Huono itsetunto on ainakin seuraavista lapsuuden kokemuksista syntynyt:
- alle 1-vuotiaana "hylätty" päiväkotiin, myöhemmin perhepäivähoidossa jossa jouduin toisten lasten pahoinpitelemäksi. Perusturvallisuus kateissa.
- isän sovinistinen asenne tyttölastaan kohtaan. Veljelle paremmat lelut ja laatuaikaa isän kanssa. Isän avoin paheksunta ja nimittely virheitäni kohtaan, lupausten pettäminen, lahjojen takaisin ottaminen, kehujen puuttuminen.
-äidin avoliiton ongelmien "luottokuuntelija" (jo pienestä koululaisesta lähtien), aikuisen rooli omaksuminen mutta turvallisen vanhemman puuttuminen.
Nämä katsoisin suuriksi tekijöiksi. Näitä "traumoja" sitten kannan mukanani vaikka koitan kaikin tavoin käsitellä asioita.
Yritän olla syyttämättä vanhempiani, heillä on omat ongelmansa.
Näistä johtuu vaan niin moni ratkaisu elämässäni että ihan itkettää hukkaan menneet vuodet.
- omat mieltymykset, intohimot ja parhaat puolet täysiä kysymysmerkkejä
- oma ala työelämässä täysin hukassa
- kausittaiset keskivaikeat uusiutuvat masennukset
- yli 10 vuotta jatkunut syömishäiriö (onneksi olen saanut kohtuullisesti hallintaan)
- eristyneisyys ja ystävien puute
- vaikeus luoda parisuhdetta, sitoutumisen kammo ja varautuneisuus miehiä kohtaan
- järkyttävä alemmuudentunne muiden ihmisten lähellä, ja miesten kanssa.
-ei tyytyväinen mihinkään saavutukseen, vaikka järki sanoisi mitä.
No saan olla iloinen ettei ole kehittynyt paniikkihäiriötä tai muuta pahempaa. Mutta liekö tällainen lannistunut ulkopuolinen elämä yhtään pahempaa/parempaa..
Pahinta on että olen jo täysin automatisoitunut ajatusteni kanssa. Parisuhde on kaukainen ajatus, perhettä ja häitä en pysty kuvittelemaan. Mutta yksinäinen ja katkera vanhuus näkyy tulevaisuudessa kuin poltinmerkkinä.. koska en pysty itseäni lopettamaankaan houkuttelevista ajatuksista huolimatta (niin, näin huono olen).
Joku toivonkipinä elää kuitenkin (ehkä kiitos masennuslääkityksen) että saisin vielä ajatukset reilaan ja löytäisin itseni.
Anteeksi tämä itsekäs vuodatus, piti vaan saada ulos.
- alle 1-vuotiaana "hylätty" päiväkotiin, myöhemmin perhepäivähoidossa jossa jouduin toisten lasten pahoinpitelemäksi. Perusturvallisuus kateissa.
- isän sovinistinen asenne tyttölastaan kohtaan. Veljelle paremmat lelut ja laatuaikaa isän kanssa. Isän avoin paheksunta ja nimittely virheitäni kohtaan, lupausten pettäminen, lahjojen takaisin ottaminen, kehujen puuttuminen.
-äidin avoliiton ongelmien "luottokuuntelija" (jo pienestä koululaisesta lähtien), aikuisen rooli omaksuminen mutta turvallisen vanhemman puuttuminen.
Nämä katsoisin suuriksi tekijöiksi. Näitä "traumoja" sitten kannan mukanani vaikka koitan kaikin tavoin käsitellä asioita.
Yritän olla syyttämättä vanhempiani, heillä on omat ongelmansa.
Näistä johtuu vaan niin moni ratkaisu elämässäni että ihan itkettää hukkaan menneet vuodet.
- omat mieltymykset, intohimot ja parhaat puolet täysiä kysymysmerkkejä
- oma ala työelämässä täysin hukassa
- kausittaiset keskivaikeat uusiutuvat masennukset
- yli 10 vuotta jatkunut syömishäiriö (onneksi olen saanut kohtuullisesti hallintaan)
- eristyneisyys ja ystävien puute
- vaikeus luoda parisuhdetta, sitoutumisen kammo ja varautuneisuus miehiä kohtaan
- järkyttävä alemmuudentunne muiden ihmisten lähellä, ja miesten kanssa.
-ei tyytyväinen mihinkään saavutukseen, vaikka järki sanoisi mitä.
No saan olla iloinen ettei ole kehittynyt paniikkihäiriötä tai muuta pahempaa. Mutta liekö tällainen lannistunut ulkopuolinen elämä yhtään pahempaa/parempaa..
Pahinta on että olen jo täysin automatisoitunut ajatusteni kanssa. Parisuhde on kaukainen ajatus, perhettä ja häitä en pysty kuvittelemaan. Mutta yksinäinen ja katkera vanhuus näkyy tulevaisuudessa kuin poltinmerkkinä.. koska en pysty itseäni lopettamaankaan houkuttelevista ajatuksista huolimatta (niin, näin huono olen).
Joku toivonkipinä elää kuitenkin (ehkä kiitos masennuslääkityksen) että saisin vielä ajatukset reilaan ja löytäisin itseni.
Anteeksi tämä itsekäs vuodatus, piti vaan saada ulos.
Vastaukset 14
Vanhimmat
.
Taidat olla selvä psykoterapia-tapaus.
.
Huomaa, että on istunut siellä ja omaksunut hyvin aivopesun.
-
Nimimerkki "mieleen!" kirjoitti:
"Huomaa, että on istunut siellä ja omaksunut hyvin aivopesun."
Mitä sinä "mieleen!" ehdotat "aivopesun" tilalle/sijaan?
Vai oletko niitä joiden viisaus rajoittuu vain toisten ihmisten ratkaisujen arvostelemiseen ilman ehdotuksia niiden vaihtoehdoiksi?
vaikka hermitiltä!
.
Eikö nahkatakkiselle sopisi nyt aivopesu toiseen suuntaan?
.
-
En ymmärrä "vastaustasi". Mitä tarkoitat?
...mitään traumaperäistä ei tietenkään ole olemassa,eikä aikaisemmat elämän kokemukset voi vaikuttaa esim itsetuntoon?
Yhtäläisyyttä kokemuksen ja oireen välillä ei ole olemassakaan, ainakaan ilman psykoterapiaa eli "aivopesua?"
Juu en ole ollut psykoterapiassa ikinä ja osaan ajatella ilman päänsisäistä pesua, mutta eikös tuo ole vähän haulikolla hutkittu kärpänen tuo teidän johtopäätösenne?
.
Eivätkö nuo ole omia päätelmiäsi eikä "teidän".
.
kaksi siinä päättelitte alk.peräisen kirjoittajan olevan aivopesun uhri, en minä.
Vai jäikö minulta taas jotain välistä...
.
Aivan. Kyseessä on oma tulkintani originaalista. Mutta edellä on myös omaa tulkintaasi.
.
kuten psykologit ja terapeutit kehoittavat löytämään.
Mutta entäs sitten?
Tästä pitäisi nyt päästä jotenkin eteenpäin. Miten?
Psykologit sanovat, että lisää terapiaa, mutta jossain vaiheessa pitäisi alkaa elämäänkin.
Menneisyys pitää vain hyväksyä ja ottaa uusi kurssi eteenpäin ja huomata, että koettelemuksista huolimatta olet pärjännyt. Olet vahva ihminen. Siitä itsetunto alkaa pikkuhiljaa nousta ja ymmärrät itseäsi ja elämää entistä paremmin.
Pidän peukkuja.
Jos et ole jo lukenut, etsi kirja "Avaa tunnelukkosi: vapaudu elämään täydesti". Suomennettu tänä vuonna. Siitä voi olla jotain apua.
en tunne sinua, enkä tiedä ikääsi tai muutakaan taustaasi mutta: olen sitä mieltä että tarvitset todellisen muutoksen.. osta uudet vaatteet, sukista pipoon, koko vaatekaappi uusiksi. Seuraavaksi menet parturiin.. ja käyt ostamassa uusia meikkejä. Katsot tarjolla olevia työpaikkoja / opiskelujuttuja toisesta kaupungista, vähän kauempaa.. Ja muutat.
Sanot vaan muuttoautossa lähtiessäsi haistakoon paskaa niin äitit ja isät, sisarukset ja kaverit. Uudessa kaupungissa lähdet baareihin ja isket miehen.. työpaikalla puhut ihmisille rohkeasti. Et ajattele mitään, puhut vaan ja naurat. Tutustut kaikkiin. Ja yks kaks. Elämä muuttuu. Ehkä viikoissa, kuukausissa, tai ehkä heti..
Luulen että ymmärrän sinua, ja mielestäni radikaalein ratkaisu on oikea vaihto ehto...
..onko kaikkien pakko käydä kuussa? tai kirjoittaa kirja tai saada 7000 euroa palkkaa? Onnellisuus on kynässä, lehdessä, seinässä..
Olen reilusti yli 60. Siitä huolimatta allekirjoitan lähes jokaisen sanasi. Muutama asia/tekijä on ollut toisin päin. Mitättömyys ja arvottomuus on ollut paras kumppani. Tosin ”haksahdin” (äiti pakotti) naimisiin. Tietysti mies olit juuri äidin mieleinen (yhtä kylmä ja ilkeä). Jääräpäisyyttäni erosin, huo-lehdin lapset ja maksoin asuntoni. Kaikesta omakohtaisesta jouduin tinkimään.
Kaiken raatamisen jälkeen tuli lama, työttömyys ja uudelleenkoulutus. Sain töitä pahan sisuni vuoksi, taistellen. Perinnöllinen autoimmuunisairaus lopetti työnteon. Päälle päätteeksi syöpä. Joka päivä ihmettelen miksi yleensä olen enää olemassa. Poistuminen olisi helpotus niin monelle, myös itselle.
Ymmärrän sinua erittäin hyvin. Tuskin siitä sinulle apua on. Kirjoita ja taas kirjoita. Luettuna ne jutut selkenee paremmin. Toki tarvitset lisäksi terapiaa. Ja ennen kaikkea HYVÄKSYNTÄÄ omana itsenäsi. Olet kuitenkin ajatuksissani.