Minulla on takana erittäin vaikea ja hankala parisuhde, joka kesti reilun vuoden. Silloinen avopuolisoni on jonkin sortin narsisti ja yhteiselomme oli yhtä helvettiä. Silti suhteessa oli sitä "jotakin" jota luulin kaipaavani; haastetta. Kuvittelin, että rakastamalla ja kestämällä voisin "kesyttää" tämän ihmisen ja kuvittelin että saisin asiat järjestymään. Yhtäkkiä huomasin meidän lähes jokaisen päivän olevan yhtä riitaa. Hän koki minun tekemiseni ja kaiken mitä olin ja tein täysin arvottomaksi ja hyvin harvoin sain tehtyä mitään niin hyvin, että olisin tästä kiitosta saanut. Ja todellakin tein enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Omassa käytöksessään hän ei koskaan nähnyt mitään vikaa. Hän uskoi omiin sanoihinsa niin täydellisesti, että minun joka normaalisti olen erittäin itsevarma ja rohkea nainen, menin täysin sanattomaksi ja aloin melkein uskomaan hänen sanojaan ja jouduinkin miettimään usein olenko kuitenkaan tehnyt riittävästi, vaikka olisin tehnyt kaiken.
Eniten sanomista tuli kotitöistä. Jos siivosin kotiamme monta kertaa viikossa, tein ruoan, jonka katoin hänen eteensä jälkiruokia myöten joka kerta hänen tulessaan kotia, en kuitenkaan ollut tehnyt mitään. Kodinsiivous kuuluu naiselle ja siitä ei koskaan saanut erikseen pyytää "kehuja" tai saanut huomiota. Ja enhän minä sitä normaalisti edes kaivannut. Tässä suhteessa vain odotin, että jollain lailla minua ja tekemisiäni olisi arvostettu. Jos vuoroin pyysin häntä tekemään jotain, ei asia tullut kysymykseenkään. Hänhän oli vaihtanut 2kk. sitten lampun kattoon tms. työtä jolla hän joutui itseään rasittamaan. Ja siitä samasta helvetin lampun vaihdosta jaksettiin muistuttaa, joka kerta kun pyysin apua imurointiin, roskien vientiin tms. Ja kaikenkukkuraksi hän juhli erittäin paljon ja asetti aina omat tarpeensa minun edelle. Hänellä kun oli ollut rankka työviikko joten hänen piti päästä tuulettumaan koko viikonlopuksi kavereidensa kanssa kaljalle. Muutamia myönnytyksiä hän toki teki ja oli suhteessamme paljon hyviä hetkiä. Hän sai minut nauramaan yhdessä hetkessä, mutta seuraavassa taas itkin.
Kuten tekstistäni voi lukea rivien välistä; minä katkeroiduin. En ehkä vielä parisuhteemme aikana, vaan erottuamme. Eromme oli riitaisa. Hän jätti omasta mielestään minut ja olikin pitkään eromme jälkeen asiasta ylpeä. Hänen miehisyytensä ei loukkaantunut ja hän sai mitä halusi ja oli tyytyväinen. Kaiken lapsellisuuden keskellä tämä asia sai hänet tyytyväiseksi. Mutta en minä eroa itkenyt kertaakaan. Olin vain onnellinen, että kaikki oli ohi ja tämän suhteen jälkeen osasin arvostaa miehiä erinlailla ja arvostaa pieniä asioita miehissä.
Eikä mennyt aikaakaan kun tapasin nykyiseni, joka on parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En tällaista rakkautta tiennyt edes olevan. Ja kaikki pienet asiat, joita hän eteeni tekee on kullan arvoisia. MUTTA: Sain tietää ollessani jo nykyisen kanssa, että exäni oli pettänyt minua. Hän itse kertoi hymy kasvoillaan ja onnellisena siitä, että oli minua pettänyt. Sanoi; "onneksi petin sua". Ja voi sitä katkeruuden määrää joka minussa kasvoi ja kasvaa edelleen. Sellainen kusipää paska joka ei osaa naisia arvostaa pätkänvertaa ja jota yritin ja yritin miellyttää ja olin mielinkielin ja annoin kaikkeni.. Ja tämä olikin pettänyt minua. Ja hänellä tässä on TAAS se hyvä mieli!! Jos jollain on kokemusta narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä ja tietää miten tällaiset ihmiset osaavat kääntää kaikki asiat niinpäin, että heillä ei koskaan ole paha, vaan kaikki muut ovat pahoja ja aiheuttavat heille päänvaivaa. Hän uskoo tänä päivänäkin, että minä olen kaiken pahan alku ja juuri ja puhuu tätä tuttavillemme. Hän uskoo omia valheitaan ja onnistuu kääntämään asian kuin asian omaksi edukseen. Ja minä katkeroidun.
Olen onnellinen. Minulla on rehellisesti sanottuna niin hyvä olla nykyisen kanssa, etten voisi uskoa ihanampaa miestä eteeni astuvan. Mutta miksi minä katkeroidun ja olen katkera suhteesta, joka ei loppupeleissä tuonut elämääni mitään hyvää? Miten tästä tunteesta pääsee eroon, ettei se häiritse elämääni? Asia tulee mieleeni useasti. Sitten jään pohtimaan ja hautomaan "sotasuunnitelmaa" mitä sanoisin jos tämän ihmisen kohtaisin. Miten saisin hänet ymmärtämään, että hän se "paska" oli ja on edelleen ja ettei hän koskaan tule saamaan tasapuolista normaalia parisuhdetta ellei muutu. Että hän katuisi sitä ettei arvostanut minua ja tajunnut miten hyvä hänelle olin. Olen tyytyväinen, että tämä ihminen on nyt lopullisesti poissa elämästäni, sillä kukapa nainen haluaisi tahalteen päätään seinään hakata?!
Voih. Jospa joku ymmärsi mitä sisälläni liikkuu. Ainakin sain sen purettua - vihdoin!
Eniten sanomista tuli kotitöistä. Jos siivosin kotiamme monta kertaa viikossa, tein ruoan, jonka katoin hänen eteensä jälkiruokia myöten joka kerta hänen tulessaan kotia, en kuitenkaan ollut tehnyt mitään. Kodinsiivous kuuluu naiselle ja siitä ei koskaan saanut erikseen pyytää "kehuja" tai saanut huomiota. Ja enhän minä sitä normaalisti edes kaivannut. Tässä suhteessa vain odotin, että jollain lailla minua ja tekemisiäni olisi arvostettu. Jos vuoroin pyysin häntä tekemään jotain, ei asia tullut kysymykseenkään. Hänhän oli vaihtanut 2kk. sitten lampun kattoon tms. työtä jolla hän joutui itseään rasittamaan. Ja siitä samasta helvetin lampun vaihdosta jaksettiin muistuttaa, joka kerta kun pyysin apua imurointiin, roskien vientiin tms. Ja kaikenkukkuraksi hän juhli erittäin paljon ja asetti aina omat tarpeensa minun edelle. Hänellä kun oli ollut rankka työviikko joten hänen piti päästä tuulettumaan koko viikonlopuksi kavereidensa kanssa kaljalle. Muutamia myönnytyksiä hän toki teki ja oli suhteessamme paljon hyviä hetkiä. Hän sai minut nauramaan yhdessä hetkessä, mutta seuraavassa taas itkin.
Kuten tekstistäni voi lukea rivien välistä; minä katkeroiduin. En ehkä vielä parisuhteemme aikana, vaan erottuamme. Eromme oli riitaisa. Hän jätti omasta mielestään minut ja olikin pitkään eromme jälkeen asiasta ylpeä. Hänen miehisyytensä ei loukkaantunut ja hän sai mitä halusi ja oli tyytyväinen. Kaiken lapsellisuuden keskellä tämä asia sai hänet tyytyväiseksi. Mutta en minä eroa itkenyt kertaakaan. Olin vain onnellinen, että kaikki oli ohi ja tämän suhteen jälkeen osasin arvostaa miehiä erinlailla ja arvostaa pieniä asioita miehissä.
Eikä mennyt aikaakaan kun tapasin nykyiseni, joka on parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En tällaista rakkautta tiennyt edes olevan. Ja kaikki pienet asiat, joita hän eteeni tekee on kullan arvoisia. MUTTA: Sain tietää ollessani jo nykyisen kanssa, että exäni oli pettänyt minua. Hän itse kertoi hymy kasvoillaan ja onnellisena siitä, että oli minua pettänyt. Sanoi; "onneksi petin sua". Ja voi sitä katkeruuden määrää joka minussa kasvoi ja kasvaa edelleen. Sellainen kusipää paska joka ei osaa naisia arvostaa pätkänvertaa ja jota yritin ja yritin miellyttää ja olin mielinkielin ja annoin kaikkeni.. Ja tämä olikin pettänyt minua. Ja hänellä tässä on TAAS se hyvä mieli!! Jos jollain on kokemusta narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä ja tietää miten tällaiset ihmiset osaavat kääntää kaikki asiat niinpäin, että heillä ei koskaan ole paha, vaan kaikki muut ovat pahoja ja aiheuttavat heille päänvaivaa. Hän uskoo tänä päivänäkin, että minä olen kaiken pahan alku ja juuri ja puhuu tätä tuttavillemme. Hän uskoo omia valheitaan ja onnistuu kääntämään asian kuin asian omaksi edukseen. Ja minä katkeroidun.
Olen onnellinen. Minulla on rehellisesti sanottuna niin hyvä olla nykyisen kanssa, etten voisi uskoa ihanampaa miestä eteeni astuvan. Mutta miksi minä katkeroidun ja olen katkera suhteesta, joka ei loppupeleissä tuonut elämääni mitään hyvää? Miten tästä tunteesta pääsee eroon, ettei se häiritse elämääni? Asia tulee mieleeni useasti. Sitten jään pohtimaan ja hautomaan "sotasuunnitelmaa" mitä sanoisin jos tämän ihmisen kohtaisin. Miten saisin hänet ymmärtämään, että hän se "paska" oli ja on edelleen ja ettei hän koskaan tule saamaan tasapuolista normaalia parisuhdetta ellei muutu. Että hän katuisi sitä ettei arvostanut minua ja tajunnut miten hyvä hänelle olin. Olen tyytyväinen, että tämä ihminen on nyt lopullisesti poissa elämästäni, sillä kukapa nainen haluaisi tahalteen päätään seinään hakata?!
Voih. Jospa joku ymmärsi mitä sisälläni liikkuu. Ainakin sain sen purettua - vihdoin!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Huomasin juuri, että täällä olikin näitä palstoja lisää. Tämä aihe saattaa kuulua tuonne "yleistä" puolelle varmaan paremmin, mutta laitanpa sen sinne!
Katkeruus on luonnollinen reaktio kun ihminen johon on luottanut loukkaa kerta toisensa perään - eikä edes ole pahoillaan. Aina haluaisi uskoa parasta siitä jonka on päästänyt sydäntään lähelle, mutta tulee petetyksi aina vain uudestaan, pienissäkin asioissa.
Pahimmin sattuu silloin kun omat odotukset on olleet korkealla ja pettyy, eikä voi tehdä yhtään mitään sille että toinen on täysi sika. Katkeruus onkin usein enemmän kiukkua omalle hyväuskoisuudelle, kuin sille että toinen satutti. Silti pitäisi vaan yrittää muistaa että sinä et ole syyllinen siihen, että tuli väärinkohdelluksi. Kun käperryt katkeruuteen, väärinkohtelet itse itseäsi sinua satuttaneen kusipään puolesta, jolloin hänen voittonsa on täydellinen. Yrittäisit mieluummin tehdä tietoisen päätöksen, että annat anteeksi ITSELLESI sen että lankesit tyyppiin.
Kiitos vastauksesta sinulle.
Vaikka minä pystyisin antamaan itselleni anteeksi kaiken, kuinka saan katkeruuden unohdettua ja kaiken vihan? Petetyksi tuleminen satutti ja järkytti minua yllättävän paljon, vaikka olinkin jo uudessa parisuhteessa, jossa olen onnellinen. Olen vihainen itselleni vain siinä asiassa, etten lähtenyt jo aikaisemmin vaan annoin itseni tehdä itsestäni naurettavan ja heikon hänen silmissään. Ja hän meni vieläpä pettämään, vaikka olin yrittänyt kaikkeni.
En haluaisi alentua hänen tasolleen, mutta melkein toivon että itse olisin pettänyt häntä. Olisin voinut edes sillä näyttää kuinka kusipää hän minulle oli ja kuinka yhdentekevää hänen elämänsä minulle nykyään on. Ehkä hän sillä teolla olisi ajatellut edes hetken, jotan muuta kuin minun syyttämistä ja itsensä korostamista. Vaikeaa...
Nyt kun nykyisessä parisuhteessa on ensi huuma mennyt ohi ja ihana arki alkanut, minusta tuntuu että ajattelen tätä asiaa liiankin usein. Liian usein mietin ja keskityn aivan liikaa miettimään, kuinka saisin exälleni oikein kostettua... Tai en tiedä haluanko kostaakkaa, haluaisin lähinnä saada hänelle sen ajatuksen päähän, että hän arvostaisi minua edes jälkikäteen ja miettisi kuinka paska hän on. Tai en edes tiedä... Ehkä en käsitellyt tätä asiaa silloin riittävästi ja nyt tämä vainoaa minua ja on repinyt syvät haavat sisälleni. Tuskin muuten ajattelisin näin. Miten saan tämän asian käsiteltyä itseni kanssa, ettei tämä revi minua rikki?
Käy terapiassa purkamassa asia. Pääset "pakkoajatuksistasi" ja loppujen lopuksi pidät tätä exääsi vain säälittävänä reppanana jossain kaukana menneisyydessäsi. Tunnet itsesikin eri ihmiseksi. Muista, että tämän narsistin elämä ei koskaan tule olemaan lähellekkään niin ruusuista ja antoisaa kuin sinun elämäsi on. Häneltä puuttuu kyky rakastaa ja tuntea itsensä rakastetuksi. Mikä on kauheampi kohtalo ihmiselle?
Mutta itsehän hän ei tätä huomaa. Hän ei varmasti ikinä koe eikä tajua sitä ettei hänellä ole kykyä rakastaa ja rakentaa kestävää ja tasapuolista parisuhdetta. Eikä hän varmasti tunne koskaan olevansa huonompi kuin muut tai tarvitsevansa mitään syytä käyttäytymisensä muuttamiseen. Jos joku hänet jättää, hän varmasti pyörittää ajatuksen omassa päässään siten, että todellisuudessa hän oli se joka lähti ja se toinen vain pieni arvoton paha hänen silmissään. Ja mitä rakkauteen tulee, hän ei varmasti tajua itse ettei osaa rakastaa tai ettei saa vastarakkautta. Ajatteleehan hän tänäkin päivänä, että minä rakastan häntä vieläkin ja se ajatus varmasti saa hänet erittäin vahingoniloiseksi.
Ehkä terapia olisi avuksi. Olen hieman yllättynyt näistä omistaja ajatuksista. Olenhan pitkään yrittänyt vain unohtaa asian ja asian palatessa mieleen yrittänyt keksiä jotain muuta ajateltavaa ja sivuttaa pahan olon.
Ehkä minä jopa jollaintavalla kadehdin hänen narsistista "häiriötään". Hänhän ei koskaan tule kokemaan pettymystä, eikä tätä samaa pahaa oloa mitä minä koen hänen jättämistään arvista. Hän uskoo jopa itse omat valheensa ja hänellä on selitys asialle kuin asialle. Ei hän varmasti rakkautta osaa kaivataan, kun ei siihen koskaan tule kykenemään. Näin ajatellen hänhän on varmasti hyvin onnellinen, teki elämässään mitä tahansa.
Käsittelehän terapiassa lisää tätä narsistiaihetta ja voit ottaa muutenkin selvää kyseisestä sairaudesta. Tulet ymmärtämään oikean asianlaidan ja painoarvon. Narstisteissa ei todellakaan ole mitään kadehdittavaa. He kyllä itsekin aistivat elämänsä kolkkouden. Suhde muihin ihmisiin on aina etäinen. Monesti yksinäisiä "sydämessään."