Voivatko filosofiset ongelmat ratketa joskus tai voiko filosofit selvittää kaiken niin että mitään ”uutta” ei voida enää sanoa? Miksi filosofia olisi jotenkin rajatonta? Miksi filosofialla ei olisi rajoja? Onko filosofialla jokin tarkoitus ja jos sillä ei ole, niin miten se voi olla olemassa ilman jotain tarkoitusta? Onko filosofia vain välineellistä, toteuttaako se vain jotain päämääriä?
Filosofiset ongelmathan ajautuvat usein ongelmiin, koska mikään ei ole muuttumatonta. Aina joku toinen filosofi voi purkaa ja hävittää toisen luomat teoriat, mitään pysyvää ei näyttäisi olevan. Filosofi ei silti voi tehdä mitä tahansa, jokainen filosofi kuitenkin toimii ainakin joidenkin rajojen puitteissa. Filosofialla on olemassa rajat, mutta niitä ei voida osoittaa, koska niitä ei varsinaisesti ole olemassa?
Jos ajatellaan joku ei-ihminen, joku elävä olento, joka ei olisi ihminen, voisiko tällainen olento löytää jotain enemmän kuin ihminen? Voisiko joku muu löytää ratkaisuja filosofisiin ongelmiin? Tätä tarkastelua tietysti rajoittaa se että emme voi ajatella toista olentoa, joka olisi erilainen kuin ihminen, koska ajattelemme tämän olennon niillä ehdoilla, jotka rajoittavat ajatteluamme.
Ihmiset elävät neliulotteisessa maailmassa, tämä muokkaa ajatteluamme, joten jokainen ajatuksemme on riippuvainen näistä ehdoista.
Filosofithan ovat asettaneet rajoja, jotka on sittemmin murrettu, uusilla rajoilla. Rajat ovat häilyviä, mitään ei voi osoittaa eksaktisti. Aristoteles kirjoitti että on olemassa ihmisiä, jotka pyrkivät kasvattamaan omaisuuttansa rajattomasti, tätä Aristoteles ei pidä hyvän elämän tavoittelemisena. Tämän voisi ymmärtää niin että äärettömyyttä voi kyllä tavoitella, mutta rajallisessa elämässä on hyväksyttävät sen äärellisyys, kaikki loppuu aikanaan, äärettömän tavoittelu ei ole tie hyvään elämään. Tätä samaa metodia voisi soveltaa sitten filosofiaan, eli hyvä filosofi ymmärtää että hän toimii ehdoilla, joita hän ei voi selvittää omana aikanaan?
Kaikkia ongelmia ei voida ratkaista tämän hetken ehtojen mukaan, tämän hetken ehdot näyttäisivät myös siltä että niitä ei voida koskaan ratkaista. Tämä taas puhuisi sen puolesta että filosofian pitäisi olla välineellistä, koska jos se ei olisi välineellistä, niin silloin filosofia olisi ikään kuin Aristoteleen kuvaama ihminen, joka tavoittelee jotain saavuttamatonta.
Välineellisyys kysymykseen vaikuttaa myös käsitys tahdosta, minkälainen se oikeastaan on? Jos tahto on vaikka suhteellisesti vapaa, niin silloinhan tuleva voidaan nähdä ikään kuin tyhjänä tauluna, jonka itse maalaamme tai sitten joku voi kuvitella että se on jo maalattu taulu. Tästä emme tietenkään voi saada mitään tietoa, mutta se vaikuttaa siihen kuinka me suhtaudumme valintoihimme (olivatpa ne vapaita tai ei).
Käsite yksi on myös ongelmallinen, kuinka voimme osoittaa yhden olion? Emme mitenkään, sillä ainahan joku voi kysyä missä ovat olion rajat. Tämä perustuu sille että neliulotteinen maailmamme on käsityksiemme mukaan ääretön tai emme ainakaan vielä ole löytäneet jakamatonta osasta. (Täytyy myös huomioida että tämä jakamaton osasen täytyisi olla nelikulmainen, mikäli maailma olisi äärellinen, koska avaruus on kolmiulotteinen. Tämä tarkoittaisi myös sitä että täytyisi olla olemassa ei-olevia nelikulmaisia jakamattomia osasia.) Emme voi osoittaa yhtä tiettyä oliota, koska emme voi osoittaa sen rajoja. Mitkä ovat sen rajat? Miksi ei voisi olla aliolioita tai millä perusteella se määritellään yhdeksi olioksi? Miksi se ei voisi olla kaksi oliota?
Aistinvälineemme rajaavat havaintojamme, nykyään arvostetaan eniten näkökykyä, mitään muita aisteja ei suuresti arvosteta, näkökyky näyttäisi olevan objektiivisin aistinväline. Tunteita tai muita kokemuksia ei arvosteta, vaan ne usein haudataan ei-kokeellisina, vaikka jokainen ihminen periaatteessa on kokenut joitain tunteita, eihän ihminen voi kehittyä ilman tunteita.
Ovatko siis filosofiset ongelmat ratkaisemattomia, vai voidaanko ne ehkä joskus saavuttaa?
Filosofiset ongelmathan ajautuvat usein ongelmiin, koska mikään ei ole muuttumatonta. Aina joku toinen filosofi voi purkaa ja hävittää toisen luomat teoriat, mitään pysyvää ei näyttäisi olevan. Filosofi ei silti voi tehdä mitä tahansa, jokainen filosofi kuitenkin toimii ainakin joidenkin rajojen puitteissa. Filosofialla on olemassa rajat, mutta niitä ei voida osoittaa, koska niitä ei varsinaisesti ole olemassa?
Jos ajatellaan joku ei-ihminen, joku elävä olento, joka ei olisi ihminen, voisiko tällainen olento löytää jotain enemmän kuin ihminen? Voisiko joku muu löytää ratkaisuja filosofisiin ongelmiin? Tätä tarkastelua tietysti rajoittaa se että emme voi ajatella toista olentoa, joka olisi erilainen kuin ihminen, koska ajattelemme tämän olennon niillä ehdoilla, jotka rajoittavat ajatteluamme.
Ihmiset elävät neliulotteisessa maailmassa, tämä muokkaa ajatteluamme, joten jokainen ajatuksemme on riippuvainen näistä ehdoista.
Filosofithan ovat asettaneet rajoja, jotka on sittemmin murrettu, uusilla rajoilla. Rajat ovat häilyviä, mitään ei voi osoittaa eksaktisti. Aristoteles kirjoitti että on olemassa ihmisiä, jotka pyrkivät kasvattamaan omaisuuttansa rajattomasti, tätä Aristoteles ei pidä hyvän elämän tavoittelemisena. Tämän voisi ymmärtää niin että äärettömyyttä voi kyllä tavoitella, mutta rajallisessa elämässä on hyväksyttävät sen äärellisyys, kaikki loppuu aikanaan, äärettömän tavoittelu ei ole tie hyvään elämään. Tätä samaa metodia voisi soveltaa sitten filosofiaan, eli hyvä filosofi ymmärtää että hän toimii ehdoilla, joita hän ei voi selvittää omana aikanaan?
Kaikkia ongelmia ei voida ratkaista tämän hetken ehtojen mukaan, tämän hetken ehdot näyttäisivät myös siltä että niitä ei voida koskaan ratkaista. Tämä taas puhuisi sen puolesta että filosofian pitäisi olla välineellistä, koska jos se ei olisi välineellistä, niin silloin filosofia olisi ikään kuin Aristoteleen kuvaama ihminen, joka tavoittelee jotain saavuttamatonta.
Välineellisyys kysymykseen vaikuttaa myös käsitys tahdosta, minkälainen se oikeastaan on? Jos tahto on vaikka suhteellisesti vapaa, niin silloinhan tuleva voidaan nähdä ikään kuin tyhjänä tauluna, jonka itse maalaamme tai sitten joku voi kuvitella että se on jo maalattu taulu. Tästä emme tietenkään voi saada mitään tietoa, mutta se vaikuttaa siihen kuinka me suhtaudumme valintoihimme (olivatpa ne vapaita tai ei).
Käsite yksi on myös ongelmallinen, kuinka voimme osoittaa yhden olion? Emme mitenkään, sillä ainahan joku voi kysyä missä ovat olion rajat. Tämä perustuu sille että neliulotteinen maailmamme on käsityksiemme mukaan ääretön tai emme ainakaan vielä ole löytäneet jakamatonta osasta. (Täytyy myös huomioida että tämä jakamaton osasen täytyisi olla nelikulmainen, mikäli maailma olisi äärellinen, koska avaruus on kolmiulotteinen. Tämä tarkoittaisi myös sitä että täytyisi olla olemassa ei-olevia nelikulmaisia jakamattomia osasia.) Emme voi osoittaa yhtä tiettyä oliota, koska emme voi osoittaa sen rajoja. Mitkä ovat sen rajat? Miksi ei voisi olla aliolioita tai millä perusteella se määritellään yhdeksi olioksi? Miksi se ei voisi olla kaksi oliota?
Aistinvälineemme rajaavat havaintojamme, nykyään arvostetaan eniten näkökykyä, mitään muita aisteja ei suuresti arvosteta, näkökyky näyttäisi olevan objektiivisin aistinväline. Tunteita tai muita kokemuksia ei arvosteta, vaan ne usein haudataan ei-kokeellisina, vaikka jokainen ihminen periaatteessa on kokenut joitain tunteita, eihän ihminen voi kehittyä ilman tunteita.
Ovatko siis filosofiset ongelmat ratkaisemattomia, vai voidaanko ne ehkä joskus saavuttaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
On mahdotonta tietää mitä tiedämme. Voimme vain olettaa tietävämme. Tiedon astetta, ja sitä minkalaisessa maailmassa elämme, kuvaa Kreetalaisen valehtelijan ajatus:
"Kaikki kreetalaiset valehtelevat. Valehtelenko minä?"
Jos hän vastaa valehdellen, hän puhuu totta. Jos hän vastaa totta puhuen, hän valehtelee. Ei ole keinoa (paitsi ruumiillinen väkivalta ja voimatoimet jotka eivät kuulu ajatustasolla tapahtuvaan pohdintaan) tietää 100%:sti valehteleeko valehtelija vai puhuuko hän totta.
Filosofia sinänsä näyttää olevan täysin erilaista kuin absoluuttinen matematiikka. On arvoja ja on asioita joilla ei ole arvoa. Matematiikan nolla. Sen arvo on ei-mitään. Matematiikan ainoa ei-arvo on sovittu, filosofisestikin hyväksytty ei-miksikään. Mutta kokemukset ja havainnot eivät tue ajatusta ei mistään. (Parmenides).
Mutta kuten kreetalainen valehtelija osoitti - on olemassa asioita joita ei kertakaikkiaan voi ajatella mustavalkoisesti. Maailmankaikkeus on tätä nykyä mitattavissa vain epätarkkuusperiaatteen määräämällä tarkkuudella.
Tähän perustaen väitän, että ainakaan nykyisellä tietämyksellä maailmankaikkeudesta, Jumalasta tai olemisesta emme löydä ratkaisua perimmäiselle kysymykselle..MIKSI?
Unohdin mainita että periaatteessa matematiikka on sotkettu filosofiseen ajatteluun - on oltava tai ei-oltava.
En myöskään vastannut kysymykseesi:"Onko filosofialla loppua?"
En itse voi kuvitellakaan tilannetta jossa todella tietäisin kaikki - olisinko Jumala vai kuolisinko pois huomattuani elämän pienuuden ja turhuuden maailmankaikkeuden rinnalla.
Toivottavasti filosofialla ei ole loppua (perustan näkemykseni ihmisen kehitykseen ja nykyhetkeen joka on parempi kuin eilinen), sillä jos filosofiointi löytäisi loppunsa - ääripäässä ei olisi syytä enää elää (olisiko onnellisuutta ilman onnettomuutta? - olisiko uteliaisuutta, tiedonjanoa?).