tarkkailija ja havainnoitsija pikemminkin kuin äänekäs päällepäsmäri. Jos psykologi on äänessä enemmän kuin asiakas, niin kysymyksessähän on silloin suggestio.
Millainen näkemys teillä asiasta on? Osaavatko psykologit kuunnella ja onko käyttäytymistrendi muuttunut viime vuosien aikana?
Millainen näkemys teillä asiasta on? Osaavatko psykologit kuunnella ja onko käyttäytymistrendi muuttunut viime vuosien aikana?
Vastaukset 4
Vanhimmat
tuppisuuterapiasta? Sitähän voi puhua vaikka yksinään. Sama asia.
Minulla on ollut suuri onni löytää itselleni todella hyvin sopiva psykologi terapeutiksi. Psykologini osaa olla hiljaa, odottaa, ja kuunnella, mutta kun olen aloittanut keskustelun jollain puheenvuorolla, hän keskustelee kanssani. Hyvin usein hänen puheenvuoronsa alkavat tai päättyvät kysymyksellä. Välillä tulee hiljainen tauko, kun jäsentelen ajatuksia, olen hämilläni tunteineni ja ajatuksineni. Alussa oli epämukavaa istua hiljaa huoneessa toisen ihmisen seurassa, mutta nyt nuo hiljaiset tauotkin alkavat tuntua sinällään luonnollisilta. Pallo tuntuu tavallaan olevan minulla, että ollaanko välillä hiljaa, vai keskustellaanko. Ja useimmiten hän siis kysyy, hän ei ikinä siis sinällään "vastaa", eikä todellakaan esitä mitään ratkaisuja. Kysymykset johdattavat minua pohtimaan ääneen asioita monelta eri kantilta. Olen käynyt monta vuotta tällä samalla psykologilla. Hänen antamansa terapia on ollut minulle parasta mitä olen koskaan saanut.
Minulla on ollut aikaisempia kokemuksia erilaisista psykiatreista, psykologeista ja vapaaehtoisista keskusteluavun tarjoajista erilaisten järjestöjen ja liittojen kautta. Minulla on kokemus auttajasta, joka ei puhunut käyntien aikana mitään. Tervehti vain kun tulin paikalle, ja hyvästeli kun lähdin pois. Puhuin siis itse minkä pystyin. En kokenut tuota tapaa toimivaksi kohdalleni. Eräs auttaja taas oli äärimmäisen puhelias. Hän tuntui kyllä todella lämminsydämiseltä ja hyväntahtoiselta, mutta se ei ihan riittänyt, kun en itse saanut tarpeeksi usein suun vuoroa.
Terapia on potilaalle(kin?) raskasta henkistä työtä, kun siihen kunnolla sitoutuu ja antautuu. Monta kertaa olen mennyt tavallaan palasiksi, ja nöyrtynyt. Vaatii rohkeutta, ja luottamusta terapeuttiinsa, uskaltaa kyseenalaistaa omia oletuksiaan itsestään, toisista, elämästä. Olen kohdannut sisältäni tunteita jotka ovat saattaneet minut aivan ymmälleen. Olen itkenyt ja nauranut paljon, usein ollut hiljaa osaamatta sanoa mitään vähään aikaan. Olen kiitollinen terapeutistani.
Riippuu siitä, mitä psykologi tekee. Psykoanalyysissa on erilainen asetelma kuin psykoterapiassa, jälkimmäisessä terapeutti on enemmän "läsnä".
Eräässä tutkimuksessa tutkittiin eri terapioitten vaikuttavuutta. Mielenkiintoinen oli tulos, jonka mukaan terapeutit, joilla oli "klassinen psykoanalyyttinen ihannekuva", saavuttivat muita huonompia, suorastaan kehnoja tuloksia potilaittensa kanssa. (Psykoterapia ; 2005:4, s. 263) Tuohon ihannekuvaan kai kuuluu tuo terapeutin "poissaoleva", täysin neutraali asenne ja vaikeneminen.
Ajat ovat kokemukseni mukaan muuttuneet. Terapeutin on nykyään lupa olla potilaalle ystävällinen, hänen ei enää tarvitse sadistisesti näyttää välinpitämättömiltä.
"Terapeutin on nykyään lupa olla potilaalle ystävällinen, hänen ei enää tarvitse sadistisesti näyttää välinpitämättömiltä."
Kävin itse 3 vuotisen psykoterapian läpi noin 15 vuotta sitten. Kertaakaan ei terapeuttini lyönyt minua piiskalla, eikä laittanut nurkkaan häpeämään. Päinvastoin oli niin lutusen rakastava, että..... Muistan kun alkuinnostukseni jälkeen koin masennuksen hetken. Kun menin vastaanotolle, kysyi terapeuttini taas kerran lempeästi silmiini katsoen: "Mistäs tänään puhuttaisiin"? Vastasin hänelle hieman kärttyisästi: "Vituttaa koko terapiassa juoksu". "No eikös vittu ole ihan hyvä asia teidän miesten mielestä", hän vastasi vakavalla naamalla. Anna mun kaikki kestää ja taas jatkettiin etiäpäin.............