Mun iso ongelmani on liiallinen herkkyys, joka tekee elämästä raskasta ja on sinällään kuluttavaa.
Lapsuuteni oli turvaton ja jouduin 5-vuotiaana pohtimaan elämän perusasioita.
Koulussa olin ujo ja hiljainen eikä työelämä sujunut yhtään paremmin. Kärsin kummassakin herkkyydestäni kuten esim. esitelmät koulussa olivat "kauhukokemuksia".
Työelämässä olin kohtuuttoman tunnollinen, joka lopulta kulutti voimani ja päädyin lopulta ennenaikaiselle eläkkeelle.
Herkyys ei ole yhtään helpottanut, mutta vanhempana se on raskaampaa ja pitempikestoisempaa.
Pärjään kuitenkin ilman apua.
Toisten mielestä pikkuasiat romuttavat koko päiväni. Onkohan kenelläkään vastaavaa ongelmaa?
Lapsuuteni oli turvaton ja jouduin 5-vuotiaana pohtimaan elämän perusasioita.
Koulussa olin ujo ja hiljainen eikä työelämä sujunut yhtään paremmin. Kärsin kummassakin herkkyydestäni kuten esim. esitelmät koulussa olivat "kauhukokemuksia".
Työelämässä olin kohtuuttoman tunnollinen, joka lopulta kulutti voimani ja päädyin lopulta ennenaikaiselle eläkkeelle.
Herkyys ei ole yhtään helpottanut, mutta vanhempana se on raskaampaa ja pitempikestoisempaa.
Pärjään kuitenkin ilman apua.
Toisten mielestä pikkuasiat romuttavat koko päiväni. Onkohan kenelläkään vastaavaa ongelmaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Elän minäkin ehkä enemmän "tunnepuolella" kuin "järkipuolella".
Mun elämäni meni piloille pikkuveljen syntymästä lähtien.
Se oli jokaisen perheenjäsenen ihastuksen kohde.
Syntyi sisarkateus.
Herkkyyteni muodostui ikäväksi taakaksi. Sain liian vahvoja syyllisyydentuntoja.
Hakkasin pienempiäni ja kaikkia eteensattuvia eläimiä.
Kun olin lyönyt kylliksi päätäni vanhempieni "tyranniaan" lähdin maailmalle.
Ahaa. Kaikkialla ollaan siis mua vastaan. Turpaan tuli notta tukka lähti.
Löysin kirjastojen aarteista tiedeoppineiden popularistisia suurteoksia.
Sain pätemättömyyden tuntoihini lääkettä pohjattomasta tiedonhalustani.
Viimistään pitkää kakkua lusiessani tein oikeansuuntaisia oivalluksia.
Tukihenkilöiden turvin olen nyt veroa maksava yhteiskunnan jäsen.
Ehottomast herkän tyypin pitää tutustua monipuoliseen esoteeriseen kulttuuriin.
Niistä monet viitoittavat tietä henkisen kasvamiseen ja sisäiseen mielenrauhaan.
eli pelkäsin olla esillä niinsanotusti. Herkkyyttä on jollain tasolla muttei niin että se haittaisi elämääni. Enemmän sitä on haitannut juuri pelko joka saa minut suojautumaan ja karttelemaan riitoja.Pelkään kai itseäni että olen heikompi enkä siis kykene pitämään puoliani. Tiedän myös että olisin vahvempi jos olisin avoimesti heikompi ja pelokas eli olisin oma itseni.
Koulunkäyntini vaikeutui äkisti 12 vuotiaana. En enää sopeutunut luokkaopetukseen.
Siitä alkoi päähänpotkitun tulevaisuus. Asevelvollisuusaikakin melko traumaattista. Olin hyväkuntoinen jässikkä.
Maastoissa ja kestävyyttä vaativissa harjoituksissa olin hyvä.
Kiusaajilleni kehittelin rangaistukseksi hirmuisia muilutuksia pääni sisällä.
Woodoo-tyyliin vedin heitä mennen tullen. Sain mielipuolisen kostajan maineen.
Kerran astuin liian suuriin saappaisiin - eristettiin vuosiksi yhteiskunnalle vaarallisena.
Koko pelkoarsenaalin voi heijastaa kanssaihmisiin. Näissä kiemuroissa on omat vaaransa.
Ja bim. Sinut leimataan psyko/sosiopaatiksi.
Oletko varma, ettei pelkosi olekin pohjimmiltaan kuolemanpelkoa?
Kun sen niivittää aivoistaan mäkeen, ei ole enää mitään pelättävää.
Joka kuolemaa hakee - sitä tuonen viikatetyyppi karttaa; on aikaa kestänyt totuus.
Joka kuolemaa hakee, sen saa. Niin se ennemminkin menee. Valitettavasti. Tai ehkä ihmisen oma toivekin on jo kuolla, kuolemakin on kuolemanpelkoa pienempi koitos. Sankari kuolee kerran, pelkuri tuhat kertaa,,,, on sanottu jossain... mutta mieluummin itse olen pelkuri, joka ei kuollut ensimmäiseen koetukseen vaan minähän kestän. Kuolemanpelon kestäneenä ja elämänpelonkin...
Kestän enemmän kuin kanssakulkijani koskaan voisivat aavistaa. Jokapäivä voitan itseni.