Pobeda silloin joskus

Kaverin isäukko oli tuollaisella aikoinaan liikennöinyt. Päällimmäisenä tuli puheista esille auton äärimmäinen laiskuus ja melkoinen bensankulutus, jopa muihin aikalaisiinsa verrattuna. Luotettavuudessa ei ilmeisesti ollut pahoja ongelmia, se ei ainakaan tullut puheissa esille.

Isäni osti Pobedan 1956. Olin silloin 5-vuotias ja auto oli ensimmäinen henkilöautomme minun elinaikanani. Isäni oli toiminut taksiautoilijana ennen syntymääni; Pobedan ostaessaan hän oli kuorma-autoilija ja siirtymässä maansiirtoyrittäjäksi. Pobedaan mm. teetettiin taakse (viiston peräosan päälle) teline, jolla kuljetettiin maansiirtoauton rengasta (pyörineen päivineen, muistelisin).

Pikkusisareni syntyi 1957 (täytti siis viime vuonna 50 vuotta). Muistan, kuinka hän nukkui Pobedan takapenkillä äitiysavustuspakkauksen pahvilaatikossa ensimmäisellä automatkallaan synnytyslaitokselta kotiin. Äitini istui siellä takapenkillä hänen vierellään ja minä 6-vuotias vakiopaikallani edessä. Älkäät kysykäät, oliko autoissa siihen aikaan turvavöitä!

Pobeda oli tilavahko, reilu käyttöauto ankariinkin oloihin – iso pyöräkoko, reilu maavara, tukevat rakenteet jne. Sen sivuventtiilimoottori ei ollut mikään talousihme, vaan bensaa paloi komeasti 15-16 litraa satasella.

Tuo sivuventtiilikone ei myöskään kestänyt pitempää ajoa kaasu pohjassa, vaan otti nokkiinsa ja poltti venttiilinsä. Isäni kaasujalka oli sille myrkkyä. Minäkin pikkumies sain hyvän tuttavan autonasentajasta, joka oli tuon tuostakin kutsuttava meille kotiin avaamaan Pobedan pata ja hiomaan venttiilit! Hyvät suhteet osaavaan asentajaan olivat Pobedan omistajalle kullanarvoiset.

Kun sitten eräänä päivänä (syksyllä 1958 tai keväällä 1959?) pyöräilin koulusta kotiin, seisoi pihassa kaksivärinen (tumma vaalea vihreä) De Soto Diplomat Custom vuosimallia 1954. Se oli pari vuotta vanhempi kuin aikanaan uutena ostettu Pobeda ja aika paljon ajettu (taksissa), mutta autona jotain vallan toista! Vaikka kone oli 3-litrainen kuutonen, kulutti se litratolkulla vähemmän kuin Pobeda ja antoi herraskaisemmat, hulppeat kyydit.

Isäni kertoi olleensa työmatkalla Pobedalla jossakin maan korvessa. Siellä ei auto lähtiessä suostunut millään käynnistymään. Epätoivoisten yritysten jälkeen äijä oli jättänyt auton ja lähtenyt sydämistyneenä taivaltamaan jalkaisin ihmisten ilmoille. Parin sadan metrin jälkeen matkan pituuden toivottomuus oli valjennut, ja mies palannut autolleen. Ja nyt Pobeda oli käynnistynyt ensi laakista! Pysähtymättä suoraan autoliikkeeseen sanoi äijä silloin Pobedan ajaneensa ja De Sotolla poistuneensa...

Ajoneuvostoliittolaisten ajopelien mallisukupolvet ovat vähän toisenpituisia kuin lännessä. Poikani osti viime kesänä GAZ 69 -maastohenkilöauton. Se on kaukana mökillä enkä ole mokomaa vielä nähnytkään. Vuosimallia en muista, mutta eiköhän tuo pari-kolmekymmentä vuotta lapsuuteni Pobedaa tuoreempi liene? Ja tuossa GAZissa on kuulemma periaatteessa aivan sama sivuventtiilimoottori kuin siinä yli puolen vuosisadan takaisessa Pobedassa!

Toissa jouluna sain samalta pojaltani joululahjaksi Lada 1200L:n vm. 1985. Viime suvena köröttelin sillä sinne mökille ja jätin sinne kuusten katveeseen, odottamaan tulevia kesiä.

On siellä samalla mökillä kolmaskin neukkupeli, 3-akselinen ZiL 157K. Se on ollut hupina ja hyötynä jo useamman vuoden. Sillä ajetaan polttopuu-, sora- ja kivikuormat ja käydään rautakauppa-asioilla. Mainio mökkilelu, suosittelen itse kullekin!

jonottamatta suoraan varastosta, perustui eniten siihen, että tuohon aikaan auton mallista - ja etenkin Pobedasta - oli vain yksi versio, korkeintaan ulkoväri vaihteli. Joten jos varastosta löytyi kelpaava väri, niin miksi siinä olisi tarvinnut jonottaa, koska varastot pystyttiin pitämään suurina juuri em. syistä ja tietäen, että kysyntää riittää. Rajoituksia lienee asettanut vain tehtaan tuotantokyky ja maahantuonnin kuljetuskyky. Mutta kun jokainen länteen myyty Pobeda merkitsi äärimmäisen tärkeätä kovaa länsivaluuttaa tehtaalle, vientiautot otettiin ensin pakasta päältä, ja vasta sen jälkeen riitti kotimaan markkinoille Neukkulassa. Ja kaipa niitä autoja junanvaunuihin sitten sai mahtumaan aika paljon?

Meillä oli joku 50-luvun alun Popeda. Rekisterinumerokin on jäänyt muistiin: UT-55.

Popedan parhaita puolia sen ajan muihin autoihin verrattuna oli lämpimyys. Ei sellaista pakkasta etteikö tarjennut. Bensaa paloi, mutta kyllä sen ajan muutkin autot sitä nielivät. Meidän yksilömme oli koko herkkä ruostumaan.

Kone oli omalla tavallaan kestävä - kerran ajettiin 60 km ilman pisaraakaan nestettä jäähdytysjärjestelmässä.

Kun auto lopulta isäukon mielestä oli loppuun ajettu romu, se lahjoitettiin isän veljelle, joka joskus 1958 heitti sillä Lapin kautta Osloon ja takaisin.

Hupaisaa tarinassa on, että kolmen vuoden kuluttua poliisi soitti isäukolle ja tarkisteli auton omistussuhteita. Oli näet joku onnistunut samaisella autolla pakenemaan poliisia Helsingissä...

Popedasta oli ainakin Neuvostoliitossa heti alkuun myös nelivetoversio. Melkoista edistyksellisyyttä joskus vuonna 1949.

Jarruhihnat kuluivat loppuun viime kesänä,59 vuoden ikäisinä.Onneksi löytyi alkuperäiset jarruhihnat niitteineen sajaniemeläiseltä autokorjaamolta. Muuten olenkin ajellut poistiensä,ilman suurempia metkuja.Muistoja syntyy jokaisella ajokerralla,kanssaautoilijoiden ällistyneistä ilmeistä,viimeistään siinä vaiheessa kun huomaavat kuskin olevan nainen.