hoitamisesta...

Kiitos kirjoituksestasi. Kirjoitit täyttä asiaa. Oli hienoa kuulla, et noinkin kauan sarastettuasi elät hyvin itsenäistä elämää. Se antaa myös toivoa meille, jotka olemme alkutaipaleella parkiksen kanssa. Olen samaa mieltä kanssasi, ettei niin kauheasti kannata surra sitä, mitä on ehkä 10-vuoden päästä. Sitten sen näkee, jos olemme elossa. Monella on varmaan kuva parkinsonista, et se invalidisoi ihmisen ja muutaman vuoden sairastumisen jälkeen. Ainahan ei näin käy. Parkkis on sairaus siinä kuin joku muukin, se etenee toisilla hitaammin, kuin toisilla. Esim. syöpä voi viedä kuolemaan jo vuodessa.
En itsekkään sairauttani hyväksy, mutta sen kanssa on vaan tultava toimeen, minun niinkuin puolisonikin. Jos hän rinnallani jatkaa, eikä lähde lätkimään. Kuinka usein käy, et sairaus eroittaa? Läheisten ja ystävien tuki autta jaksamaan elämässä. Onneksi on paljon ilonaiheita.
Voimme myös itse vaikuttaa kuntoomme hoitamalla sitä, vielä kun pystymme.
Onko niin, et naiset ovat useimmiten omaishoitajina ja helmommin ottavat määräävän roolin läheisensä elämässä, hoivaamisvietti. Miehet ovat ehkä kirjoitelleet vähemmän tuntojaan täällä omaishoitajana tai puolisona. Olisi kiva kuulla heidänkin mielipiteitään. Eletään tätäpäivää ja nautitaan siitä, huominen tuo omat murheensa.