Ajattelin vain kysellä että kumpi teistä olisi onnettomampi lapsuus, tai koska ihmiset ovat erilaisia, niin kumpaa juuri teidän olisi vaikeampi "kestää":
1) Se että lapsena (ala-aste ja ylä-aste aikoihin kenties aiemmin) ei ole ollenkaan kavereita, ja monet puolitutut kiusaa
vai
2) Että on melkein sama kuin 1), että on kiusattuna, mutta omistaa kuitenkin yhden kaverin, jonka kanssa on usein paljon hauskempaa kuin yksin, mutta toisaalta tämä ainoa kaveri on myös yksi pahimmista kiusaajistasi (ehkä juuri siksi koska hän on kaverisi, ja tämän takia pääsee kiusaamaan sinua paljon julmemmin, ja kiusaa sellaisella tavalla jota on vaikea todistaa kiusaamiseksi, ja siksi on vaikeampi jättää hänet yksin ja lähteä pois, tai lopettaa koko ystävyys, koska ei pysty perustelemaan miksi, varsinkaan kun on tottunut siihenettä omistaa edes yhden kaverin eikä voi kuvitella elämää ilman ainuttakaan.
Tällöin 1) tapauksessa voisi sanoa että on vähemmän hyvää (esim. hyviä kokemuksia kavereiden kanssa), mutta on myös vähemmän kärsimystä. 2):ssa on päinvastoin enemmän hyvää ja enemmän..."pahaa".
Riippuukin varmasti paljon siitä millaista se muu kiusaaminen on, esim. luokkatovereiden taholta, mutta minä nyt tarkoitan sellaista hieman lievempää kuin kaverin taholta, eimmäkseen syrjintää ja oudoksuntaa, muutamilta oppilailta ihan konkreettista.
Kumpi siis teidän mielestänne saattaisi muovata henkilölle "kauniimman" mielentilan ajan mittaan?
1) Se että lapsena (ala-aste ja ylä-aste aikoihin kenties aiemmin) ei ole ollenkaan kavereita, ja monet puolitutut kiusaa
vai
2) Että on melkein sama kuin 1), että on kiusattuna, mutta omistaa kuitenkin yhden kaverin, jonka kanssa on usein paljon hauskempaa kuin yksin, mutta toisaalta tämä ainoa kaveri on myös yksi pahimmista kiusaajistasi (ehkä juuri siksi koska hän on kaverisi, ja tämän takia pääsee kiusaamaan sinua paljon julmemmin, ja kiusaa sellaisella tavalla jota on vaikea todistaa kiusaamiseksi, ja siksi on vaikeampi jättää hänet yksin ja lähteä pois, tai lopettaa koko ystävyys, koska ei pysty perustelemaan miksi, varsinkaan kun on tottunut siihenettä omistaa edes yhden kaverin eikä voi kuvitella elämää ilman ainuttakaan.
Tällöin 1) tapauksessa voisi sanoa että on vähemmän hyvää (esim. hyviä kokemuksia kavereiden kanssa), mutta on myös vähemmän kärsimystä. 2):ssa on päinvastoin enemmän hyvää ja enemmän..."pahaa".
Riippuukin varmasti paljon siitä millaista se muu kiusaaminen on, esim. luokkatovereiden taholta, mutta minä nyt tarkoitan sellaista hieman lievempää kuin kaverin taholta, eimmäkseen syrjintää ja oudoksuntaa, muutamilta oppilailta ihan konkreettista.
Kumpi siis teidän mielestänne saattaisi muovata henkilölle "kauniimman" mielentilan ajan mittaan?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.