Olen taustaltani kylmän äidin ja suorittamista vaatineen halveksuvia kommentteja heitelleen isoäidin kasvattama kolmikymppinen. Olen huippuälykäs Mensan mukaan, kirjoittanut vaivatta huipputulokset lukiosta ilman mitään panostusta ja päässyt ns. unelma-alalle korkeakoulututkinnollani. Pidän periaatteessa itsestäni, ja välitän muista. Periaatteessa. Olen alkanut epäillä, että olen narsistinen, niin sujuvasti Myllärniemi ja Vaknin iskevät asian ytimeen.
Jos minua loukataan, yritän olla näyttämättä sitä. Jos pystyn saamaan sympatiaa, heittäydyn marttyyrilinjalle. Varon kuitenkaan jäämästä kiinni marttyyriydessäni, olenhan uhri, joka urheasti kääntää toisen posken. Jos pystyn, kostan ja kostan niin, että vastapuoli saa tuntea koko rahan edestä. Muutoin, puhun ja päden, mutta en kiinny, en sympatiseeraa tai puhu tyttöjen juttuja. Minua arvostetaan, tosin ärsytän myös, ja kuulun useampaan kaveriporukkaan, kaikkiin tosin vain "puolittain". Lauon totuuksia ja vitsejä, jutuilleni nauretaan ja se tunne on ehkä tyydyttävintä elämässä.
Jos kaupan kassa katsoo pahasti, tunnen olevani paha ja arvoton, ja raivoan useamman tunnin kaikille, jotka sattuvat tielleni. Jos joku mies kommentoi älyäni tai ulkonäköäni, olen taivaissa ja jaan suopeutta ympärilleni. Jollain tavalla onnistumiseni elämässä tuntuu olevan kiinni siitä, miten kulloinkin vastassani oleva ihminen kokee minut.
Suutun usein. Jos joku on tyhmä, niin eihän sitä kestä. Omat lapseni valitettavasti ovat usein todellisia taliaivoja. Ja he kuulevat tämän, valitettavasti. Ulospäin olen ollut aina uhrautuva äiti, mutta kotona sisällä naljailen ja loukkaan lapsiani. Ja ex-mieheni (jonka jätin, minuahan ei jätetä) oli myös harvinaisen ärsyttävä ja idiootti. Silti oli itsestäänselvää, että hänen täytyi ihailla minua ja aina välillä heitin armonpaloja rakkaudentunnustusten muodossa. Totta puhuen en koskaan rakastanut häntä, pelkäsin vain oikeaa suhdetta ja ajattelin, että on parempi tulla rakastetuksi kuin rakastaa "turhaan". Tämä exäni on nyt vieraillut narsistien uhrien sivuilla yms.
Mielestäni elämäni on tylsää, ja usein elelenkin päiväunissa, jossa miehiä riittää, saan vielä paremman työpaikan ja teen jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kaikkein olennaisinta: päiväunissa ihmiset eivät saa tarpeekseen siitä, kuinka upea olento olen.
Ja niin edespäin.. kaikki täsmää aika hyvin narsisti-kirjoitelun kanssa. Mutta olen kyllä aina tajunnut, mikä olen, tai oikeastaan pidän itseäni oksettavana, rumana, epäsosiaalisena ja sopimattomana, esimerkiksi seksuaalisesti tai en myöskään halua olla kenenkään todella läheinen kaveri, että en haittaisi hänen elämäänsä.
Ymmärrän lisäksi käyttäytyväni väärin ja yritän aina keksiä keinoja, joilla ainakin ulospäin olisin normaalimpi. Olen myös aivan valmis tunnustamaan, että voin olla narsisti ja mietin terapiaa asian selvittämiseksi.
Mutta voiko narsisti tajuta olevansa narsisti ilman suurta elämänkriisiä? Eikö se ole paradoksi? Narsistihan nimenomaan ei tajua, että ei ole sitä, miksi tekeytyy.
Ja olennaisinta, voiko asian myöntämisen jälkeen parantua narsismistaan ja luoda terveen minän? Haluaisin tasapainoisen suhteen ja realistisen kaverimaailman, haluaisin, että lapseni eivät kärsisi puuskistani tai että en olisi jatkuvassa "kaikki tai ei mitään"-olotilassa. Pystyykö terapia vaikuttamaan siihen, että alkaisin uskoa olevani oikeasti muiden kaltainen, tavallisenakin arvostettu ja lopettamaan hirviömäisen käytökseni?
Jos minua loukataan, yritän olla näyttämättä sitä. Jos pystyn saamaan sympatiaa, heittäydyn marttyyrilinjalle. Varon kuitenkaan jäämästä kiinni marttyyriydessäni, olenhan uhri, joka urheasti kääntää toisen posken. Jos pystyn, kostan ja kostan niin, että vastapuoli saa tuntea koko rahan edestä. Muutoin, puhun ja päden, mutta en kiinny, en sympatiseeraa tai puhu tyttöjen juttuja. Minua arvostetaan, tosin ärsytän myös, ja kuulun useampaan kaveriporukkaan, kaikkiin tosin vain "puolittain". Lauon totuuksia ja vitsejä, jutuilleni nauretaan ja se tunne on ehkä tyydyttävintä elämässä.
Jos kaupan kassa katsoo pahasti, tunnen olevani paha ja arvoton, ja raivoan useamman tunnin kaikille, jotka sattuvat tielleni. Jos joku mies kommentoi älyäni tai ulkonäköäni, olen taivaissa ja jaan suopeutta ympärilleni. Jollain tavalla onnistumiseni elämässä tuntuu olevan kiinni siitä, miten kulloinkin vastassani oleva ihminen kokee minut.
Suutun usein. Jos joku on tyhmä, niin eihän sitä kestä. Omat lapseni valitettavasti ovat usein todellisia taliaivoja. Ja he kuulevat tämän, valitettavasti. Ulospäin olen ollut aina uhrautuva äiti, mutta kotona sisällä naljailen ja loukkaan lapsiani. Ja ex-mieheni (jonka jätin, minuahan ei jätetä) oli myös harvinaisen ärsyttävä ja idiootti. Silti oli itsestäänselvää, että hänen täytyi ihailla minua ja aina välillä heitin armonpaloja rakkaudentunnustusten muodossa. Totta puhuen en koskaan rakastanut häntä, pelkäsin vain oikeaa suhdetta ja ajattelin, että on parempi tulla rakastetuksi kuin rakastaa "turhaan". Tämä exäni on nyt vieraillut narsistien uhrien sivuilla yms.
Mielestäni elämäni on tylsää, ja usein elelenkin päiväunissa, jossa miehiä riittää, saan vielä paremman työpaikan ja teen jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kaikkein olennaisinta: päiväunissa ihmiset eivät saa tarpeekseen siitä, kuinka upea olento olen.
Ja niin edespäin.. kaikki täsmää aika hyvin narsisti-kirjoitelun kanssa. Mutta olen kyllä aina tajunnut, mikä olen, tai oikeastaan pidän itseäni oksettavana, rumana, epäsosiaalisena ja sopimattomana, esimerkiksi seksuaalisesti tai en myöskään halua olla kenenkään todella läheinen kaveri, että en haittaisi hänen elämäänsä.
Ymmärrän lisäksi käyttäytyväni väärin ja yritän aina keksiä keinoja, joilla ainakin ulospäin olisin normaalimpi. Olen myös aivan valmis tunnustamaan, että voin olla narsisti ja mietin terapiaa asian selvittämiseksi.
Mutta voiko narsisti tajuta olevansa narsisti ilman suurta elämänkriisiä? Eikö se ole paradoksi? Narsistihan nimenomaan ei tajua, että ei ole sitä, miksi tekeytyy.
Ja olennaisinta, voiko asian myöntämisen jälkeen parantua narsismistaan ja luoda terveen minän? Haluaisin tasapainoisen suhteen ja realistisen kaverimaailman, haluaisin, että lapseni eivät kärsisi puuskistani tai että en olisi jatkuvassa "kaikki tai ei mitään"-olotilassa. Pystyykö terapia vaikuttamaan siihen, että alkaisin uskoa olevani oikeasti muiden kaltainen, tavallisenakin arvostettu ja lopettamaan hirviömäisen käytökseni?
Vastaukset 4
Vanhimmat
persoonallisuudesta, huono itsetunto ja blaa blaa.
Voisi ehkä olla epävakaan piirteitä nuo. Oikeastaan voisin aloituksen perusteella epävakaaksi.
Oikeastaan ainoa ristiriita on, että harvemmin epävakaa tosissaan tajuaa olevansa narsistinen. Eli jos hän tajuaa jutun, niin paria päivää myöhemmin dissosioitumisen jälkeen kaikki alkaa taas puhtaalta pöydältä, eikä narsismi epäilyistä ole minkäänlaista muistikuvaa. :D
Diagnoosin saadessaankin rajatilainen uskoo itsestään vain hyvää ja jopa sosiopaattisia vivahteita sisältävä toiminta saatetaan nähdä ihan tavallisena ja oikeutettuna ja kärsivä osapuoli pahana ja syyllisenä(usein puolittain selittämättömällä tavalla).
Aloittajan lapsia ei "olla tekemässä" samanlaisiksi, vaan he ovat jo, jos arvio pitää paikkaansa.
Suosittelen aloittajalle todellakin terapian aloittamista neuvojen saamiseksi. Myös lapsilla on syytä terapiaan.
Ehkä hän voi tajuta ongelmansa paremmin, kun järki leikkaa niin hyvin ja selviytyä niistä.
Aloittajalle vinkiksi, että kaikki eivät ole aina niin pahoja ja häijyjä, kuin luulet. Sinä vain tarvitset jatkuvaa huomiota ja erityistä ja poikkeuksellista arvostusta.
Jos olet kärsinyt mm. läheisyyden pelosta ja sisäisestä tyhjyyden tunteesta, niin ne ovat ainakin tyypillisiä merkkejä.
Mutta myös jostain muusta voi olla kyse, kun tajuat etsiä ongelmaa itsestäsi. Tai sitten älykkyys vain tekee sinut siihen kykeneväiseksi.
niin lopeta lapsille naljailu. Yritä olla hyväksyvä ja kannustava äiti, niin tuo perinne katkeaa.
Muutenkin voit yrittää hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet.
Tuskinpa mikään parantumaton narsisti olet, koska pyrit etsimään syitä itsestäsi.
Älykkyytesi antaa minun mielestäni hyvän ennusteen parantaa oloasi ja erityisesti lastesi oloa, kun motivaatio näyttää olevan kunnossa.
Olet selvästi narsistinen niinkuin arvioitkin. Kysyt myös oikean kysymyksen: voiko narsisti tajuta olevansa narsisti? Tuskin, mutta järjellä ja tiedolla voit päätellä asioita niinkuin olet tehnytkin.
Narsismi ei ole sairaus vaan kehityshäiriö. Sinulta on jäänyt kehittymättä kyky ymmärtää ihmisluontoa, mukaanluettuna omaasi. Jälkimmäinen merkitsee myös identiteettiongelmaa: olet olemassa vain suoritustesi kautta, sinun on "ansaittava" olemassaolon oikeutesi.
Yleisemmin: et pysty hahmottamaan laajoja ei-kausaalisia kokonaisuuksia. Olet älykäs mutta et viisas.
Kehityspsykologian näkökulmasta olet tässä suhteessa jäänyt nelivuotiaan tasolle. Loukkaantumisesi, raivoamisesi ja kiukuttelusi ovat hiekkalaatikoiden arkipäivää. Ongelmasi on, ettet ole nelivuotias eikä sinulla ole vanhempia, jotka suhtautuisivat puuskiisi aikuismaisesti - asettaen sinulle identiteettiä luovat rajat ilman hyväksyttävyysehtoja.
Huomaathan, että olet tekemässä omista lapsistasi itsesi kaltaisia. Jopa samalla tavallakin kuin sinun kehityksesi estettiin.
Sinun kannattaa ehdottomasti hakeutua terapiaan. Yksi vaikeus on voitettava. Sinun on sanottava selvästi hakevasi apua narsismiin ja terapeutin on tunnettava narsismi. Olet 30 vuodessa älykkyytesi avulla kehittänyt huippuunsa menetelmiä huijata ketä tahansa joutuessasi vaikeaan tilanteeseen. Jos niillä "voitat" terapeutin, peli on menetetty.