Voiko olla onnellinen yksin?

Hyvin samallalailla mäkin ajattelen aloittajan kanssa. Ittekkään en usko koskaan seurustelevan yms. mutta ei haittaa onneksi on alkoholi.

17v luuseri kirjoitti:

Hyvin samallalailla mäkin ajattelen aloittajan kanssa. Ittekkään en usko koskaan seurustelevan yms. mutta ei haittaa onneksi on alkoholi.

On se kamalaa, että 17 vuotias pitää itseään luuserina ja onnen tuojana on alkoholi. On se mitätöntä onnea.
Ihminen on soiaalinen "eläin", siksi yksinolijhoita ihmetellään. En minäkään voisi olla yksin. Vaikka olen jo vanha mummu, tutustun ihmisiin ja saan jopa uusia ystäviä.
Millä te yksinäiset nuoret täytätte aikanne, muulla kuin alkoholille?

laiha kirjoitti:

On se kamalaa, että 17 vuotias pitää itseään luuserina ja onnen tuojana on alkoholi. On se mitätöntä onnea.
Ihminen on soiaalinen "eläin", siksi yksinolijhoita ihmetellään. En minäkään voisi olla yksin. Vaikka olen jo vanha mummu, tutustun ihmisiin ja saan jopa uusia ystäviä.
Millä te yksinäiset nuoret täytätte aikanne, muulla kuin alkoholille?

Lue lisää

Mielestäni onnellisuus löytyy yksinäisyydestä. Toki kaipaan seuraa välillä, mutta olen ihan tyytyväinen ja onnellinen itsekseni. Ennen luulin että elämäni olisi onnellisempaa jos tapaisin jonkun. Tapasinkin ja rakastin, mutta onnellisia meistä ei tullut.

laiha kirjoitti:

On se kamalaa, että 17 vuotias pitää itseään luuserina ja onnen tuojana on alkoholi. On se mitätöntä onnea.
Ihminen on soiaalinen "eläin", siksi yksinolijhoita ihmetellään. En minäkään voisi olla yksin. Vaikka olen jo vanha mummu, tutustun ihmisiin ja saan jopa uusia ystäviä.
Millä te yksinäiset nuoret täytätte aikanne, muulla kuin alkoholille?

Lue lisää

runkaaminen ja viina

Kappas kuinka samallalailla sinäkin ajattelet.

Itse olen erittäin kiltti ihminen ja valitettavasti jotkut käyttävät sitä surutta hyväkseen. En vain aina ehkä osaa pitää puoliani tai uskalla sanoa EI. Tunsin (ja osittain taatusti tiesin) että jotkut vain yrittivät olla kavereitani koska he hyötyivät jollakin tapaa minusta. Osa saattoi mennä kyynisyyden piikkiin, myönnettäköön...

Itsellä masennus alko joskus yläasteella jolloin kavereista erkaneminen ja tuo erakoituminen sai alkunsa. Sillon vihasin itseäni ja moitin itseäni, koska tunsin ettei minusta pidetä enkä kelpaa muille. Myöhemmin sitten tuli se, että ihan tarkoituksella jätin pitämättä yhteyttä moniin tyyppeihin ja halusin vaan viettää aikaa itsekseni. Myönnän, että haluaisin kavereita ja seurustelukumppanin jos monet asiat olisivat toisin, mutta tässä tilanteessa haluan vain olla yksin.

Päätin jo vuosia sitten, etten tahdo enää parisuhdesäätöä. Kuitenkin parisen vuotta sitten aloin ystävystyä erään erittäin ihanan ja kauniin tytön kanssa, joka osoitti lopulta kiinnostuksen merkkejä minua kohtaan. Tämä oli ihan uskomatonta, sillä luulin tosiaan meitä vain kavereiksi ja osittain myös siksi hänen kanssa oli vain niin paljon helpompi ja mukavampi olla kuin muiden. Sitten tuli lopulta alko tulla vähän puhetta, että missä mennään kunnes oli pakko kieltäytyä. Tunnen edelleen, että olen riittämätön enkä tarpeeksi hyvä kenellekkään, en varsinkaan tälle tytölle. Lisäksi otan vain uskomattomat paineet heti kaikesta ja ahdistaa vain yksinkertaisesti liikaa.

Pointti on se, että olisin saanut tytön, josta voi vaan yleensä haaveilla, mutta silti kieltäydyin. Mietin vieläkin usein tätä tyttöä ja harmin edelleen miksi olen tälläinen kuin olen, enkä voinut olla enempää kuin ystävä hänen kanssaan. Tiedän onneksi, että tein oikean ratkaisun ja se riittää minulle. Nykyään tuskin pidämme yhteyttä, pitkälti minun takiani.

Kuten tekstistäni varmasti huomaa niin tavallaan en siis haluaisi olla yksin, mutta se on pienempi paha kuin se, että olisin muiden kanssa. Kumpikaan ei siis ole se oikea (ja paras) vaihtoehto, mutta yksin oleminen kuitenkin on se parempi niistä.

Olen kyllä muutenkin ollut jo kauan, että "siedän" enemmän yksinoloa kuin useimmat. Varsinkaan nyt en tunne itseäni juurikaan ahdistuneeksi siksi, että olisin yksin. En kuitenkaan tiedä voinko koskaan olla onnellinen yksin ja tätä olenkin juuri pohdiskellut.

Mutta kuten goljattos totesikin niin yksin tästä eteenpäin ja vitut muista...

aloittaja kirjoitti:

Kappas kuinka samallalailla sinäkin ajattelet.

Itse olen erittäin kiltti ihminen ja valitettavasti jotkut käyttävät sitä surutta hyväkseen. En vain aina ehkä osaa pitää puoliani tai uskalla sanoa EI. Tunsin (ja osittain taatusti tiesin) että jotkut vain yrittivät olla kavereitani koska he hyötyivät jollakin tapaa minusta. Osa saattoi mennä kyynisyyden piikkiin, myönnettäköön...

Itsellä masennus alko joskus yläasteella jolloin kavereista erkaneminen ja tuo erakoituminen sai alkunsa. Sillon vihasin itseäni ja moitin itseäni, koska tunsin ettei minusta pidetä enkä kelpaa muille. Myöhemmin sitten tuli se, että ihan tarkoituksella jätin pitämättä yhteyttä moniin tyyppeihin ja halusin vaan viettää aikaa itsekseni. Myönnän, että haluaisin kavereita ja seurustelukumppanin jos monet asiat olisivat toisin, mutta tässä tilanteessa haluan vain olla yksin.

Päätin jo vuosia sitten, etten tahdo enää parisuhdesäätöä. Kuitenkin parisen vuotta sitten aloin ystävystyä erään erittäin ihanan ja kauniin tytön kanssa, joka osoitti lopulta kiinnostuksen merkkejä minua kohtaan. Tämä oli ihan uskomatonta, sillä luulin tosiaan meitä vain kavereiksi ja osittain myös siksi hänen kanssa oli vain niin paljon helpompi ja mukavampi olla kuin muiden. Sitten tuli lopulta alko tulla vähän puhetta, että missä mennään kunnes oli pakko kieltäytyä. Tunnen edelleen, että olen riittämätön enkä tarpeeksi hyvä kenellekkään, en varsinkaan tälle tytölle. Lisäksi otan vain uskomattomat paineet heti kaikesta ja ahdistaa vain yksinkertaisesti liikaa.

Pointti on se, että olisin saanut tytön, josta voi vaan yleensä haaveilla, mutta silti kieltäydyin. Mietin vieläkin usein tätä tyttöä ja harmin edelleen miksi olen tälläinen kuin olen, enkä voinut olla enempää kuin ystävä hänen kanssaan. Tiedän onneksi, että tein oikean ratkaisun ja se riittää minulle. Nykyään tuskin pidämme yhteyttä, pitkälti minun takiani.

Kuten tekstistäni varmasti huomaa niin tavallaan en siis haluaisi olla yksin, mutta se on pienempi paha kuin se, että olisin muiden kanssa. Kumpikaan ei siis ole se oikea (ja paras) vaihtoehto, mutta yksin oleminen kuitenkin on se parempi niistä.

Olen kyllä muutenkin ollut jo kauan, että "siedän" enemmän yksinoloa kuin useimmat. Varsinkaan nyt en tunne itseäni juurikaan ahdistuneeksi siksi, että olisin yksin. En kuitenkaan tiedä voinko koskaan olla onnellinen yksin ja tätä olenkin juuri pohdiskellut.

Mutta kuten goljattos totesikin niin yksin tästä eteenpäin ja vitut muista...

Lue lisää

- Opettele sanomaan EI niille, jotka yrittävät hyötyä sinusta.
Murrosiässä koetaan psyykkisiä mullistukia. Saitko ammattiauttajan apua masennukseeseesi? Ellet, hae sitä nyt! Myönnät haluavasi kavereita ja tyttöystävän, jos monet asiat olisvat toisin. Mutta, kun asiat ovat niin kuin ne ovat, se on hyväksyttävä ja toimittava sen mukaisesti, myös kumppaneiden suhteen. Harvalla asiat ovat ihan OK. Aina sattuu jotain odottamatonta; minulle sattuu harva se päivä, vaikka tähän ikään mennessä olisi jo pitänyt oppia elämään. Me olemme sellaisia kuin olemme ja on opeteltava hyväksymään itsensä.
Tapasit ihannetytön, mutta et uskaltanut "tarttua tilaisuuteen". Jospa nyt rohkeasti ottaisit yhteyttä tähän tyttöön ja kutsuist treffeiulle ja kerro hänelle ihan avoimesti, että tykkäät hänestä ja ehdota, että jos kumminkin yrittäisitte luoda ns. suhdetta.
Mistä tiedät, että ratkaisusi oli oikea, kun kerran vieläkin se sinua harmittaa?
Eikö olisi kiva tietää, mitä tyttö nyt ajattelee? Ota riski ja soita!!
Ollakko vai eikö olla? Ollakko yksin vai kaksin? Siinä kysymykset, joihin sinulla ei ole selkeää vastausta. Tosiasia vain on, että ihminen kaipaa toisen luo. Ja varsinkin vanhana yksinolo on keljua, kun ei enää jaksa mennä erilaisiin rientoihin - silloin puoliso ja ystävät ovat tärkeitä.

mummu taas kirjoitti:

- Opettele sanomaan EI niille, jotka yrittävät hyötyä sinusta.
Murrosiässä koetaan psyykkisiä mullistukia. Saitko ammattiauttajan apua masennukseeseesi? Ellet, hae sitä nyt! Myönnät haluavasi kavereita ja tyttöystävän, jos monet asiat olisvat toisin. Mutta, kun asiat ovat niin kuin ne ovat, se on hyväksyttävä ja toimittava sen mukaisesti, myös kumppaneiden suhteen. Harvalla asiat ovat ihan OK. Aina sattuu jotain odottamatonta; minulle sattuu harva se päivä, vaikka tähän ikään mennessä olisi jo pitänyt oppia elämään. Me olemme sellaisia kuin olemme ja on opeteltava hyväksymään itsensä.
Tapasit ihannetytön, mutta et uskaltanut "tarttua tilaisuuteen". Jospa nyt rohkeasti ottaisit yhteyttä tähän tyttöön ja kutsuist treffeiulle ja kerro hänelle ihan avoimesti, että tykkäät hänestä ja ehdota, että jos kumminkin yrittäisitte luoda ns. suhdetta.
Mistä tiedät, että ratkaisusi oli oikea, kun kerran vieläkin se sinua harmittaa?
Eikö olisi kiva tietää, mitä tyttö nyt ajattelee? Ota riski ja soita!!
Ollakko vai eikö olla? Ollakko yksin vai kaksin? Siinä kysymykset, joihin sinulla ei ole selkeää vastausta. Tosiasia vain on, että ihminen kaipaa toisen luo. Ja varsinkin vanhana yksinolo on keljua, kun ei enää jaksa mennä erilaisiin rientoihin - silloin puoliso ja ystävät ovat tärkeitä.

Lue lisää

Tiedän, että murrosiässä koetaan paljon kaikenlaista mullistavaa, mutta minulla tilanne ei kuitenkaan ajan saatossa (viidessä vuodessa) muuttunut juurikaan mihinkään. Sen verran apua kuitenkin tullut, etten oksenna enää aamuisin kouluun lähtiessä.

Käyn psykologilla, myöhemmin mahdollisesti yksityisterapiaan tai vaihtoehtoisesti ei kumpaakaan. Mielialalääkitys sekä unta tuova -lääkitys on sekä lieviä rauhoittavia pahimpiin ahdistuksiin.

Olemme kyllä keskustelleet tämän tytön kanssa jälkeenpäin ja kertonut osittain mikä on tilanteeni. Tämä tuli hänelle täysin yllätyksenä ja oli kyyneleet silmissä, koska en voinut uskoutua hänelle ja antanut auttaa. Mutta parempi näin kuten olen todennut. Mennään offtopikkiin taas vähän turhan paljon...

Haluaisin kuulla lisää ihmisten tarinoita/kokemuksia, jotka ovat "yksin". Kyllä minä kuitenkin uskon, että ihmiset voivat olla täysin tyytyväisiä elämäänsä vaikkei koskaan avioituisi eikä omaisi muita kuin työkavereita. Sikäli siis jos se on oma valinta.

aloittaja kirjoitti:

Tiedän, että murrosiässä koetaan paljon kaikenlaista mullistavaa, mutta minulla tilanne ei kuitenkaan ajan saatossa (viidessä vuodessa) muuttunut juurikaan mihinkään. Sen verran apua kuitenkin tullut, etten oksenna enää aamuisin kouluun lähtiessä.

Käyn psykologilla, myöhemmin mahdollisesti yksityisterapiaan tai vaihtoehtoisesti ei kumpaakaan. Mielialalääkitys sekä unta tuova -lääkitys on sekä lieviä rauhoittavia pahimpiin ahdistuksiin.

Olemme kyllä keskustelleet tämän tytön kanssa jälkeenpäin ja kertonut osittain mikä on tilanteeni. Tämä tuli hänelle täysin yllätyksenä ja oli kyyneleet silmissä, koska en voinut uskoutua hänelle ja antanut auttaa. Mutta parempi näin kuten olen todennut. Mennään offtopikkiin taas vähän turhan paljon...

Haluaisin kuulla lisää ihmisten tarinoita/kokemuksia, jotka ovat "yksin". Kyllä minä kuitenkin uskon, että ihmiset voivat olla täysin tyytyväisiä elämäänsä vaikkei koskaan avioituisi eikä omaisi muita kuin työkavereita. Sikäli siis jos se on oma valinta.

Lue lisää

Ja kyllä todellakin pelkään ja tiedän mitä pelkään, mutten ole varma miksi... Mutta pelkään kuitenkin.

aloittaja kirjoitti:

Kappas kuinka samallalailla sinäkin ajattelet.

Itse olen erittäin kiltti ihminen ja valitettavasti jotkut käyttävät sitä surutta hyväkseen. En vain aina ehkä osaa pitää puoliani tai uskalla sanoa EI. Tunsin (ja osittain taatusti tiesin) että jotkut vain yrittivät olla kavereitani koska he hyötyivät jollakin tapaa minusta. Osa saattoi mennä kyynisyyden piikkiin, myönnettäköön...

Itsellä masennus alko joskus yläasteella jolloin kavereista erkaneminen ja tuo erakoituminen sai alkunsa. Sillon vihasin itseäni ja moitin itseäni, koska tunsin ettei minusta pidetä enkä kelpaa muille. Myöhemmin sitten tuli se, että ihan tarkoituksella jätin pitämättä yhteyttä moniin tyyppeihin ja halusin vaan viettää aikaa itsekseni. Myönnän, että haluaisin kavereita ja seurustelukumppanin jos monet asiat olisivat toisin, mutta tässä tilanteessa haluan vain olla yksin.

Päätin jo vuosia sitten, etten tahdo enää parisuhdesäätöä. Kuitenkin parisen vuotta sitten aloin ystävystyä erään erittäin ihanan ja kauniin tytön kanssa, joka osoitti lopulta kiinnostuksen merkkejä minua kohtaan. Tämä oli ihan uskomatonta, sillä luulin tosiaan meitä vain kavereiksi ja osittain myös siksi hänen kanssa oli vain niin paljon helpompi ja mukavampi olla kuin muiden. Sitten tuli lopulta alko tulla vähän puhetta, että missä mennään kunnes oli pakko kieltäytyä. Tunnen edelleen, että olen riittämätön enkä tarpeeksi hyvä kenellekkään, en varsinkaan tälle tytölle. Lisäksi otan vain uskomattomat paineet heti kaikesta ja ahdistaa vain yksinkertaisesti liikaa.

Pointti on se, että olisin saanut tytön, josta voi vaan yleensä haaveilla, mutta silti kieltäydyin. Mietin vieläkin usein tätä tyttöä ja harmin edelleen miksi olen tälläinen kuin olen, enkä voinut olla enempää kuin ystävä hänen kanssaan. Tiedän onneksi, että tein oikean ratkaisun ja se riittää minulle. Nykyään tuskin pidämme yhteyttä, pitkälti minun takiani.

Kuten tekstistäni varmasti huomaa niin tavallaan en siis haluaisi olla yksin, mutta se on pienempi paha kuin se, että olisin muiden kanssa. Kumpikaan ei siis ole se oikea (ja paras) vaihtoehto, mutta yksin oleminen kuitenkin on se parempi niistä.

Olen kyllä muutenkin ollut jo kauan, että "siedän" enemmän yksinoloa kuin useimmat. Varsinkaan nyt en tunne itseäni juurikaan ahdistuneeksi siksi, että olisin yksin. En kuitenkaan tiedä voinko koskaan olla onnellinen yksin ja tätä olenkin juuri pohdiskellut.

Mutta kuten goljattos totesikin niin yksin tästä eteenpäin ja vitut muista...

Lue lisää

itse olen myös erittäin kiltti ihminen ehkä liiankin. kohtelias olen myös ja osaan käyttäytyä erittäin hyvin jos tarve niin vaatii. oma erakoituminen alkoi yläasteella jossa koin koulukiusaamista niin henkisenä kuin fyysisenä. vasta aikuisiällä tajusin tämän. tuskimpa koulukiusaajat ymmärtävät miten pahasti sellainen "vammauttaa" henkisen puolen. pelkästään tästä ei erakoitumiseni johdu vaan se on vain osa soppaa mitä ovat maustaneet monet monet vastoinkäymiset elämän varrella. ei muuta kuin tsemppiä valitsemallesi tielle. ja kuka sanoo että erakko elämä on outoa käytöstä ihmiseltä. mitäs jos erakot ovatkin "normaaleja" ja sosiaaliset ihmiset niitä outoja...

aloittaja kirjoitti:

Ja kyllä todellakin pelkään ja tiedän mitä pelkään, mutten ole varma miksi... Mutta pelkään kuitenkin.

Hei!
Kiva, kun edellinen vuodatukseeni vastasit, etkä ole yhtään mennyt offtopiikin; minun täytyi tavata sanaa muutaman kerran, ennen kuin ymmärsin, painotukseni oli ensin väärä - offto-piikin. Olen nauranut sitä.
Pelostasi - Vosit kertoa, mitä pelkäät! Jos vaikka saisit helpostusta asiaan joltakin kokeneelta. Miksi, kysyt? Syyn selvittäminen onkin mutkikkaampi juttu, eikä kaikkeen tarvitse tietää vastausta. Lapsuuden vääryyksien kaivaminen on stressaava ja turhaa; parempiu unohtaa kärsityt vääryydet ja aloittaa joka päivä kuin uudesti syntyneenä.
Tosiasia on, että kullakin on oikeus olla täällä ihan omana itsenään.
Muuten, mulle tapahtui eilen yksi kelju juttu ja olin poissa tolaltani koko päivän ja näin kamalan painajaisen yöllä. Sattuu mokia harva se päivä, kun olen rohkea ja tartun ongelmiin ja sanon, mitä ajattelen, mutta usein saan kärsiä vastapuolen reaktiosta. Sellaista vain sattuu, mutta tänään tuntuu jo helpommalta, kun tapasin yhden ystävän ja kerroin hänelle ja sain ymmärrystä osakseni. Ihmisten reaktiot saattavt olla odottamattomia, varsinkin, kun itse on tavallisuudesta poikkeava, persoonallinen. Tsemppiä, nuori mies!!

Täytän tänä kesänä 21 ja ollut tässä nyt tasaisen yksinäinen ainakin kolme vuotta, sitä ennen minulla oli sentään koulussa henkilö jonka kanssa vietin koulupäivät. Sieltä koulusta kun lähdin niin sen jälkeen sosiaalinen elämäni on ollut äärimmäisen kuollutta. En käy ulkona (baareissa jne. siis) enkä ole koskaan seurustellut. Jotkut miehet ovat yrittäneet tehdä läheisempää tuttavuutta, mutta torjun kaikki. Minäkin tunnen itseni riittämättömäksi, tunnen etten koskaan olisi tarpeeksi hyvä kellekään. En edes osaa kuvitella itseäni suhteessa. Onhan se ärsyttävää kun sukulaiset joskus kyselevät, että jokos on löytynyt joku kiva kumppani. Kun tekisi vaan mieli sanoa, että ei ole eikä muuten ole kiinnostusta löytääkään.

Monet ihmiset eivät kestä yksinäisyyttä laisinkaan! Siskoni on tällainen, hän ei pysty edes yhtä päivää olemaan yksinään. Minulle se ei tuota ongelmia, tietenkin joskus vaan aika käy pitkäksi.

Minulla on vahva luulo, että tulen elämään yksin vielä pitkään.