Lapsellisuus, piirre... korjaan olotila tai pikemminkin todellisen minän laatu, jota yritämme kaikki peittää...
Pienenä kaikkia on niin helppoa ja vaivatonta. Toiveet yksinkertaisia ja toteuttamiskelpoisia. Miksi siis jätämme tuon onnen kehdon taaksemme? Tuosta turvallisuudesta ja yksinkertaisuudesta haluamme kehittyä monimutkaiseen ja vaikeasti ymmärrettävään. Ehkä moinen kehitys johtuu sen väistämättömän tajuamisesta, että emme voi selviytyä ellemme ala muistuttaa lajikumppaneitamme. Tällöin luomme piirteitämme, kuin käärme nahkaansa, että voisimme olla etujamme turvaavan yhteisön toimiva yksilö. Siis selviytymisvietti ajaa meidät siihen.
Lapsi luonnostaan on vaikka mitä.
Kuitenkin meistä karsitaan ominaisuuksia ympäristömme toimesta pois ja tätä kutsutaan kehitykseksi ja kasvuksi. Oli, millaisilla, kivikkoisilla tai ruusuisilla, tahansa poluilla kävellyt ihminen, niin lapsellisuus on tukahdutettu ja mieli halajaa palata siihen.
Vaikka sitä voisi kutsua taantumiseksi, jos palaa johonkin kehitysvaiheeseen taikka lapsuuden alkumetreille, niin parasta olisi ehkä sanoa, että kyseessä on vain sisäinen lapsi(todellinen ihminen), joka yksinkertaisuudessaan ja suoranaisuudessaan haluaa tulla esille. Jos tällainen tapahtumakin on mahdollinen, niin tuskin silloin olemme mitenkään poistaneet varsinaisia lapsellisuuden osia itsestämme, olemme vain haudanneet, itsemme, todellisen lapsen, todella syvälle, jotta voisimme selviytyä ympäristössämme.
Olemme lapsia kaikkien monimutkaisten tunnesumien ja roolien alla.
Monesti hauskasti huomaa, miten ihmisten käyttäytyminen heijastelee noita nuoruusvuosien lapsellisia ominaisuuksia. Monien julkisuuden henkilöiden käyttäytyminen on lapsellista, tai oikeastaan kaikkien ja kaikkien ihmisten. Tarkatkaamme vaikka politikoiden käyttäytymistä ja heidän agendojensa laatua, niin kyllä siellä lapsellisuus paistaa ja ihan selvästikin. Se on vain verhottu vienosti ja sitä ajetaan asioiden yhteydessä, jotka kuuluvat omalle hiekkalaatikolle.
Lapsellisuus on vain näennäisesti vaihtanut muotoa ja sille on keksitty sopiva vastakohtakin aikuisuus, kypsä, vanhemmatkin ovat ”vanhempia”, siis vanhempia lapsia. Sanan vanhemmat käyttö, on jo hyvä kielimään, jopa kielen lapsellisista syntyperistä. Kieli on siis lapsellista laadultansa, koska onhan ensimmäisen ihmisenkin täytynyt olla ensin mieleltään lapsi, joten miten voisikaan olla muunlaisia ihmisiä, kuin lapsellisia?
Me, lapset, haluamme olla aikuisia, kypsiä ja vakavia. Tämä piirre tarkoittaa tietysti, että olemme selviytyjiä, ”Olen aikuinen eli pärjään omillani, olen turvassa.” ja se itsestään tekee ajatuksen aikuisuudesta houkuttelevaksi. Monet voivat olla, jo tavoitellessaan aikuisuutta, hyvin lapsellisia.
Hyvä esimerkki ihmisen lapsellisuudesta on ympäristön muokkaaminen. ”Minä en sopeudu, sopeutukaa minuun!”
Politiikka, työyhteisön hierarkia, kaveripiiri, naapurusto jne...
Ovat sitä samaa pientä hiekkalaatikkoa. Nyt vain eri symboleilla ja eri skaalassa.
Miten on, tunnistatko sisäisen lapsesi halut ja toiveet? Kuuletko sen huutoja?
Miten useasti tuntuu siltä, kuin haluaisit heittää kaiken menemään ja käpertyä pieneen koloon tuvaan?
Minä! Minä haluan huomiota... katsokaa minua. Se on minun... Sinä olet eri, kuin minä, joten sinä olet toissijainen, alempiarvoinen.
Pienenä kaikkia on niin helppoa ja vaivatonta. Toiveet yksinkertaisia ja toteuttamiskelpoisia. Miksi siis jätämme tuon onnen kehdon taaksemme? Tuosta turvallisuudesta ja yksinkertaisuudesta haluamme kehittyä monimutkaiseen ja vaikeasti ymmärrettävään. Ehkä moinen kehitys johtuu sen väistämättömän tajuamisesta, että emme voi selviytyä ellemme ala muistuttaa lajikumppaneitamme. Tällöin luomme piirteitämme, kuin käärme nahkaansa, että voisimme olla etujamme turvaavan yhteisön toimiva yksilö. Siis selviytymisvietti ajaa meidät siihen.
Lapsi luonnostaan on vaikka mitä.
Kuitenkin meistä karsitaan ominaisuuksia ympäristömme toimesta pois ja tätä kutsutaan kehitykseksi ja kasvuksi. Oli, millaisilla, kivikkoisilla tai ruusuisilla, tahansa poluilla kävellyt ihminen, niin lapsellisuus on tukahdutettu ja mieli halajaa palata siihen.
Vaikka sitä voisi kutsua taantumiseksi, jos palaa johonkin kehitysvaiheeseen taikka lapsuuden alkumetreille, niin parasta olisi ehkä sanoa, että kyseessä on vain sisäinen lapsi(todellinen ihminen), joka yksinkertaisuudessaan ja suoranaisuudessaan haluaa tulla esille. Jos tällainen tapahtumakin on mahdollinen, niin tuskin silloin olemme mitenkään poistaneet varsinaisia lapsellisuuden osia itsestämme, olemme vain haudanneet, itsemme, todellisen lapsen, todella syvälle, jotta voisimme selviytyä ympäristössämme.
Olemme lapsia kaikkien monimutkaisten tunnesumien ja roolien alla.
Monesti hauskasti huomaa, miten ihmisten käyttäytyminen heijastelee noita nuoruusvuosien lapsellisia ominaisuuksia. Monien julkisuuden henkilöiden käyttäytyminen on lapsellista, tai oikeastaan kaikkien ja kaikkien ihmisten. Tarkatkaamme vaikka politikoiden käyttäytymistä ja heidän agendojensa laatua, niin kyllä siellä lapsellisuus paistaa ja ihan selvästikin. Se on vain verhottu vienosti ja sitä ajetaan asioiden yhteydessä, jotka kuuluvat omalle hiekkalaatikolle.
Lapsellisuus on vain näennäisesti vaihtanut muotoa ja sille on keksitty sopiva vastakohtakin aikuisuus, kypsä, vanhemmatkin ovat ”vanhempia”, siis vanhempia lapsia. Sanan vanhemmat käyttö, on jo hyvä kielimään, jopa kielen lapsellisista syntyperistä. Kieli on siis lapsellista laadultansa, koska onhan ensimmäisen ihmisenkin täytynyt olla ensin mieleltään lapsi, joten miten voisikaan olla muunlaisia ihmisiä, kuin lapsellisia?
Me, lapset, haluamme olla aikuisia, kypsiä ja vakavia. Tämä piirre tarkoittaa tietysti, että olemme selviytyjiä, ”Olen aikuinen eli pärjään omillani, olen turvassa.” ja se itsestään tekee ajatuksen aikuisuudesta houkuttelevaksi. Monet voivat olla, jo tavoitellessaan aikuisuutta, hyvin lapsellisia.
Hyvä esimerkki ihmisen lapsellisuudesta on ympäristön muokkaaminen. ”Minä en sopeudu, sopeutukaa minuun!”
Politiikka, työyhteisön hierarkia, kaveripiiri, naapurusto jne...
Ovat sitä samaa pientä hiekkalaatikkoa. Nyt vain eri symboleilla ja eri skaalassa.
Miten on, tunnistatko sisäisen lapsesi halut ja toiveet? Kuuletko sen huutoja?
Miten useasti tuntuu siltä, kuin haluaisit heittää kaiken menemään ja käpertyä pieneen koloon tuvaan?
Minä! Minä haluan huomiota... katsokaa minua. Se on minun... Sinä olet eri, kuin minä, joten sinä olet toissijainen, alempiarvoinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sisäisestä lapsesta josta luin hyvän kirjankin : Tommy Hellsten , Elämän lapsi ! Kirja on hyvää luettavaa ja siinä puhutaan juuri sisäisestä lapsesta paljon siksi itsekin tiesin vähän tänne tuosta ajattelusta vääntää ja Hellstenistä puhua. Kiva että muutkin on huomanneet tämän asian ja jopa psykopatologinkin se herätti positiiviseen ajatteluun tästä sisäisestä tarpeestamme!!!!
"...Tommy Hellsten , Elämän lapsi ! Kirja on hyvää luettavaa ja siinä puhutaan juuri sisäisestä lapsesta paljon..."
Täytyy pistää luettavien kirjojen listalle.
Sisäinen lapsi on hyvä löytää, mutta kuinka sitten sen jälkeen. Haluammeko pakonomaisesti palata täksi hyväksi, joka joskus olemme olleet vai kenties hyväksyä itsemme sellaisina kuin nyt olemme....
Lisätään nykyiseen olemukseemme nämä halutut piirteet, hylkäämättä nykyistä olemustamme. Otetaan tavoitteeksi rohkeus, avoimuus, iloisuus, -ei se mitään, nouse ylös vain- asenne. Ilman että kiellämme nykyistä olemustamme. Ristiriita näiden kahden välillä on ratkaisevaa, haastavaa.
Mikä minä olen tämän hässäkän keskellä - se mikä olen nyt vai se minä minkä olen hukannut joskus...
Lähtökohta on kait hyväksyä minä nyt ja hyväksyä haluavansa uusia/tuttujakin piirteitä osaksi itseä.
Hyvä voittaa pahan. Ei tarvitse taistella sitä vastaan, vaan hyväksyä uudet vahvat, hyvät piirteet.
Sekavaaa---------------------------------------