Ohimennen luin näistä persoonallisuushäiriöistä.
Maallikkona heräsi yksi kysymys
1) Mistä johtuu sairaus? Syyhän täytyy löytyä, että pystyy sairautta hoitamaan.
Minulle tuli ajatus että lapsuudessa (alle 4-vuotiaalle lapsella)on täytynyt olla epävakaa perhe, että tällainen sairaus on puhjennut. Olenko väärässä? Onko lapsi jäänyt vaille rakkautta ja huolenpitoa? Vaiko onko kasvattajana ollut persoonallisuushäiriöinen, joka on ikäänkuin "opettanut käyttäytymismallin"? En usko, että tämä sairaus on geeneissä.
Maallikkona heräsi yksi kysymys
1) Mistä johtuu sairaus? Syyhän täytyy löytyä, että pystyy sairautta hoitamaan.
Minulle tuli ajatus että lapsuudessa (alle 4-vuotiaalle lapsella)on täytynyt olla epävakaa perhe, että tällainen sairaus on puhjennut. Olenko väärässä? Onko lapsi jäänyt vaille rakkautta ja huolenpitoa? Vaiko onko kasvattajana ollut persoonallisuushäiriöinen, joka on ikäänkuin "opettanut käyttäytymismallin"? En usko, että tämä sairaus on geeneissä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vaikka geeneissä olisi mitä alttiuksia, ei se yksin riitä aiheuttamaan mitään häiriöitä.
Esim. alkoholismi: alttius voi olla geneettistä, mutta se miksi ihminen ylipäätään lähtee hakemaan mielihyvää alkoholista, johtuu siitä että alkoholista sen helposti ja nopeasti. Ja jos ei kerta kaikkiaan ole keinoja, tietoa tai kokemusta siitä miten muuten mielihyvää voisi saada, sitä hakee helpommin toisenkin kerran alkoholista jne.
Masennus: alttius voi olla geneettistä, mutta jos lisäksi elämänhallinta on jollain alueella pahasti hukassa, todennäköisyys sairastua suurenee jo aika lailla
Persoonallisuushäiriö: alttius voi tässäkin olla geneettistä (en tiedä onko sitä edes tutkittu) mutta jos lapsuus on traumaattinen, elämä menee kasvattajan mielialojen arvailuun ja niistä "hengissä selviämiseen", perusturva ja huolenpito puuttuu ("rakkaus" on ehdollista) jne, aivan varmasti se vaikuttaa kehitykseen, koska ns. terveen ihmisen malli puuttuu. Persoonallisuushäiriöinen ei ole varsinaisesti koskaan "kehittynyt" aikuiseksi, kasvanut vain kokoa, ja siksi saattaa esim. kiukutella kuin pikkulapsi jos joku juttu ei mene omien (epärealististenkin) odotusten mukaisesti.
Tosin niin saattaa tehdä ihan kuka tahansa ns. "normaalikin" ihminen, tilanteesta riippuen. Ero on lähinnä siinä, että persoonallisuushäiriöinen ei ota mitään vastuuta omista teoistaan, vaan syyttelee muita, ja pahimmassa tapauksessa käy päälle kahta kauheammin, kun maailma ympärillä ei pyörähdäkään vastapäivään hänen vaatimuksestaan.
että kasvattaja on esim. vaativa. Ei hyväksy lasta ehdoitta eli lapsi saa hyväksynnän vain hyvistä suorituksista, esim koulussa täytyy olla huippu lahjakas? Monestihan persoonallisuushäiriöitä esiintyy juuri älykkäillä ihmisillä. Mutta voiko tällainen persoona itse tulla hyväksi äidiksi/isäksi? Toistaako hän automaattisesti omalle lapselleen kokemansa kasvatusmallin?
Lapselta pitääkin vaatia joitain asioita, mutta rakkauden ja hyväksynnän sitominen "täydelliseen suoritukseen aina ja joka tilanteessa" ei opeta lasta kestämään pettymyksiä, ja hyväksymään niitä osana elämää. Aika varmasti tulee jotain ongelmia elämässä, kun aina pitää tavoitella täydellisyyttä, ja koko minäkuva romahtaa pienestäkin epätäydellisyydestä. Se ei silti sinänsä eikä yksinään ole vielä mikään persoonallisuushäiriö, mutta käytösmalli todennäköisesti siirtyy jossain muodossa myös omalle lapselle. Automaattista se ei ole koskaan, ja jo asian tiedostaminen pienentää riskiä, koska kukaan tuskin haluaa oman lapsensa kokevan samaa paskaa jota on itse joutunut sietämään.
Jos taas ei itse tajua olevansa jollain lailla kieroon kasvanut, asialle ei voi mitään. Oleellista on se, että tunnistaa itsessään piirteet, jotka voivat vahingoittaa lapsen kehitystä, ja pyrkii välttämään ns. sairaita kuvioita.
kauheat suorituspaineet, jos täytyy olla täydellinen. Koska eihän kukaan sitä ole! Menetelläänkö tällaisessa perheessä niin, että jos lapsi epäonnistuu, häntä rangaistaan, kun oikeasti pitäisi lapsi ottaa syliin ja lohduttaa?
että kyse on häiriöstä äidin ja lapsen hyvin varhaisesta vuorovaikutuksesta. Eli imeväisikäinen lapsi ei saa äidin rakkautta. (ettei vain olisi ollut Psykopatologian juttuja?)
Katselin jokin aika sitten dokumentin Maria Callasista, jonka äiti oli toivonut poikaa eikä suostunut neljään ensimmäiseen päivään ottamaan tyttövauvaa syliinsä.
Maria Callasin elämä oli loistavasta laulajanurasta huolimatta onneton ja päättyi suht. lyhyeen.
vaille äidin rakkautta, itse rakastamaan ketään, osaako?
Vaikeaa on.