Onko sinulla kokemuksia työkaverinasi/ystäväpiirissäsi tällaisesta tyypistä?
(KARSEETA VAI MITÄ?)
Mielenkiintoista olisi kuulla sun kokemuksesi tällä palstalla... Kerro niin pystyn ehkä ajattelemaan etten ole ainoa, joka on siihen rääkkiin joutunut....
(KARSEETA VAI MITÄ?)
Mielenkiintoista olisi kuulla sun kokemuksesi tällä palstalla... Kerro niin pystyn ehkä ajattelemaan etten ole ainoa, joka on siihen rääkkiin joutunut....
Vastaukset 18
Vanhimmat
R.Mäkelän kirjoittama kirja). Voit lukea katkelmia näppäilemällä "naamiona terve mieli"
Suomi24 etusivulle hakusanaksi.
työyhtöisössä, joka koostui pääasiassa
Naamiona terve mieli- ihmisitä ja yhdestä avopsykoottisena herjauksia aina välillä syytäneestä kollegasta.
Ei ollut herkkua!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Vaikeita psyykkisiä vammoja siitä syntyy!!!!!!!!!
Sitten siellä pian voi ollakin vaikka viisitoista pässiä huutamassa että sä olet hullu. Toimii myös ketjussa, mistä minulla on kokemusta. Eli kun yksi (etnistä vihaansa ilmentäen minun tapauksessani) sanoo, toinen uskoo jne. ja täten kun työyhteisöstäsi yksi sanoo niin sitten sen se psykologi uskoo ja sulta on duunit lepo ja pilleripurkki kourassa, halusit tai et. Kunhan yksikin alan ammattilainen uskoo - koskaan et terveen papereita saa.
viihdyttää ketään niillä asioilla.
... ja kamalaa oli. Onneksi kyseessa oli henkilo, josta saattoi ottaa etaisyytta (ei siis esimerkiksi esimies). Myohemmin kuulin, etta monet olivat tulleet samaan tulokseen (etta kyseisella henkilolla viiraa paasta, ja epamiellyttavimmalla mahdollisella tavalla), ja samalla tavalla kuin mina: eli he ensin luulivat hanta todella hyvaksi tyypiksi (niin kai, kun tyypoi itse jatkuvasti kertoi suurista menestyksistaan milloin millakin elamanalalla, suurin osa keksittyja juttuja tietysti), mutta sitten pikkuhiljaa kaytos muuttui salakavalasti. Aluksi kaikki luulivat itse olevansa hulluja ("eihan niin mukava mies voi mitenkaan sanoa/tehda niin ilkeita asioita, olen varmaan ymmartanyt vaarin tai itse provosoinut hanta"), kunnes keskusteltuaan ulkopuolisten kanssa ja oltuaan vahan aikaa poissa ko. henkilon vaikutuspiirista tajusivat, etta vika oli jossain muualla.
Toden totta, toivottavasti en ikina enaa tormaa moiseen. Ennen naiviuttani luulin, ettei taysin tunnottomia valehtelijoita ja vehkeilijoita ole edes olemassa paitsi leffoissa, mutta kylla niita vaan on...
Olen saanut kärsiä luonnehäiriöisestä äitipuolesta monta vuotta. Enää en asu kotona. Isäni on hieman alistuva luonteeltaan, eikä osaa pitää puoliaan, ehkä siksi on jäänyt tossun alle kärsimään. Aluksi kaikki vaikutti melko normaalilta, mutta en tietenkään ollut avosylin ottamassa uutta äitipuolta vastaan kotiini, kun he olivat tunteneet isäni kanssa vasta muutaman viikon, ja muuttoauto pamahti pihaan kun olin kerran tavannut naisen. Aikaa muuttaa käsitys myönteisemmäksi oli monta vuotta, mutta käsitys oikeasti vittumaisista ihmisistä sai aivan uuden syvyyden.
Arki alkoi melko pian olla aika hankalaa. Kotona oli aina ahdistava ilmapiiri, kukaan sukulainen tai ystävä ei halunnut tulla meille enää kylään. Ei halua nykyäänkään. Kodista tuli hänen kotinsa, meidän muiden täytyi pyytää lupa häneltä käyttää esimerkiksi siivusvälineitä.Mihinkään kaappeihin tai komeroihin ei saanut mennä katselemaan. Mitä hyvänsä teki, se oli väärin, aina löytyi jotakin moittimista. Jos teki ruokaa, se oli pahaa. Jos siivosi, se oli turhaa ja naurettavaa. Jos meni kaverien luokse, olisi pitänyt olla enemmän kotona, jos oli enemmän kotona, olisi pitänyt mennä johonkin. Jos osti vaatteita, oli tuhlari. Jopa isän auton käyttöön piti pyytää häneltä lupa, ja hän saattoi kieltää sen, vaikka pihassa oli kolme autoa, eikä kenelläkään mitään menoa. Perusteluksi riitti se, että hän sanoo niin. Hän saattoi olla hyvin mielivaltainen kasvatuksessaan, toinen lapsi saattoi saada jotain ja toinen ei. Mitään tasa-arvoisuutta tai oikeudenmukaisuutta oli turha odottaa. Kaikesta mahdollisesta tuli aina suuri raivokohtaus. Ikinä ei voinut tietää, mistä sellainen seurasi, koska hän keksi syynsä mistä vaan. Ja jos kotona oli tapahtunut jotain kiellettyä, siitä saattoi saada syyn niskoilleen vain koska hän päätti, kuka on syyllinen. Hän ei kokenut eikä koe mitään tarvetta pitää yhteyttä sukulaisiin tai ystäviin. Ei edes omiinsa. Useimpien kanssa hän ei tule enää toimeen. Hän ei anna isäni käydä missään. Jos isäni haluaisi käydä sukulaisissaan kylässä, siitä nousee raivokohtaus. Omalle lapselleen ei isäni saanut ostaa rippilahjaa, eikä lapsensa kihla- tai hääjuhliin maksaa mitään. Isä ei saisi myöskään olla tekemisissä meidän lastensa kanssa. Jos hän tulee, äitipuoleni pommittaa häntä puhelimitse ja odotettavissa on raivokas vastaanotto kotiinpalatessa. Me lapset emme saisi myöskään käydä enää lapsuuden kodissa. Jos käymme, usein päädymme riitelemään, vaikka yritämme olla mahdollisimman 'kiltisti', ärsyttämättä. Mutta hän saa aiheen vaikka mistä, koska tulkitsee aina asiat omasta kantistaan. Hänen kanssaan on turha yrittää keskustella asioista, ne tehdään joko niin kuin hän haluaa, tai niin että itketään ja tehdään niin kuin hän haluaa. Hän ei ole mielestään missään väärässä, eikä halua osallistua minkäänlaiseen terapiaan. Melkein kaikki muut olemme puhuneet tilanteesta jonkin ammattiauttajan kanssa, mutta hän kuittaa asian niin, että me voimme mennä terapiaan mielenterveysongeminemme, hänessä ei ole vikaa. Hän myös muistaa kertoa ulkopuolisille, miten meissä muissa on vikoja ja miten hulluja me olemme, tietenkin hienovaraisesti vihjaten.
Hän osasi ja osaa kuitenkin näyttää parhaimmat puolensa ulkopuolisille, niille, jotka eivät vielä tunne häntä. Hän osaa olla edustava, sosiaalinen, hauska ja miellyttävä, keskustella asiantuntevasti ja vakuuttavasti. Kun hän astuu huoneeseen, hän täyttää koko tilan loistollaan. Moni joka ei tunne häntä ei usko hänellä olevan pimeää puolta.
Ja ne jotka tuntevat, toivovat, etteivät olisi ikinä joutuneet tekemisiin hänen kanssaan. Monta tarinaa olisi vielä muistissa, mutta tässä pureksittavaa avuksi. Suuri murheen aihe hän on edelleen, mutta oma elämäni on saanut muutakin sisältöä. Ehkä jonain päivänä tilanne paranee, vaikka hän tuskin koskaan paranee.
tarina on kuin olisin lukennut kirjaa entisestä vaimostani,lähes kaikki täsmään kyseiseen henkilöön.Tiedän kuinka vaikea on tollaisen ihmisen kanssa elää en voi sanoa että se oli yhtä helvettiä.Kaikesta huolimatta toivon sinulle kaikee hyvää ja saat elää omaa elämääsi rauhassa niinkuin saan minäkin nykyään.
En malta olla kysymättä, miten pääsit eroon luonnehäiriöisestä vaimostasi, ja miten ymmärsit että jotain (ja mitä) on vialla? Isäni kyllä ehkä tiedostaa että jotain on vialla, mutta siihen se sitten jääkin. Ammattiauttajalla hän on kyllä käynyt, mutta keskustelun tasosta en tiedä tarkalleen. Millä hänet saisi ymmärtämään mistä on kyse ja ettei kotiolot muutu ennen kuin äitipuoli sieltä lähtee, ja sen ,ettei hänen tarvitse kärsiä tuollaista lopunikäänsä ?
Tuttuja tilannekuvauksia minullekin. Välillä tuntuu, että onnistun toistuvasti löytämään läheisikseni narsistisesta luonnehäiriöstä kärsiviä ihmisiä.(Ehkä oma persoonani on sitten sellainen, että se tavallaan "vetoaa" heihin ja jotenkin vetää puoleensa). Tästä syystä olen alkanut kovin pohtia, voiko narsismista KOSKAAN parantua aidosti? Täytyykö henkilön itse tiedostaa ongelmansa, vai voiko hän koskaan sitä todella oppia käsittämään- vikahan löytyy yleensä aina muista. Muistaakseni narsismin "isä", Freud, on sanonut ettei narsismista voi parantua, koska terapia edellyttäisi toimiakseen sitä, että kykenisi empatiaan ja aitoihin tunteisiin toista kohtaan, ja narsistinen henkilö ei todellisuudessa pohjimmiltaan rakasta kuin itseään. Vai onko ongelman tunnustaminen niin lopullisen paha asia, jolloin tapahtuisi täydellinen oman minuuden ja itsetunnon murentuminen, jota itsetunnoltaan heikko narsistinen henkilö ei kestä ja pyrkii kaikin tavoin välttämään?
Minusta tämä kuulostaa aika toivottomalta, enkä haluaisi vain tyytyä siihen, ettei ratkaisua ole. Sillä tällä hetkellä ihminen, jota pidän hyvänä ystävänäni, ja josta välitän todella paljon,on persoonaltaan kuin oppikirjasimerkki narsistisesta luonnehäiriöstä. Näen hänessä kuitenkin valtavan hienon ihmisen, joka on ikään kuin piilossa kaiken muun alla.(Tai monet muuthan eivät yleensä näe tuota pimeää puolta, vaan vain sen miellyttävän ulkokuoren). Haluaisin auttaa häntä jotenkin, olla hänelle läheinen ja tärkeä, oppia ymmärtämään häntä ym. Kuitenkin pelko siitä, että yksikin (hänen mielestään)"väärä" sana tai teko voi ehkä tuhota välimme ja saada hänet loukkantumaan, pelottaa minua ja tekee minut avuttomaksi. Tällaisia väärin ymmärrettyjä tilanteita kun on aina silloin tällöin, ja seurauksena on hänen käsittämätön, musta vihansa, jolloin huomaan jälleen kerran, ettei hän sittenkään pysty välittämään toisesta ihmisestä aidosti, vaikka olin alkanut ajatella muuta. Se masentaa.
ollut muuta mahdollisuutta kuin lopulta lähtee ja muuttaa sieltä pois oli sitä jo muutaman vuoden suunnitellut mutta lapset olivat viellä silloin niin pienii että yritin kestää sitä ihmistä ihan lasten takia et kasvavat isomiksi ja tajuuvat miksi isä nyt lähtee.No kyllähän noi jutut mitkä olivat aika samallaisii kun sinä kerroit alkoivat ihmetyttämään ja sit lopulta huomasin että ei hän ole ihan terve,mutta vielläkin vaikka olen sieltä ollut yli neljävuotta pois hän voi alkaa keksimään jotain kummia juttuja ja terrorisoimaa minua ja tälläkin hetkellä toinen lapsista on joutunut hänen hampaisiin koska ei voi oiein enään minulle mitään pitäähän jotain saada kiusata.Mut ei siinä ole teidän tapauksessa muuta että isäsi huomaisi et parempi asua vaikka yksin kun tollaisen kanssa ja erota tollaisesta ihmisestä koska mun elämän laatu on parantunut niin paljon että sitä ei voisi uskoa edes todeksi.
(jonka sivu on samvak.tripod.com) on itse diagnosoitu narsisti ja sanoo ettei voi parantua vaikka tietaa vian olevan itsessaan eika muissa. Kayttaytyminen ja persoonallisuus ovat liian tiukasti kasvaneet vinoon. Hanen nakemyksensa mukaan ainoa parenemismahdoollisuus tosiaankin on tilanteessa, jossa narsistin maailma romahtaa taysin (tyopaikan, rahan, aviopuolison yms menetys) ja hanen on ainakin hetkellisesti pakko myontaa, ettei olekaan taydellinen maailmannapa, mutta yleensa senkin jalkeen narsisti melko pian palaa suuruudenhulluun ajatteluunsa.
Narsisti kai ei varsinaisestii rakasta edes oikeaa itseaan, vaan luomaansa ihannekuvaa (jonka epatodellisuuden jossain pinnan alla han alitajuisesti tietaa, tasta loukkaantumisherkkyys). makin olen usein ajatellut kuinka surullista on etta tuntemani narsisti ei pysty olemaan oma itsensa, mutta toisaalta tulee mieleen ovatko ne hanen "hienot" puolensa aitoja ollenkaan vai pelkkaa teeskentelya? Ehka se pimea puoli on ainoa aito asia narsistissa?...
..ja tuosta Sam Vakninin nimestä! Vaikka mies näyttääkin tehneen jenkkityyliin bisnestä narsismillaan, on hänen jutuissaan paljon asiaa. Juuri tuolla tripodin osoitteella en löytänyt sivua, mutta löysin googlesta osoitteesta http://www.healthyplace.com/Communities/Personality_Disorders/Site/Transcripts/narcissism.htm
kiinnostavan(englanninkielisen)keskustelun, jossa Vaknin vastaa ihmisten kysymyksiin narsismista. Ainakin minä sain uutta mietittävää, mm.siitä, minkälaiset persoonallisuustyypit ajautuvat yhteen narsistisen henkilön kanssa, ja miksi..
Hmm, onkohan hanen kotisivunsa sitten muuttunut. Joka tapauksessa kiinnostava tyyppi kuten huomasitkin. Mielestani Sam Vaknin on myos siina mielessa kunnioitettava, ettei ole kirjoissaan ja webbisivuillaan vetanyt mutkia turhan suoriksi ja yksinkertaistanut asioita liikaa (kuten popularisoidussa psykologiassa ja oma-apuoppaissa aivan liian usein tehdaan).
tehnyt hänestä diagnoosin, että hän kärsii nimenomaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä?
vanhaan autoritäärinen kasvatus oli pitkälle toisen alistamista ja lapsen tahdon nujertamista.
Vanhempien sana oli laki ja sitä ei voinut uhmata.
Nämä kuvaukset joita olet vastauksissa saanut (esim Tytärpuoli ) ovat tavallista tarinaa sellaisille ihmisille jotka olivat nuoria parikymmentä vuotta sitten.
Nyt sillekin asialle on annettu nimi, narsistinen luonnehäiriö, ennen sitä sanottiin Kasvatukseksi, onneksi on ajat vähän muuttuneet!Kärsiminen oli ihan tavallista.
Periytyykö narsistinen persoonallisuushäiriö? Voiko se hypätä sukupolven yli, mikäli se periytyy?
mistä sen tietää kuka on narsistinen luonnehäiriöinen?
Lukeeko se nillä otsassa vai? Vai puhuuko ne siitä?
Käykö työntaja (esim.) varottamassa, että tuo on luonnehäiriöinen?
Vai miten se menee? Mistä sä tiedät?
nillekin, jotka jotakuta väittävät tuollaiseksi.
Omatekoisia diagnooseja, ei minkään väärtejä...