Olen käyttänyt eräissä palstalla Rasismi keskusteluissa nimimerkkiä psykologi. Tekoni on jäänyt vaivaamaan mieltäni. Kyseisen nimimerkin käyttäminen ei ollut vain arveluttavaa vaan tietyssä mielessä asiatonta tai suorastaan perusteetonta. Jotain tästä kertonee jo se, että niiden noin 30 vuoden ajan, joiden kuluessa toimin erilaisissa psykologin tehtävissä, pyrin aina työni ulkopuolella välttämään sellaisia keskustelunaiheita ja tilanteista, joissa voisin joutua paljastamaan koulutukseni, ammattini tai asiantuntijan roolini. Toimin näin yksinkertaisesti siksi, että häpesin sitä henkistä rajoittuneisuutta, jonka opiskeluni ja työkokemukseni oli tuottanut.
Jopa muistikuvani niistä aihepiireistä, joita psykologian opinnoista käsiteltiin ja tiedoista, joita niistä omaksuin ovat epämääräisiä ja niukkoja. Eikä aktiivinen muistiin palauttaminenkaan tuo ensimmäisenä mieleen sitä aihepiiriä eli ns. älykkyydentutkimusta, jota käsitelleisiin keskusteluihin osallistuin em:lla pastalla ”psykologina”. Tätä aluetta sivunneiden oppikirjojen nimien, niiden sisältöjen ja niissä esiteltyjen metodien mieleen palauttaminen vaatii minulta rehellisesti sanoen jo melkoisia ponnisteluja. Ei siis ole mikään ihme, että eräät keskustelukumppanini olivat täysin varmoja siitä, että en ole koskaan voinut olla missään tekemisissä psykologian kanssa. Tai jos olen, niin kykyni omaksua tämän tieteenalan peruskäsitteitä on ollut poikkeuksellisen heikko
Eikä työkokemusten muisteleminen muuta kuvaa edellytyksistäni esiintyä psykologina juuri yhtään edellä esitettyä paremmaksi. Pääsin kyllä jo harjoitteluaikana käyttämään psykologisia testejä ja tein valmistumiseni jälkeen viiden vuoden ajan päätyönäni ns. soveltuvuudentutkimuksia. Tänä aikana en vain teettänyt, pisteistänyt ja tulkinnut älykkyystestejä n.2500 - 3000:lle henkilölle, vaan tutustuin myös niiden käyttöä käsitteleviin artikkeleihin ja julkaisuihin. Muistan myös hämärästi sen, miten pitkiä ja intomielisiä keskusteluja monet Työterveyslaitoksen psykologeista kävivät erilaisista testiteoreettisista ja – metodologisista kysymyksistä. Mitä itse ajattelin ja sanoin esimerkiksi reliabiliteetin, validiteetin, faktori- regressio- ja varianssianalyysien erilaisten laskentatapojen pätevyydestä tai muusta sen kaltaisesta – siitä mieleeni ei ole jäänyt mitään: kaiken tämän kohdalla on päässäni suuri musta aukko. Samaan unohduksen mustaan aukkoon on suistunut myös koko se 1970- 80 luvuilla käyty kiihkeä, laaja ja perusteellinen testikriittinen keskustelu, jota käytiin myös Suomessa lukuisilla eri foorumeilla
Vaikka uskottaisiin, ettei kertomukseni työurani alkuvaiheista ole vain innokkaalle internetkeskustelijalle ominaisen ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta, niin edellä sanomani osoittanee joka tapauksessa riittävän selvästi sen, että olen autuaasti unohtanut lähes kaiken, minkä perusteella olisin voinut ainakaan älykkyyttä käsitelleissä keskusteluissa käyttää nimimerkkiä psykologi. Kun kaiken lisäksi inhosin soveltuvuudentutkijana tekemääni työtä, hakeuduin tältä työnpsykologian alalta pois ja vietin lopun työurastani eräässä ministeriössä – ei kenellekään voi jäädä enää mitään epäilystä siitä, että nimimerkkini valinta oli onneton henkilökohtainen munaus.
Jos jostain syystä kuitenkin haluaisin vieläkin osallistua johonkin psykologiaa sivuavaan keskusteluun, niin minun on tehtävä se omana itsenäni, niiden henkilökohtaisten tietojeni ja persoonallisen suuntautuneisuuteni perusteella, joiden ydin on muotoutunut pääasiassa koulutus- ja työuran ulkopuolelle jääneellä vapaa-aikana. Vain näin menetellen voin yrittää osoittaa mm. sen, että ne lukuisat tieteellisiksi uskotut ja uskotellut väitteet älylliseksi lahjakkuudeksi nimitetyistä ominaisuuksista, joita tällä palstalla jatkuvasti esitetään, eivät voi olla tieteellisiä sen vuoksi, että ne perustuvat vain ja ainoastaan olettamukseen siitä, että yksilöllisillä ihmisillä on tällainen ominaisuus. Tai kun keskustelua käydään älykkyydestä, sen eri tekijöistä ja näiden mittaamisesta, niin tältä keskustelulta putoaa pohja pois, kun otetaan huomioon , että älykkyystesteillä mitataan ”ominaisuutta”, jonka reaalista olemassaoloa tai vaikuttavuutta ei ole todennettu millään yleisesti hyväksytyllä tieteellisellä metodilla. Älykkyys ja sen osatekijät ovat siis vain osa psykologiseen kielenkäyttöön pesiytynyttä ”flogistonia”, käsitteistöä, joka perustuu yhtä vähän paikkansa pitäviin olettamuksiin kuin keskiajan alkemistien” realiteetiksi” kuvittelema tuliaine.
Heräte tunnustukseeni tuli kuitenkin aivan toisilta tahoilta. Jonnekin takaraivooni olivat jääneet ne vaikutelmat, jotka olin saanut seuratessani tämän foorumin palstaa Psykologia ja katsottuani joitakin tv: n lukion psykologiaa käsitteleviä ohjelmia. Lopullisen sysäyksen antoi kuitenkin aviopuolisoni, joka teki vakituisen psykologian opettajan sairastuttua eräälle oppilaalle lukion koetehtäviä psykologian kurssista. Tämän päivän oppikirjaan tutustuminen ja se että psykologiasta tulee lukiossa pakollinen aine antoi aiheen todeta, että ns. tieteellistä psykologiaa käsittelevien irrallista ja sekalaisten tiedonsirujen omaksumisyrityksistä ei voi tänäkään päivänä jäädä nuoren ihmisen mieleen mitään yksilön psyyken eri puolien ja tasojen muotoutumista
Jopa muistikuvani niistä aihepiireistä, joita psykologian opinnoista käsiteltiin ja tiedoista, joita niistä omaksuin ovat epämääräisiä ja niukkoja. Eikä aktiivinen muistiin palauttaminenkaan tuo ensimmäisenä mieleen sitä aihepiiriä eli ns. älykkyydentutkimusta, jota käsitelleisiin keskusteluihin osallistuin em:lla pastalla ”psykologina”. Tätä aluetta sivunneiden oppikirjojen nimien, niiden sisältöjen ja niissä esiteltyjen metodien mieleen palauttaminen vaatii minulta rehellisesti sanoen jo melkoisia ponnisteluja. Ei siis ole mikään ihme, että eräät keskustelukumppanini olivat täysin varmoja siitä, että en ole koskaan voinut olla missään tekemisissä psykologian kanssa. Tai jos olen, niin kykyni omaksua tämän tieteenalan peruskäsitteitä on ollut poikkeuksellisen heikko
Eikä työkokemusten muisteleminen muuta kuvaa edellytyksistäni esiintyä psykologina juuri yhtään edellä esitettyä paremmaksi. Pääsin kyllä jo harjoitteluaikana käyttämään psykologisia testejä ja tein valmistumiseni jälkeen viiden vuoden ajan päätyönäni ns. soveltuvuudentutkimuksia. Tänä aikana en vain teettänyt, pisteistänyt ja tulkinnut älykkyystestejä n.2500 - 3000:lle henkilölle, vaan tutustuin myös niiden käyttöä käsitteleviin artikkeleihin ja julkaisuihin. Muistan myös hämärästi sen, miten pitkiä ja intomielisiä keskusteluja monet Työterveyslaitoksen psykologeista kävivät erilaisista testiteoreettisista ja – metodologisista kysymyksistä. Mitä itse ajattelin ja sanoin esimerkiksi reliabiliteetin, validiteetin, faktori- regressio- ja varianssianalyysien erilaisten laskentatapojen pätevyydestä tai muusta sen kaltaisesta – siitä mieleeni ei ole jäänyt mitään: kaiken tämän kohdalla on päässäni suuri musta aukko. Samaan unohduksen mustaan aukkoon on suistunut myös koko se 1970- 80 luvuilla käyty kiihkeä, laaja ja perusteellinen testikriittinen keskustelu, jota käytiin myös Suomessa lukuisilla eri foorumeilla
Vaikka uskottaisiin, ettei kertomukseni työurani alkuvaiheista ole vain innokkaalle internetkeskustelijalle ominaisen ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta, niin edellä sanomani osoittanee joka tapauksessa riittävän selvästi sen, että olen autuaasti unohtanut lähes kaiken, minkä perusteella olisin voinut ainakaan älykkyyttä käsitelleissä keskusteluissa käyttää nimimerkkiä psykologi. Kun kaiken lisäksi inhosin soveltuvuudentutkijana tekemääni työtä, hakeuduin tältä työnpsykologian alalta pois ja vietin lopun työurastani eräässä ministeriössä – ei kenellekään voi jäädä enää mitään epäilystä siitä, että nimimerkkini valinta oli onneton henkilökohtainen munaus.
Jos jostain syystä kuitenkin haluaisin vieläkin osallistua johonkin psykologiaa sivuavaan keskusteluun, niin minun on tehtävä se omana itsenäni, niiden henkilökohtaisten tietojeni ja persoonallisen suuntautuneisuuteni perusteella, joiden ydin on muotoutunut pääasiassa koulutus- ja työuran ulkopuolelle jääneellä vapaa-aikana. Vain näin menetellen voin yrittää osoittaa mm. sen, että ne lukuisat tieteellisiksi uskotut ja uskotellut väitteet älylliseksi lahjakkuudeksi nimitetyistä ominaisuuksista, joita tällä palstalla jatkuvasti esitetään, eivät voi olla tieteellisiä sen vuoksi, että ne perustuvat vain ja ainoastaan olettamukseen siitä, että yksilöllisillä ihmisillä on tällainen ominaisuus. Tai kun keskustelua käydään älykkyydestä, sen eri tekijöistä ja näiden mittaamisesta, niin tältä keskustelulta putoaa pohja pois, kun otetaan huomioon , että älykkyystesteillä mitataan ”ominaisuutta”, jonka reaalista olemassaoloa tai vaikuttavuutta ei ole todennettu millään yleisesti hyväksytyllä tieteellisellä metodilla. Älykkyys ja sen osatekijät ovat siis vain osa psykologiseen kielenkäyttöön pesiytynyttä ”flogistonia”, käsitteistöä, joka perustuu yhtä vähän paikkansa pitäviin olettamuksiin kuin keskiajan alkemistien” realiteetiksi” kuvittelema tuliaine.
Heräte tunnustukseeni tuli kuitenkin aivan toisilta tahoilta. Jonnekin takaraivooni olivat jääneet ne vaikutelmat, jotka olin saanut seuratessani tämän foorumin palstaa Psykologia ja katsottuani joitakin tv: n lukion psykologiaa käsitteleviä ohjelmia. Lopullisen sysäyksen antoi kuitenkin aviopuolisoni, joka teki vakituisen psykologian opettajan sairastuttua eräälle oppilaalle lukion koetehtäviä psykologian kurssista. Tämän päivän oppikirjaan tutustuminen ja se että psykologiasta tulee lukiossa pakollinen aine antoi aiheen todeta, että ns. tieteellistä psykologiaa käsittelevien irrallista ja sekalaisten tiedonsirujen omaksumisyrityksistä ei voi tänäkään päivänä jäädä nuoren ihmisen mieleen mitään yksilön psyyken eri puolien ja tasojen muotoutumista
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miten olet noin joutavasta jutusta voinut raapia noinkin pitkän tarinan? Olet selvästi neuroottinen.
En ole sen koommin luottanut psykologeihin - ainakaan miehiin, kun eräs heistä raiskasi minut. Itseäni syytin: Miksi toin hänet kotiini? Olisi nainut edes kuin oikea mies. Mutta semmoinen surkimus: kulli kuin pieni, pullea yökön toukka tai kuin prinssinakki. Ja aamulla kova hätä siitä, ettei vain ole siinnyt lasta. Olisi ajatellut asiaa illalla. Minun olisi heti pitänyt syöksyä apteekkiin hekemaan dagen-efter-pillereitä.
Että halveksin tätä psykologia. Psykologin taidot ja koulutuksen hän on hankkinut naisten saalistamista varten. Ei hän ketään auta. Hän kutee. Ja ajattelee, että kulli - pienikin - on nussimista varten. Niin kai sitten.
Psykologeihin ei ole luottamista.
En tiedä miksi edes ajauduin tänne ja miksi vastaan tähän, mutta silti kirjoitan. En itse välitä ihmiste titteleistä tippaakaan. Täytyy kuitenkin huomata, että psykologi on ihminen ja yhtä mahdollinen kusipää, kuin kuka tahansa. Tittelit eivät saisi olla niitä jonka mukaan ihmisistä vedetään johtopäätöksiä, sillä ne ei kerro ihmisestä mitään. Isäni jossain vaiheessa sanoi, että opiskelkaa ja hankkikaa kunnon ammatti, niin teitä arvostetaan vaikka olisitte kuinka kusipäitä. (ei se nyt kuitenkaan noin suorasti sanonut, mutta.) Isäni on pappi, psykologi ja filosofi, mutta käytännln järkeä hänellä ei ole. Vaikka tieto on hallussa, niin se ei tarkoita sitä, että välttämättä hallitsee itsensä ja omat pelkonsa. Näyttää, että edes kyky käsitellä pelkojaan ja halujaan ei ole oppineelle sen helpompaa.
(Voi isä raukkaani. Minusta näyttää tulleen duunari, veljeni on duunari ja pikkuveljeni jo kymmenvuotiaana sanoi alkavansa rehelliseksi suomalaiseksi lapiotyömieheksi) Ei siis meistä tullut arvostettuja hienojen tittelien kantajia, mutta onnelisia kyllä. No eihän tämä liity enää juttuusi, mutta sellaista sattuu. Ymmärrän kyllä varsin hyvä jos ei psykologeihin usko, mutta älä menetä uskoasi ihmisiin. Jos on joku joka kuuntelee, niin puhu. Ei sillä ammatilla ole loppujen lopuksi väliä.