aina on tunne kuin se olisi jotain hyvin kaukaista ja epäolennaista. Ovatko nämä transhumanistit viisaampia kuin ne ihmiset, jotka eivät mieti kuolemaa tärkeänä, tai asiana johon pitäisi kiinnittää erityistä huomiota? Voiko ikuisen elämän tavoittelussa olla jotain narsistista ja torjuntaa todellisuutta kohtaan??
No ilmeisesti voi, koska kuulen samoja argumentteja käytettävän uskonnon tapauksessa ja sehän lupaa samaa, ikuista elämää ja autuutta.
Jos käsittelee asiaa todennäköisyyden pohjalta, niin selviämisen todennäköisyys tippuu nollaan, otettaessa tarkasteluväliksi ikuisuus.
Miten te arvioisitte transhumanisteja ja niitä ihmisiä, jotka jäädyttävät itsensä ja odottavat tekniikan kehittymistä?
Ovatko he:
realisteja
kiellossa
narsisteja
optimisteja
kaukonäköisiä?
Jos olisi pilleri tai mahdollisuus siirtää tajunta koneeseen ottaisitteko tilanteesta kiinni ja loikkaisitte kohti ikuista elmää?
Pidättekö kuolemaa osana elämää ja luonnollisena tapahtumana?
http://www.transhumanismi.org/index.php?option=com_frontpage&Itemid=1
vaihtokaupan koneiden kanssa. Koneet heräävät henkiin ja me pakenemme kuolemaa koneisiin.
Ikuisuus siis odottaa, tosin bittimuodossa, mutta kuitenkin.
Miten ihminen käsittelee kuolemaa? Aina on tunne kuin se olisi jotain hyvin kaukaista ja epäolennaista. Ovatko nämä transhumanistit viisaampia kuin ne ihmiset, jotka eivät mieti kuolemaa tärkeänä, tai asiana johon pitäisi kiinnittää erityistä huomiota? Voiko ikuisen elämän tavoittelussa olla jotain narsistista ja torjuntaa todellisuutta kohtaan??
No ilmeisesti voi, koska kuulen samoja argumentteja käytettävän uskonnon tapauksessa ja sehän lupaa samaa, ikuista elämää ja autuutta.
Jos käsittelee asiaa todennäköisyyden pohjalta, niin selviämisen todennäköisyys tippuu nollaan, otettaessa tarkasteluväliksi ikuisuus.
Miten te arvioisitte transhumanisteja ja niitä ihmisiä, jotka jäädyttävät itsensä ja odottavat tekniikan kehittymistä?
Ovatko he:
realisteja
kiellossa
narsisteja
optimisteja
kaukonäköisiä?
Jos olisi pilleri tai mahdollisuus siirtää tajunta koneeseen ottaisitteko tilanteesta kiinni ja loikkaisitte kohti ikuista elmää?
Pidättekö kuolemaa osana elämää ja luonnollisena tapahtumana?
http://www.transhumanismi.org/index.php?option=com_frontpage&Itemid=1
Vastaukset 10
Vanhimmat
"Miten te arvioisitte transhumanisteja ja niitä ihmisiä, jotka jäädyttävät itsensä ja odottavat tekniikan kehittymistä? "
He ovat hakeneet lievitystä kuolemanpelkoonsa. On pieni toivonkipinä, että voi vielä herätä eloon. Joskin täysin epärealistinen.
Toinen puoli asiasta on, että jotkut ovat keksineet keinon rahastaa ihmisten kuolemanpelolla.
Minä odotan mielenkiinnolla mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Eli olen utelias. Tosin mitään kiirettä tämän uteliaisuuden tyydyttämiseen minulla ei ole.
"Minä odotan mielenkiinnolla mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Eli olen utelias. Tosin mitään kiirettä tämän uteliaisuuden tyydyttämiseen minulla ei ole."
Kyllä minäkin tavallaan, mutta rehellisesti sanottuna, kyllä siellä taustalla taasen varmasti pelkoa on.
Minun mielestäni ei ole realistista ajatella elävänsä ikuisesti, mutta voi olla että jos minulle tarjottaisiin moista ihmelääkettä, jonka avulla voisin elää ikuisesti tai siis olla terve kunnes kuolen väkivaltaisesti, niin voi olla että miettisin hetken... ääh ei sittenkään...?
Kai tässä asiassa jokaisella on torjuntaa.
Voisi myös ajatella, että kiinnostus kuolemattomuuteen kumpuaa narsismista ja sen suoranaisesta johteesta olla tavallaan loppuen lopuksi ainoa kiintopiste omassa elämässään. Kaikki muut kuolevat ja lakaistuvat, niin silloinhan kuolemattoman täytyy olla narsistinen tullakseen toimeen ainoastaan itsensä kanssa.
Tosi takana voi olla, tosin narsistinen sekin varmasti alkulähteiltänsä, ylivoipuuden tunne. Tämä tunne ja ajatus kuolemattomuudesta antaa turvallisuudentunteen maailman kyvyttömyydestä vahingoittaa kyseistä ihmistä.
Voisiko tässä narsistinen tunne siis toimia tavallaan torjunnan reaktiona ahdistuksen sijaan????
kukapa ei olisi narsisti? Kuinka moni marttyyreista on lopulta narsisti?
On luonnollista todeta olevansa narsisti ja vasta sen jälkeen siitä voi ehkä päästä auvoisuuteen. Narsismi on kärsimystä ja sen polttoaine on pelko. Kun ihminen saavuttaa rakkauden, pelko haihtuu.
elämiseen liittyvät kysymykset, tulette kiinnostumaan kuolemasta. Silloin kuolema ei enää pelota vaan se on haaste jonka haluatte ratkaista.
-Ehkä vasta siinä tilanteessa sitten voi alkaa oikeasti elää.
Kun kohtaa kuoleman pelon, tulee elämän pelko. Mutta me tarvitsemme elämäämme haasteita niin kauan kuin elämme ja kasvamme.
Kuolema on mysteeri. Siitä voidaan vain esittää arvailuja tai ajatella loogisia arvailuja. Menetämmekö oman tietoisuutemme kuollessa, yhtyykö se kaikkeen muuhun elävään, missä tietoisuutemme sijaitsee, onko se ylipäätään ruummissamme kiinni... Mitä tietoisuus on, onko se sama kuin henkilön ajatukset vai onko se jotain paljon enemmän. Jos se on sama kuin ajatukset, miksi esim. aivolohkovaurio muuttaa persoonallisuutta tai jokin muu sairaus? Jos se onkin enemmän kuin tiedämme - tietoisesti. Tässä muuten ristiriita tietoisena oleminen ei ole sama kuin tietoisena oleminen, suomenkieli on tässä vajaa... Ehkä jopa tarkoituksellakin...
Ajatus kuolemasta tekee elämästä kuitenkin jotenkin lohdullisemman kun on vaikeaa, tietää sen kestävän lopultakin vain hetken ja sitten taa kun on hienoa, siitä voi nauttia täysin siemauksin. Elämän lyhytikäisyys muutenkin herättää ajatuksia mm. siitä, että miksi ihmeessä esittäisimme mitään muuta kuin olemme. Miksi kieltäisimme oman itsemme esittääksemme jotain muuta. Millaista elämää se on?
Joka haluaa jäädyttää itsensä on ehkä seikkailija luonteeltaan, leikittelee ajatuksella, että heräisi sitten samassa ruumiissa uudelleen eloon... En tiedä, mutta en minä kai haluaisi jo käytettyä raihnaista ruumista jos uudelleen henkiin heräisin, mieluummin ottaisin upouuden ruumiin ;), tästähän uudelleensyntymistä kannattavat haaveilevat. Kuka tietää miten on, mutta miten ihminen muka olisi eriarvoisessa asemassa muuhun elävään nähden, eläimiin tai kasveihin, miksei sitten voisi syntyä eläimenä tai kasvina, jos hengen kiertoon persoonallisena uskoo...
Vai menemmekö kuoltuamme samaan kuin mistä tulimme. Onko kuoleminen samaa kuin sulaa auringossa, haipua tuuleen.
Kysymyksiä, joihin ei ehkä vastausta. Onko avaruus loputon, Miten voisi olla? Mitä avaruuden jälkeen on?
Jos miettiminen käy ylivoimaiseksi- tee jotain konkreettisesti vaikeata ja saat nollattua itsesi. Kunnes taas kysymys alitajunnasta välkähtää mieleesi...
Pienenä pelkäsin kauheasti ajatusta, joka pyrki mieleen ennen nukahtamista, että mitä eroa minulla ja jollain esineellä lopulta on? En edelleenkään tiedä vastausta, koska olen vältellyt kysymystä siitä asti, kun se mieleen pälkähti.
Hassua analysoida jotakin sellaista, missä meillä ei ole osaa. Jos ajatellaan maailman fyysisiä ilmiöitä, niin niiden kanssa voimme järkeillä loogisesti, koska olemme kuitenkin perimmäisiltä kannoilta syy-seuraus-suhteessa kaikkiin oleviin. Taasen kuolema on jo sellainen asia, mistä meidän ei ehkä pitäisikään puhua tasolla, joka ilmaisee toimintaa/olemista itse tapahtuman jälkeen(kuolema). Tälläinen teorisointi on itsessään epäloogista.
Siihen mihin logiikka loppuu alkaa uskonto, en halua laittaa uskontoa negatiiiviseen valoon, vaan ennemminkin todeta, että tiedot maailmasta johon logiikkamme ei yllä
- siitä yksinkertaisesta syystä, ettemme ole siihen syy-seuraus-suhteessa samoilla fyysisillä lainalaisuuksilla, kuin tähän maailmaan-
ovat kuultavissa ainoastaan profeettojen huulilta, jos niihin uskoo.
Kaiken tämän kiellon, pakenemisen, pelon, narsismin ja ahdistuksen alla voi olla kuitenkin minä, joka lopulta haluaa kuolla, ei ehkä nyt, mutta joskus...
Kuolema on asia, jota mietin mietin nykyään varmaan enemmän kuin mitään muuta. Kuolema on myös asia, jonka koen hyvin ahdistavaksi.
On havaittu, että ihmisen psyykeen toiminta perustuu neuronien välisiin sähkökemiallisiin prosesseihin. Hermoverkkojen monimutkaisen toiminnan tuloksena on ihmismielen rikkaus ja älykkyys. Loogisesti minusta tuntuu mahdottomalta, että kun neuronien toiminta lakkaa kuolemassa, niin ihmisen mieli jatkaa elämää jollain tasolla. Ainakaan yhtään todistetta sen puolesta ei ole.
Toisaalta tiedän, ettemme varmaan koskaan pysty todistamaan tai ymmärtämään kaikkea. Jo maailmankaikkeuden, fysiikan lakien, kemiallisten ilmiöiden ja elämän olemassaolo on jotain niin ällistyttävää, etten voi lakata kummastelematta tätä kaikkea kun katselen ympärilleni. Tämä kaikki on niin kovin ihmeellistä, että en ole täysin täysin vakuuttunut myöskään kaiken päättymisestä kuolemaan.
Ahdistavaksi koen ajatuksen, että yksilöllä ei ole kuoleman jälkeen mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen olemassaoloon enää ikinä. Sitä on jotenkin vaikea hyväksyä.
Tietysti kuolemanpelko on "narsistinen" tunne, käsitteleehän ihminen maailmaansa subjektina, kaikki kokemukset psyykeensä kautta. Silloinhan psyykeen sammuminen kuolemassa on maailmanloppu.
vankila? Onko se meidän rajoitettu olomuotomme? Uskon itse että me olemme osa jotain suurempaa, koko maailmaa ja toki tarvitsemme jonkin olomuodon, jotta kokisimme ylipäänsä mitään, mutta onko se lopullinen olotilamme?
Pisara olin, tahdon taas mereksi tulla.
vielä muita, joita emme vielä tiedäkään.
Elämä on tosi mielenkiintoista. Tiedän, etten tiedä vielä mitään ja olen innokas oppimaan vielä lisää. En enää siksi, että pakenisin kuolemaa vaan koska haluan käyttää aikani kulloinkin kasvamiseen ihmisenä. Nyt olen päässyt vaiheeseen (ainakin väliaikaisesti :)) jossa en mieti kuolemaa vaan tämänhetkistä elämää ja ehkä tiettyjä tavoitteita on edessäpäinkin, mutta tärkeintä on tämä hetki.