Mykkäkoulu

tilanne meillä on nyt eli vain pakolliset asiat puhutaan. Itse yritän välillä olla kuin ei mitään olisikaan, mutta aika vaikeaa se on. Tulee tunne, että on idiootti kun toinen on totinen ja puhumaton ja itse kuin kaikki olisi ok.
En voi miestäni tuomita tästä tilanteesta koska itse olen samanlainen toisinaan. Tosin sillä erolla, että lepyn paljon nopeammin.
Harmittaa tämä pahanolon tunne kun tätä painetta on jatkunut jo niin monta päivää.

Annastiina kirjoitti:

tilanne meillä on nyt eli vain pakolliset asiat puhutaan. Itse yritän välillä olla kuin ei mitään olisikaan, mutta aika vaikeaa se on. Tulee tunne, että on idiootti kun toinen on totinen ja puhumaton ja itse kuin kaikki olisi ok.
En voi miestäni tuomita tästä tilanteesta koska itse olen samanlainen toisinaan. Tosin sillä erolla, että lepyn paljon nopeammin.
Harmittaa tämä pahanolon tunne kun tätä painetta on jatkunut jo niin monta päivää.

Lue lisää

niin tuttua. Meilläkin mies pitää mykkäkoulua vaikka itse aina sitä myönnä. Pakolliset puhuu mutta muuten ei puhu ja väittää ettei ole mitään joka ärsyttäisi. Minulla meinaa mennä välillä hermot siihen vaikka yritän juuri olla ettei se vaikuttaisi, mutta sitä aikansa katseltuaan tulee itsellekin olo ettei kannata ja itsekin sortuu sitten mököttämiseen. Välillä meilläkin minä haluaisin sopia nopeammin riidan, mutta yritä siinä kun toinen on vaan ei tässä mitään vaikka sitten normaalina ollessa on toisenlainen.Meillä ei onneksi ole riidat menneet useampaan päivään. Toisinaan olen sitten ottanut asiat puheeksi ja olen sanonut hänelle suoraan etten tykkää tuollaisesta mäköttämisestä. Et ole siis ainut mököttäjän kanssa elävä. =)

Annastiina kirjoitti:

tilanne meillä on nyt eli vain pakolliset asiat puhutaan. Itse yritän välillä olla kuin ei mitään olisikaan, mutta aika vaikeaa se on. Tulee tunne, että on idiootti kun toinen on totinen ja puhumaton ja itse kuin kaikki olisi ok.
En voi miestäni tuomita tästä tilanteesta koska itse olen samanlainen toisinaan. Tosin sillä erolla, että lepyn paljon nopeammin.
Harmittaa tämä pahanolon tunne kun tätä painetta on jatkunut jo niin monta päivää.

Lue lisää

teidän suhteessa on kaksi pässinpäätä eikä yhtään sankaria.

lopeta SINÄ se mykkäkoulu ja pyydä anteeksi ja kysy voisitteko te joko puhua asiasta tai sopia se asia ja jatkaa yhteiseloa taas.

ihan naurettavaa kuluttaa päiviä hukkaan tuollasen asian takia. ei tänne olla hiljaa olemaan tultu kun on se suu ja korvatkin annettu.

tehkää jotain kirjoitti:

teidän suhteessa on kaksi pässinpäätä eikä yhtään sankaria.

lopeta SINÄ se mykkäkoulu ja pyydä anteeksi ja kysy voisitteko te joko puhua asiasta tai sopia se asia ja jatkaa yhteiseloa taas.

ihan naurettavaa kuluttaa päiviä hukkaan tuollasen asian takia. ei tänne olla hiljaa olemaan tultu kun on se suu ja korvatkin annettu.

Lue lisää

juuri oikein. Tiedän itsekin, että me olemme molemmät aika jääräpäitä.
Se mikä pahentaa tietenkin tätä asiaa on se, että molemmat olemme huonoja puhumaan asioista. Yleensä ne riidat lopulta vain "katoavat" ilman selvittelyä.
Niin, tuo anteeksipyyntö, olen sitä miettinyt että saisinko tämän loppumaan jos pyytäisin anteeksi, mutta....miksi minä pyytäisin anteeksi tuota minun mielestäni olematonta kommenttiani kun hän on ikävä kyllä minulle sanonut paljon pahemmin ja minäkin olen lopulta leppynyt ilman anteeksipyyntöä.
Toisaalta, ei kai se sana siitä silti kuluisikaan, mutta kun tuo mun luonto ei millään anna periksi.

Tätä tilannetta ei varmasti ymmärrä sellainen jolle puhuminen on helppoa.

Annastiina kirjoitti:

juuri oikein. Tiedän itsekin, että me olemme molemmät aika jääräpäitä.
Se mikä pahentaa tietenkin tätä asiaa on se, että molemmat olemme huonoja puhumaan asioista. Yleensä ne riidat lopulta vain "katoavat" ilman selvittelyä.
Niin, tuo anteeksipyyntö, olen sitä miettinyt että saisinko tämän loppumaan jos pyytäisin anteeksi, mutta....miksi minä pyytäisin anteeksi tuota minun mielestäni olematonta kommenttiani kun hän on ikävä kyllä minulle sanonut paljon pahemmin ja minäkin olen lopulta leppynyt ilman anteeksipyyntöä.
Toisaalta, ei kai se sana siitä silti kuluisikaan, mutta kun tuo mun luonto ei millään anna periksi.

Tätä tilannetta ei varmasti ymmärrä sellainen jolle puhuminen on helppoa.

Lue lisää

Joopa just luonto ei anna periksi.
Itse en ole koskaan mököttänyt, enkä halua oppiakkaan.
Onko tuo anteeksi pyytäminen nyt niin hirveän iso juttu. Väliäkö sillä kumpi riidan aloitti.
Ja sanoa rakastavansa.
Ehkä miehesikin oppisi pikkuhiljaa tuon anteeksipyytämisen.

Huumorillakin monesti pääsee tuollaisten tilanteiden ylitse. Meillä monesti riidat loppuivat yhteiseen nauruun. Jos ei muuta, niin menet kainaloon, ja sanot rakastavasi niin eiköhän se ilo sieltä taas löydy.

Joskus, jos teillekkin tulee oikeita ogelmia ja suruja,niin huomaatte, miten naurettavia nuo teidän riidat ja mököttämiset ovat olleet.

Annastiina kirjoitti:

juuri oikein. Tiedän itsekin, että me olemme molemmät aika jääräpäitä.
Se mikä pahentaa tietenkin tätä asiaa on se, että molemmat olemme huonoja puhumaan asioista. Yleensä ne riidat lopulta vain "katoavat" ilman selvittelyä.
Niin, tuo anteeksipyyntö, olen sitä miettinyt että saisinko tämän loppumaan jos pyytäisin anteeksi, mutta....miksi minä pyytäisin anteeksi tuota minun mielestäni olematonta kommenttiani kun hän on ikävä kyllä minulle sanonut paljon pahemmin ja minäkin olen lopulta leppynyt ilman anteeksipyyntöä.
Toisaalta, ei kai se sana siitä silti kuluisikaan, mutta kun tuo mun luonto ei millään anna periksi.

Tätä tilannetta ei varmasti ymmärrä sellainen jolle puhuminen on helppoa.

Lue lisää

Eivät ne ilkeät sanat minnekkään katoa ilman selvittelyä. Ne jäävät jonnekin mielen sopikoihin ja kasaantuvat sinne. Ne syövät rakkauttanne ja aiheuttavat ehkä jossain vaiheessa sen, että katkeruus pääsee pinnalle niin voimakkaana että tilannetta on vaikea korjata.

Anteeksipyyntö on vaikeaa, oikeasti muillekin kuin sinulle, ja vielä vaikeampaa jos kokee että toisella(kin) olisi anteeksi pyydettävää. Monessa parisuhteessa pelataan armotonta peliä; kenen pokka kestää pisimmälle, kuka "voittaa"? Voittajia ei todellisuudessa ole kumpikaan, vaan molemmat häviävät - ainakin jos tarkastelee parisuhteen tilaa. Parisuhde ei näet ole kilpailu siitä, kumpi pärjää paremmin tai voittaa. Parisuhteessa toisen edun pitäisi olla omakin etu! Mikään suhde ei loputtomiin kestä valtataistelua siitä, kumpi jaksoi mököttää kauemmin tai kumman mielen mukaan nyt mentiin. Kompromisseihin ja anteeksipyyntöihin on kyettävä.

Koska sinä olet nyt ainakin ajatellut asiaa, ole sinä se AIKUINEN parisuhteessanne ja pyydä anteeksi sanojasi. Ehkäpä tavallisesta kaavasta poikkeava käyttäytymisesi saa jonkun harmaan aivosolun liikkeelle myös puolisosi kallossa ja on muutoksen alku. Anteeksipyyntöösi voit tietysti sisällyttää vihjeen siitä, että sinusta miehesikin käytösessä olisi anteeksipyytämisen varaa: "anteeksi kun tiuskin sinulle sillä tavalla, hermostuin käytökseesi... Rakastan sinua sanoistani huolimatta."

nainen parisuhteessa kirjoitti:

Eivät ne ilkeät sanat minnekkään katoa ilman selvittelyä. Ne jäävät jonnekin mielen sopikoihin ja kasaantuvat sinne. Ne syövät rakkauttanne ja aiheuttavat ehkä jossain vaiheessa sen, että katkeruus pääsee pinnalle niin voimakkaana että tilannetta on vaikea korjata.

Anteeksipyyntö on vaikeaa, oikeasti muillekin kuin sinulle, ja vielä vaikeampaa jos kokee että toisella(kin) olisi anteeksi pyydettävää. Monessa parisuhteessa pelataan armotonta peliä; kenen pokka kestää pisimmälle, kuka "voittaa"? Voittajia ei todellisuudessa ole kumpikaan, vaan molemmat häviävät - ainakin jos tarkastelee parisuhteen tilaa. Parisuhde ei näet ole kilpailu siitä, kumpi pärjää paremmin tai voittaa. Parisuhteessa toisen edun pitäisi olla omakin etu! Mikään suhde ei loputtomiin kestä valtataistelua siitä, kumpi jaksoi mököttää kauemmin tai kumman mielen mukaan nyt mentiin. Kompromisseihin ja anteeksipyyntöihin on kyettävä.

Koska sinä olet nyt ainakin ajatellut asiaa, ole sinä se AIKUINEN parisuhteessanne ja pyydä anteeksi sanojasi. Ehkäpä tavallisesta kaavasta poikkeava käyttäytymisesi saa jonkun harmaan aivosolun liikkeelle myös puolisosi kallossa ja on muutoksen alku. Anteeksipyyntöösi voit tietysti sisällyttää vihjeen siitä, että sinusta miehesikin käytösessä olisi anteeksipyytämisen varaa: "anteeksi kun tiuskin sinulle sillä tavalla, hermostuin käytökseesi... Rakastan sinua sanoistani huolimatta."

Lue lisää

itselläni oli tapa usein riidellessämme mieheni kanssa aloittaa mykkäkoulu, mutta nyt olen päässyt siitä eroon. Mieheni kertoi kuinka paljon häntä ärsyttää mykkäkouluni ja sovimme että tästä lähtien jos minua harmittaa joku asia, en aloita mykkäkoulua vaan keskustelemme asiasta perusteellisesti. Joten meillä ainakin mykkäkoulu loppui ihan päätöksellä lopettaa se. Ja tilalle tuli keskustelua. :)

Annastiina kirjoitti:

juuri oikein. Tiedän itsekin, että me olemme molemmät aika jääräpäitä.
Se mikä pahentaa tietenkin tätä asiaa on se, että molemmat olemme huonoja puhumaan asioista. Yleensä ne riidat lopulta vain "katoavat" ilman selvittelyä.
Niin, tuo anteeksipyyntö, olen sitä miettinyt että saisinko tämän loppumaan jos pyytäisin anteeksi, mutta....miksi minä pyytäisin anteeksi tuota minun mielestäni olematonta kommenttiani kun hän on ikävä kyllä minulle sanonut paljon pahemmin ja minäkin olen lopulta leppynyt ilman anteeksipyyntöä.
Toisaalta, ei kai se sana siitä silti kuluisikaan, mutta kun tuo mun luonto ei millään anna periksi.

Tätä tilannetta ei varmasti ymmärrä sellainen jolle puhuminen on helppoa.

Lue lisää

sankarilla meinaan just sitä, että vaikka olis toinen ollut yhtä kamala ja senkin pitäis pyytää anteeksi, niin se toinen aloittaa sen sovinnon. näytä sille mallia. jos teillä on ne kaksi pässiä siellä niin ne pysyy, mutta jos onkin yhtäkkiä toisenlainen tyyppi, niin ehkä se toinenkin muuttuu. kokeile!

tehkää jotain kirjoitti:

sankarilla meinaan just sitä, että vaikka olis toinen ollut yhtä kamala ja senkin pitäis pyytää anteeksi, niin se toinen aloittaa sen sovinnon. näytä sille mallia. jos teillä on ne kaksi pässiä siellä niin ne pysyy, mutta jos onkin yhtäkkiä toisenlainen tyyppi, niin ehkä se toinenkin muuttuu. kokeile!

Lue lisää

mutta en saanut pyydettyä anteeksi tai edes otettua puheeksi omaa sanomistani. Yritin lähestyä niin, että kysyin miksi hän käyttäytyy noin, mikä hänellä on. Vastaus oli: ei mikään.
Ajatelin, että hän olisi sanonut tai vihjannut jotain siitä minun tokaisustani. Olisin silloin pyytänyt anteeksi ja kertonut etten ollut tarkoittanut sitä näin pahaksi asiaksi.
Nukkumaan mennessä kysyin sängyssä eikö hän voi antaa suukkoa. Me nimittäin suukottelemme normaalisti ennen nukkumaan alkamista. Vstaus oli siihen: pusunko sinä nyt tarvitsisit. Vastasin että en vamaankaan sitten.
Lopulta kysyin haluaako hän erota, siihekö hän tällä pyrkii ja että en kestä tälläistä olemista. Vastaus siihen oli että no en kai.
Lopputulos oli, että itseäni alkoi tietenkin itkettämään, joten menin keittiöön itkemään huonon oloni pois ja nukuin sohvalla yön.

Asiaa pahentaa vielä se, että hän on reissuhommissa ja pois kotoa aina viikon kerrallaan. Me siis näemme vain viikonloppuisin.
Viikot keskustelemme puhelimen välityksellä.

Tosi hirveä pattitilanne.
Miten kauan ihminen kestää täläistä pahanolon tunnetta ja möykkyä rinnassaan.

Radiosta tulee juuri Yön biisi:
niin särkyvää on onni tää,
niin mitättömästi voi kaikki sirpaleiksi särähtää,
niin särkyvää,
kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään,
en voinut ymmärtää, se kuinka helppoa niin on särkeäkkään,
mitä meille silloin jää...

Annastiina kirjoitti:

mutta en saanut pyydettyä anteeksi tai edes otettua puheeksi omaa sanomistani. Yritin lähestyä niin, että kysyin miksi hän käyttäytyy noin, mikä hänellä on. Vastaus oli: ei mikään.
Ajatelin, että hän olisi sanonut tai vihjannut jotain siitä minun tokaisustani. Olisin silloin pyytänyt anteeksi ja kertonut etten ollut tarkoittanut sitä näin pahaksi asiaksi.
Nukkumaan mennessä kysyin sängyssä eikö hän voi antaa suukkoa. Me nimittäin suukottelemme normaalisti ennen nukkumaan alkamista. Vstaus oli siihen: pusunko sinä nyt tarvitsisit. Vastasin että en vamaankaan sitten.
Lopulta kysyin haluaako hän erota, siihekö hän tällä pyrkii ja että en kestä tälläistä olemista. Vastaus siihen oli että no en kai.
Lopputulos oli, että itseäni alkoi tietenkin itkettämään, joten menin keittiöön itkemään huonon oloni pois ja nukuin sohvalla yön.

Asiaa pahentaa vielä se, että hän on reissuhommissa ja pois kotoa aina viikon kerrallaan. Me siis näemme vain viikonloppuisin.
Viikot keskustelemme puhelimen välityksellä.

Tosi hirveä pattitilanne.
Miten kauan ihminen kestää täläistä pahanolon tunnetta ja möykkyä rinnassaan.

Radiosta tulee juuri Yön biisi:
niin särkyvää on onni tää,
niin mitättömästi voi kaikki sirpaleiksi särähtää,
niin särkyvää,
kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään,
en voinut ymmärtää, se kuinka helppoa niin on särkeäkkään,
mitä meille silloin jää...

Lue lisää

miestä kysymyksellä mitä hän miettii tai haluaa. Puhu minä-muodossa ja anna hänen olla vastaamatta, jos hän ei ole siihen valmis. Kerro, miltä SINUSTA tuntuu. Lyhyesti ja selvästi. Vain yhdestä asiasta kerrallaan: "Minua harmittaa se, kun viime viikonloppuna... Olen pahoillani, että sanoin..."

Ei muuta. Jos hän ei reagoi tällä kertaa mitenkään, niin seuraavan samanlaisen riidan tullen teet saman jutun jo ennen kuin mykkäkoulu muuttuu päiväkausia kestäväksi.

Ylipäänsä kannattaa miettiä kumpi on tärkeämpää: olla oikeassa vai olla onnellinen, jos kyse on pikkuasiasta. Jos kyse on isoista asioista, niin sitten pitää miettiä mitä järkeä on ylipäänsä olla yhdessä.

Ja yksi pyyntö: älkää hyvät ihmiset tehkö lapsia ennen kuin opitte riitelemään terveesti. Olen kasvanut tuollaisten vanhempien lapsena, ja se oli niin hirveää henkistä väkivaltaa, että olen itse joutunut hakeutumaan terapiaan oppiakseni normaalia vuorovaikusta.

ahdistamalla kirjoitti:

miestä kysymyksellä mitä hän miettii tai haluaa. Puhu minä-muodossa ja anna hänen olla vastaamatta, jos hän ei ole siihen valmis. Kerro, miltä SINUSTA tuntuu. Lyhyesti ja selvästi. Vain yhdestä asiasta kerrallaan: "Minua harmittaa se, kun viime viikonloppuna... Olen pahoillani, että sanoin..."

Ei muuta. Jos hän ei reagoi tällä kertaa mitenkään, niin seuraavan samanlaisen riidan tullen teet saman jutun jo ennen kuin mykkäkoulu muuttuu päiväkausia kestäväksi.

Ylipäänsä kannattaa miettiä kumpi on tärkeämpää: olla oikeassa vai olla onnellinen, jos kyse on pikkuasiasta. Jos kyse on isoista asioista, niin sitten pitää miettiä mitä järkeä on ylipäänsä olla yhdessä.

Ja yksi pyyntö: älkää hyvät ihmiset tehkö lapsia ennen kuin opitte riitelemään terveesti. Olen kasvanut tuollaisten vanhempien lapsena, ja se oli niin hirveää henkistä väkivaltaa, että olen itse joutunut hakeutumaan terapiaan oppiakseni normaalia vuorovaikusta.

Lue lisää

yritän illalla uudelleen jos tilanne on sopiva.
Olen niin herkkä itkemään, että yritän etsiä sellaista tilannetta etten heti alkaisi pillittämään. Tiedän että miestäni harmittaa itkuni ja yritän sillä olla ärsyttämättä häntä, siis tässä tilanteessa. Pelkään että hän sen vuoksi menee lukkoon tai luulee että teen sen tahallani tai jotain..

Ilmiselvästi minun on aloitettava itse tuosta omasta viime viikonlopun tokaisustani koska muuten hän ei tuosta avaudu. Vähän pelkään ettei ehkä silloinkaan.
Miksi tämä on niin vaikeaa...

Annastiina kirjoitti:

yritän illalla uudelleen jos tilanne on sopiva.
Olen niin herkkä itkemään, että yritän etsiä sellaista tilannetta etten heti alkaisi pillittämään. Tiedän että miestäni harmittaa itkuni ja yritän sillä olla ärsyttämättä häntä, siis tässä tilanteessa. Pelkään että hän sen vuoksi menee lukkoon tai luulee että teen sen tahallani tai jotain..

Ilmiselvästi minun on aloitettava itse tuosta omasta viime viikonlopun tokaisustani koska muuten hän ei tuosta avaudu. Vähän pelkään ettei ehkä silloinkaan.
Miksi tämä on niin vaikeaa...

Lue lisää

se on vaikeaa koska sinä teet siitä noin ylettömän vaikeaa. miksi et: itkisi vaan hänen nähden ilman keittiöön juoksemista, sanoisi että sinua surettaa mykkäkoulu ja sinä tarvitset häntä ja hänen syliä, sano olevasi pahoillasi jos olet häntä loukannut.

miksi on vaikea olla ihminen ja oma itsesi aidosti? koska sinähän tarvitset selvästi häntä ja haluat lähelle. ilmase se ilman KYSELYJÄ. edellinen sanoikin hienosti, että juttele hänelle MINÄ muodossa. Kävin kerran ihmissuhdetaito kurssilla, jossa se koko ydinjuttu oli se, että opeteltiin puhumaan minä muodossa.MINUSTA tuntuu pahalta kun .... jne. EI KYSELYJÄ. ne ei johda mihinkään.

sinun täytyy selvästi opetella ihmissuhdetaitojasi, koska ne ovat vähän lapsen kengissä vielä. lapsi lähtee itkemään keittiöön jos ei saa haluamaansa, tekeekö niin aikuinen nainen? eikö olisi parempi olla vaaan rehellinen itselleen ja toiselle, ja sanoa täydestä sydämestä että SINÄ TOIVOT ETTÄ TÄMÄ ASIA RATKAISTAAN SILLÄ SINUA AHDISTAA. OLET PAHOILLASI. TARVITSET HÄNTÄ. RAKASTAT HÄNTÄ. ONKO MAHDOLLISTA SOPIA.

vaikeinta näyttää olevan sinulle se että hän hylkää sanomasi eli hylkää toisinsanoen sinut. miksi sinä pelkäät toista ihmistä ja et pidä huolta itsestäsi?

Annastiina kirjoitti:

mutta en saanut pyydettyä anteeksi tai edes otettua puheeksi omaa sanomistani. Yritin lähestyä niin, että kysyin miksi hän käyttäytyy noin, mikä hänellä on. Vastaus oli: ei mikään.
Ajatelin, että hän olisi sanonut tai vihjannut jotain siitä minun tokaisustani. Olisin silloin pyytänyt anteeksi ja kertonut etten ollut tarkoittanut sitä näin pahaksi asiaksi.
Nukkumaan mennessä kysyin sängyssä eikö hän voi antaa suukkoa. Me nimittäin suukottelemme normaalisti ennen nukkumaan alkamista. Vstaus oli siihen: pusunko sinä nyt tarvitsisit. Vastasin että en vamaankaan sitten.
Lopulta kysyin haluaako hän erota, siihekö hän tällä pyrkii ja että en kestä tälläistä olemista. Vastaus siihen oli että no en kai.
Lopputulos oli, että itseäni alkoi tietenkin itkettämään, joten menin keittiöön itkemään huonon oloni pois ja nukuin sohvalla yön.

Asiaa pahentaa vielä se, että hän on reissuhommissa ja pois kotoa aina viikon kerrallaan. Me siis näemme vain viikonloppuisin.
Viikot keskustelemme puhelimen välityksellä.

Tosi hirveä pattitilanne.
Miten kauan ihminen kestää täläistä pahanolon tunnetta ja möykkyä rinnassaan.

Radiosta tulee juuri Yön biisi:
niin särkyvää on onni tää,
niin mitättömästi voi kaikki sirpaleiksi särähtää,
niin särkyvää,
kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään,
en voinut ymmärtää, se kuinka helppoa niin on särkeäkkään,
mitä meille silloin jää...

Lue lisää

Kuvaamastasi päätellen miehesi mykkäkoulua on varsin vaikea purkaa, mutta onneksi sait ihan hyviä neuvoja tuossa aiemmin. Ilmeisesti jotain miehiä ahdistaa kysymys: "Mikä sinun mieltäsi painaa?" Jos nyt kuitenkin sinulla on jotain aavistuksia (esim. se sinun tokaisusi) niin voithan itsekin ottaa sen esille. Jos miehesi vastaa: "Ei mikään." voit vastata: "Ei vaikuta siltä, tunnut olevan etäinen minulle. Jos olet vihainen siitä että, jne..."

Eipä se anteeksipyytäminen ihan niin yksinkertaista ole, toimiakseen se vaatii molemminpuolista toimintaa.

Ehkä itse vaadin parisuhteen osapuolilta "liikaa", mutta minusta miehesi käytös on melko tuhoavaa. Jos hän huomaa, ettet saa unta, käyt keittössä itkemässä ja menet sohvalle, eikä hän silti "avaudu" niin jotain on aika pahasti pielessä. Itse en halua tietoisesti satuttaa rakastamaani henkilöä (niin vaimoa kuin lapsiakaan) koskaan, siis ikinä. Jos harvoin saattaa olla "ravistelu" tai "kissan nostaminen pöydälle" tarpeen, mutta siinäkään ei ole tarkoitus satuttaa, vaikka se hieman kirpaisikin.

Father of two kirjoitti:

Kuvaamastasi päätellen miehesi mykkäkoulua on varsin vaikea purkaa, mutta onneksi sait ihan hyviä neuvoja tuossa aiemmin. Ilmeisesti jotain miehiä ahdistaa kysymys: "Mikä sinun mieltäsi painaa?" Jos nyt kuitenkin sinulla on jotain aavistuksia (esim. se sinun tokaisusi) niin voithan itsekin ottaa sen esille. Jos miehesi vastaa: "Ei mikään." voit vastata: "Ei vaikuta siltä, tunnut olevan etäinen minulle. Jos olet vihainen siitä että, jne..."

Eipä se anteeksipyytäminen ihan niin yksinkertaista ole, toimiakseen se vaatii molemminpuolista toimintaa.

Ehkä itse vaadin parisuhteen osapuolilta "liikaa", mutta minusta miehesi käytös on melko tuhoavaa. Jos hän huomaa, ettet saa unta, käyt keittössä itkemässä ja menet sohvalle, eikä hän silti "avaudu" niin jotain on aika pahasti pielessä. Itse en halua tietoisesti satuttaa rakastamaani henkilöä (niin vaimoa kuin lapsiakaan) koskaan, siis ikinä. Jos harvoin saattaa olla "ravistelu" tai "kissan nostaminen pöydälle" tarpeen, mutta siinäkään ei ole tarkoitus satuttaa, vaikka se hieman kirpaisikin.

Lue lisää

"vaikeinta näyttää olevan sinulle se että hän hylkää sanomasi eli hylkää toisinsanoen sinut. miksi sinä pelkäät toista ihmistä ja et pidä huolta itsestäsi?"

Tuossa osuit varmasti ihan asian ytimeen. Tuo on minulle aivan hirvittävän vaikea asia; että hän jättäisi minut. Tiedän, että tämä meidän suhde on hirveän kuluttavaa, ainakin minulle, mutta se rakkauden määrä mitä häntä kohtaan tunnen on niin suuri.


Tavallaan pelkään hänen kommenttejaan jos olen täysin oma itseni tai sanon mitä ajattelen jostain asiasta. Joskus hän sanoikin, että ei sun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsesi, kun sanoin että olen koittanut olla niin, että kaikki olisi hyvin. Tämä tapahtui kerran hänen ollessaan mustasukkainen.

"Jos hän huomaa, ettet saa unta, käyt keittössä itkemässä ja menet sohvalle, eikä hän silti "avaudu" niin jotain on aika pahasti pielessä."

Tämä on asia jota olen monta kertaa miettinyt, miten hän voi olla niin...hmmm.kova ettei reagoi noihin minun pahanolon tunteisiini mitenkään. Miten joku ihminen voi käyttäytyä toista kohtaan niin kylmästi (koen sen sellaiseksi) ettei reagoi mitenkään. Ehkä siksi tuo tunne tulee minulle niin herkästi, että hän ei välittäisikään minusta enää, mutta ei vain saa sitä sanotuksi.
Tuo keittiöön itkeminen meneminen ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Itse en koe sitä lapsellisena käytöksenä, en vain halua itkeä hänen lähellään. Osaksi siksi, että tiedän häntä ärsyttävän se(syytä en siihen tiedä) ja osaksi että olen niin poissa tolaltani että minun on oltava liikkeessä ja kai häpeän ja heikkouden tunnekin siinä on mukana.

Olen saanut paljon hyviä neuvoja, kiitos siitä teille, jotka olette jaksaneet miettiä tätä minun ongelmaani.
Yritän illalla uudelleen.
Itkemiseksi tämä kirjoitusten lukeminenkin on mennyt.

Annastiina kirjoitti:

"vaikeinta näyttää olevan sinulle se että hän hylkää sanomasi eli hylkää toisinsanoen sinut. miksi sinä pelkäät toista ihmistä ja et pidä huolta itsestäsi?"

Tuossa osuit varmasti ihan asian ytimeen. Tuo on minulle aivan hirvittävän vaikea asia; että hän jättäisi minut. Tiedän, että tämä meidän suhde on hirveän kuluttavaa, ainakin minulle, mutta se rakkauden määrä mitä häntä kohtaan tunnen on niin suuri.


Tavallaan pelkään hänen kommenttejaan jos olen täysin oma itseni tai sanon mitä ajattelen jostain asiasta. Joskus hän sanoikin, että ei sun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsesi, kun sanoin että olen koittanut olla niin, että kaikki olisi hyvin. Tämä tapahtui kerran hänen ollessaan mustasukkainen.

"Jos hän huomaa, ettet saa unta, käyt keittössä itkemässä ja menet sohvalle, eikä hän silti "avaudu" niin jotain on aika pahasti pielessä."

Tämä on asia jota olen monta kertaa miettinyt, miten hän voi olla niin...hmmm.kova ettei reagoi noihin minun pahanolon tunteisiini mitenkään. Miten joku ihminen voi käyttäytyä toista kohtaan niin kylmästi (koen sen sellaiseksi) ettei reagoi mitenkään. Ehkä siksi tuo tunne tulee minulle niin herkästi, että hän ei välittäisikään minusta enää, mutta ei vain saa sitä sanotuksi.
Tuo keittiöön itkeminen meneminen ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Itse en koe sitä lapsellisena käytöksenä, en vain halua itkeä hänen lähellään. Osaksi siksi, että tiedän häntä ärsyttävän se(syytä en siihen tiedä) ja osaksi että olen niin poissa tolaltani että minun on oltava liikkeessä ja kai häpeän ja heikkouden tunnekin siinä on mukana.

Olen saanut paljon hyviä neuvoja, kiitos siitä teille, jotka olette jaksaneet miettiä tätä minun ongelmaani.
Yritän illalla uudelleen.
Itkemiseksi tämä kirjoitusten lukeminenkin on mennyt.

Lue lisää

esimerkiksi kirjat "tule lähelle, mene pois" tai "hallintaa vai huolenpitoa", nuo nyt tulivat ensimmäisinä mieleen.

läheisriippuvuudesta kirjoitti:

esimerkiksi kirjat "tule lähelle, mene pois" tai "hallintaa vai huolenpitoa", nuo nyt tulivat ensimmäisinä mieleen.

tässä tilanteessa enkä tunne löytäväni keinoa ulospääsyyn.
Eilen yritin virittää keskustelua uudelleen, mutta lopputulos oli taas se, että itkin keittiössä.

Aloitin keskustelun kun hän minun mennessä sänkyyn vastasi taas vihaiseen sävyyn kysymykseeni miksei jo tule nukkumaan, kello kuitenkin jo oli yli puolenyön. Nousin sängystä ja sanoin että kyllä meidän nyt täytyy puhua tästä miksi hän on minua kohtaan niin vihamielinen ja noin hijainen. Iltamme oli sujunut tavalliseen tapaan eli vain pakolliset puhuen muuten olimme hiljaisuudessa.

Kysyin johtuuko tämä minun lauantain sanomisestani, vastaus oli ei. Sanoin että jostain tämä täytyy johtua koska ei hän normaalisti ole tuollainen. Vastaus oli että ei häntä mikään vaivaa. Kysymykseeni että miksi hän ei sitten puhu, hän sanoi että ei ole mitään asiaa.
Kerroin, että en voi elää tälläistä elämä enkä ymmärrä mistä tässä nyt on kysymys, mutta normaalia tämä ei ole.
Hän ei vastannut mitään.
Olin jo ihan romahtamaisillani ja sanoin lähtiessäni takaisin sänkyyn, että ihan kuin olisit ajamassa minua pois kotoa. Siihen hän vain tuhahti.

En tietenkään saanut unta ja itkin ensin sängyssä ja lopulta kun olin niin poissa tolaltani, menin keittiöön itkemään ja kävelemään. Jostain syystä tuo kävely pitää minut jotenkin kuosissa.
Mieheni kävi vessassa siinä välillä ja kysyi matkalla mitä v...tua minä oikein teen.

En voi ymmärtää hänen käytöstään. Hän on aivan eri ihminen kuin viikko sitten. Miten ihmminen voi muuttua noin. Kunpa saisin hänen kertomaan käytöksensä syyn.

Mietin mitä minun pitäisi tehdä? Lähteäkö, se tuntuu niin pahalta kun en tiedä syytä hänen käytöksensä muuttumiseen.
Kuinka kauan jaksan tälläistä? Onko tästä enää paluuta normaaliin?
Otanko nyt aamulla heti asian puheeksi kun hän herää vai annanko olla?

Annastiina kirjoitti:

tässä tilanteessa enkä tunne löytäväni keinoa ulospääsyyn.
Eilen yritin virittää keskustelua uudelleen, mutta lopputulos oli taas se, että itkin keittiössä.

Aloitin keskustelun kun hän minun mennessä sänkyyn vastasi taas vihaiseen sävyyn kysymykseeni miksei jo tule nukkumaan, kello kuitenkin jo oli yli puolenyön. Nousin sängystä ja sanoin että kyllä meidän nyt täytyy puhua tästä miksi hän on minua kohtaan niin vihamielinen ja noin hijainen. Iltamme oli sujunut tavalliseen tapaan eli vain pakolliset puhuen muuten olimme hiljaisuudessa.

Kysyin johtuuko tämä minun lauantain sanomisestani, vastaus oli ei. Sanoin että jostain tämä täytyy johtua koska ei hän normaalisti ole tuollainen. Vastaus oli että ei häntä mikään vaivaa. Kysymykseeni että miksi hän ei sitten puhu, hän sanoi että ei ole mitään asiaa.
Kerroin, että en voi elää tälläistä elämä enkä ymmärrä mistä tässä nyt on kysymys, mutta normaalia tämä ei ole.
Hän ei vastannut mitään.
Olin jo ihan romahtamaisillani ja sanoin lähtiessäni takaisin sänkyyn, että ihan kuin olisit ajamassa minua pois kotoa. Siihen hän vain tuhahti.

En tietenkään saanut unta ja itkin ensin sängyssä ja lopulta kun olin niin poissa tolaltani, menin keittiöön itkemään ja kävelemään. Jostain syystä tuo kävely pitää minut jotenkin kuosissa.
Mieheni kävi vessassa siinä välillä ja kysyi matkalla mitä v...tua minä oikein teen.

En voi ymmärtää hänen käytöstään. Hän on aivan eri ihminen kuin viikko sitten. Miten ihmminen voi muuttua noin. Kunpa saisin hänen kertomaan käytöksensä syyn.

Mietin mitä minun pitäisi tehdä? Lähteäkö, se tuntuu niin pahalta kun en tiedä syytä hänen käytöksensä muuttumiseen.
Kuinka kauan jaksan tälläistä? Onko tästä enää paluuta normaaliin?
Otanko nyt aamulla heti asian puheeksi kun hän herää vai annanko olla?

Lue lisää

nukkumaanmenoaika ei ole koskaan sopiva aika keskustelulle. Toiseksi aloitit jälleen kuulustelemalla häntä. Et voi pakottaa häntä puhumaan! Mitä enemmän vaadit, sitä pahemmin tilanne lukkiutuu. Lue Bruce Fisherin kirja, nimeä en nyt muista, mutta siinä muistaakseni puhutaan "ahdistajista ja pakenijoista". Mitä enemmän ahdistat, sitä kauemmas toinen pakenee.

Anna asian olla kunnes itse olet hieman rauhoitut. Lähde tänään vaikka kaverin kanssa ulos aurinkoon tai käy kirjastossa, shoppailemassa, elokuvissa... mitä tahansa mikä tuo etäisyyttä asioihin.

Sen jälkeen kirjoita hänelle vaikka kirje, jossa kerrot miltä sinusta tuntuu. Älä kysy mitään, älä syyttele, älä käytä sinä-sanaa ollenkaan. On olemassa myös sellaista minä-viestintää, joka onkin oikeastaan toisen syyttämistä, esim. "Minusta sinä olet muuttunut" - vältä sitä!! Kerro vain ja ainoastaan minä-muodossa omista tunteistasi ja ajatuksistasi ja toiveistasi.

Annastiina kirjoitti:

tässä tilanteessa enkä tunne löytäväni keinoa ulospääsyyn.
Eilen yritin virittää keskustelua uudelleen, mutta lopputulos oli taas se, että itkin keittiössä.

Aloitin keskustelun kun hän minun mennessä sänkyyn vastasi taas vihaiseen sävyyn kysymykseeni miksei jo tule nukkumaan, kello kuitenkin jo oli yli puolenyön. Nousin sängystä ja sanoin että kyllä meidän nyt täytyy puhua tästä miksi hän on minua kohtaan niin vihamielinen ja noin hijainen. Iltamme oli sujunut tavalliseen tapaan eli vain pakolliset puhuen muuten olimme hiljaisuudessa.

Kysyin johtuuko tämä minun lauantain sanomisestani, vastaus oli ei. Sanoin että jostain tämä täytyy johtua koska ei hän normaalisti ole tuollainen. Vastaus oli että ei häntä mikään vaivaa. Kysymykseeni että miksi hän ei sitten puhu, hän sanoi että ei ole mitään asiaa.
Kerroin, että en voi elää tälläistä elämä enkä ymmärrä mistä tässä nyt on kysymys, mutta normaalia tämä ei ole.
Hän ei vastannut mitään.
Olin jo ihan romahtamaisillani ja sanoin lähtiessäni takaisin sänkyyn, että ihan kuin olisit ajamassa minua pois kotoa. Siihen hän vain tuhahti.

En tietenkään saanut unta ja itkin ensin sängyssä ja lopulta kun olin niin poissa tolaltani, menin keittiöön itkemään ja kävelemään. Jostain syystä tuo kävely pitää minut jotenkin kuosissa.
Mieheni kävi vessassa siinä välillä ja kysyi matkalla mitä v...tua minä oikein teen.

En voi ymmärtää hänen käytöstään. Hän on aivan eri ihminen kuin viikko sitten. Miten ihmminen voi muuttua noin. Kunpa saisin hänen kertomaan käytöksensä syyn.

Mietin mitä minun pitäisi tehdä? Lähteäkö, se tuntuu niin pahalta kun en tiedä syytä hänen käytöksensä muuttumiseen.
Kuinka kauan jaksan tälläistä? Onko tästä enää paluuta normaaliin?
Otanko nyt aamulla heti asian puheeksi kun hän herää vai annanko olla?

Lue lisää

okei, nyt mä alkasin jo miettimään että mikä SUA vaivaa eikä sun miestä. Päivät menee hyvin mutta illalla alkaa aina sama rumba, että koitat saada keskustelu aikaiseksi ja sitten itket keittiössä! Ensinnäkin, minusta nyt tuntuu näitten kirjoitusten perusteella, että sinulla on menneisyyden haamut perässä. Onko sulla vanhemmat olleet pahoja sulle jotenkin, kuten vaikka niitten ero, tai onko ne hyljeksineet sinua? Joku jättänyt? MISTÄ tuo kaikki paniikki tulee? ei se tule sun miehestä!! Joku toinen vois käyttäytyä ihan eri tavalla sun miehen käytökseen, mutta sä paniikissa kävelet ympyrää ja voit pahoin, jos hän on ETÄINEN mutta samassa taloudessa. ONKO SULLA SIIS JOTAIN ONGELMIA MENNEISYYDESSÄ? mieti sitä. Ja miksi just illalla / yöllä tulee noi ahdistukset? Onko yöllä joskus tapahtunu jotain kamalaa,esim lapsena? Onko sulle oltu etäisiä lapsena ja jätetty yksin vaikka nukkumaan vaikka olisit kaivannu turvaa?

Toisekseen, toi ei vaan ny toimi toi tapa kommunikoida mitä nyt harrastat. Seki sanonta kuuluu että jos tekee taikinaa sata kertaa ilman leivinjauhetta eikä taikina yhäkään nouse, miksei lisäis siihen sitä helvetin jauhetta??

Tee jotain eritavalla. toteuta vaikka ne uhkauksesi mitä sanoit, ettet jaksa tällasta suhdetta ja mene jonnekin muualle yöksi.

ja se minä muodossa keskustelu ei tarkoita sitä että antaa toiselle "leimoja" eli minusta sinä oot liian etäinen jne. VAAN MINUSTA TUNTUU PAHALTA JA MINUA SURETTAA JA ADISTAA KUN MEIDÄN VÄLISSÄ ON TÄLLAINEN KUILU TAI ETTÄ OLEMME NÄIN ETÄISIÄ TOISILLEMME.

omasta kokemuksesta voin sanoa, että muistutat paljon minua. minulla oli pitkään suhde, jossa kiersin paniikissa myös huoneita ympäri ja itkin jos minut hyljättiin. se johtui tosin minulla lapsuudesta. en ollut onnellinen siinä suhteessa, tajuan sen vasta nyt kun olen seurustellut neljä vuotta miehen kanssa jonka kanssa ei tartte kiertää taloa paniikissa kun ahdistaa. sitä ei vain tajua että joku suhteessa on mätänä, kun siinä suhteessa yrittää selviytyä.

ehkä se mies ei oo vaan sulle se oikea??

kiribati kirjoitti:

nukkumaanmenoaika ei ole koskaan sopiva aika keskustelulle. Toiseksi aloitit jälleen kuulustelemalla häntä. Et voi pakottaa häntä puhumaan! Mitä enemmän vaadit, sitä pahemmin tilanne lukkiutuu. Lue Bruce Fisherin kirja, nimeä en nyt muista, mutta siinä muistaakseni puhutaan "ahdistajista ja pakenijoista". Mitä enemmän ahdistat, sitä kauemmas toinen pakenee.

Anna asian olla kunnes itse olet hieman rauhoitut. Lähde tänään vaikka kaverin kanssa ulos aurinkoon tai käy kirjastossa, shoppailemassa, elokuvissa... mitä tahansa mikä tuo etäisyyttä asioihin.

Sen jälkeen kirjoita hänelle vaikka kirje, jossa kerrot miltä sinusta tuntuu. Älä kysy mitään, älä syyttele, älä käytä sinä-sanaa ollenkaan. On olemassa myös sellaista minä-viestintää, joka onkin oikeastaan toisen syyttämistä, esim. "Minusta sinä olet muuttunut" - vältä sitä!! Kerro vain ja ainoastaan minä-muodossa omista tunteistasi ja ajatuksistasi ja toiveistasi.

Lue lisää

sanoistasi.
Olen jotenkin niin yksin tämän asian kanssa, että tuntuu itkettävän hyvältä kuulla että joku viitsii neuvoa ja kiinnostua tilanteestani.
Ehkä nyt on parempi antaa asian olla vaikka itse kärsin tästä tilanteesta ihan suunnattomasti koska se ei selkiä.
Taidan kuitenkin vielä kysyä rakastaako hän minua enää, sillä tuntuu, että jos hän kertoo vielä rakastavansa, kestän tämän paremmin.

Itkuisuuttani ja tämän tilanteen kestämättömyyttä varmasti pahentaa työpaikallani vallitseva ihmissuhdeongelma. Olen esimiehenä tässä yksikössä ja olen selvittämässä siellä vyyhtiä.
Tuntuu, että en jaksa kantaa molemmista vastuuta.

pässinpääääää kirjoitti:

okei, nyt mä alkasin jo miettimään että mikä SUA vaivaa eikä sun miestä. Päivät menee hyvin mutta illalla alkaa aina sama rumba, että koitat saada keskustelu aikaiseksi ja sitten itket keittiössä! Ensinnäkin, minusta nyt tuntuu näitten kirjoitusten perusteella, että sinulla on menneisyyden haamut perässä. Onko sulla vanhemmat olleet pahoja sulle jotenkin, kuten vaikka niitten ero, tai onko ne hyljeksineet sinua? Joku jättänyt? MISTÄ tuo kaikki paniikki tulee? ei se tule sun miehestä!! Joku toinen vois käyttäytyä ihan eri tavalla sun miehen käytökseen, mutta sä paniikissa kävelet ympyrää ja voit pahoin, jos hän on ETÄINEN mutta samassa taloudessa. ONKO SULLA SIIS JOTAIN ONGELMIA MENNEISYYDESSÄ? mieti sitä. Ja miksi just illalla / yöllä tulee noi ahdistukset? Onko yöllä joskus tapahtunu jotain kamalaa,esim lapsena? Onko sulle oltu etäisiä lapsena ja jätetty yksin vaikka nukkumaan vaikka olisit kaivannu turvaa?

Toisekseen, toi ei vaan ny toimi toi tapa kommunikoida mitä nyt harrastat. Seki sanonta kuuluu että jos tekee taikinaa sata kertaa ilman leivinjauhetta eikä taikina yhäkään nouse, miksei lisäis siihen sitä helvetin jauhetta??

Tee jotain eritavalla. toteuta vaikka ne uhkauksesi mitä sanoit, ettet jaksa tällasta suhdetta ja mene jonnekin muualle yöksi.

ja se minä muodossa keskustelu ei tarkoita sitä että antaa toiselle "leimoja" eli minusta sinä oot liian etäinen jne. VAAN MINUSTA TUNTUU PAHALTA JA MINUA SURETTAA JA ADISTAA KUN MEIDÄN VÄLISSÄ ON TÄLLAINEN KUILU TAI ETTÄ OLEMME NÄIN ETÄISIÄ TOISILLEMME.

omasta kokemuksesta voin sanoa, että muistutat paljon minua. minulla oli pitkään suhde, jossa kiersin paniikissa myös huoneita ympäri ja itkin jos minut hyljättiin. se johtui tosin minulla lapsuudesta. en ollut onnellinen siinä suhteessa, tajuan sen vasta nyt kun olen seurustellut neljä vuotta miehen kanssa jonka kanssa ei tartte kiertää taloa paniikissa kun ahdistaa. sitä ei vain tajua että joku suhteessa on mätänä, kun siinä suhteessa yrittää selviytyä.

ehkä se mies ei oo vaan sulle se oikea??

Lue lisää

Pistitpä miettimään vaikeita.
Oma lapsuuteni oli mielestäni ihan normaali.Vanhempani eivät eronneet, isäni kuoli pari vuotta sitten vaikeaan syöpään ja äitini hoiti häntä kotona loppuun asti.
Minua ei ole hylätty lapsena. Olen ollut tosin ihan tavattoman kiltti ja kuuliainen lapsi ja minulla on aina ollut sellainen miellyttämisen tarve. Olen halunnut että kaikki olisi hyvin ja kaikilla olisi hyvin. En tuo itseäni kovin paljon esiin.
Menin parikymppisenä naimisiin ja olin avioliitossa melkein kaksikymmentä vuotta. Eromme oli siisti. Minä lähdin meidän perheestä jättäen kaiken miehelleni (talon ja muun omaisuuden)Lapsemme olivat silloin 18 ja 15 vuotiaat. Minulla oli todella kiltti mies, mutta itse en ollut onnellinen vaan halusin vielä jotain muuta elämältäni.
Tapasin vajaan vuoden kuluttua erostani nykyisen avomieheni, johon rakastuin aivan silmittömästi. Muutin hänen luokseen melko pian vaikka pidin oman asuntoni vielä pari kolme vuotta itselläni. Mieheni pyynnöstä annoin asuntoni kuitenkin viimein pois. Pidin sitä ehkä siksi niin kauan että jos meille olisi tullutkin ero, minulla olisi ollut paikka minne mennä.
Tämä suhde on ollut sellaista vuoristorataa koko ajan, mutta rakkautta on kuitenkin piisannut.

Tämä nykyinen tilanne vain on nyt jotenkin erilainen ja jotenkin minun on vaikea sitä kestää.

Olen miettinyt tässä tilanteessa mikä on vaikeinta: puhumattomuus, seksin puuttuminen, huomioonottamattomuus, koskettamisen puute...
Eniten kiusaa tuo tunteettomuus ja kaipaan halaamista ja välittämisen tunnetta. Tuntuu, että minulle riittäisi nyt vaikka vain pieni hipaisukin ohimennen.
Mieheni vain on sellainen, että tiedän että hän ei anna periksi.

pässinpääääää kirjoitti:

okei, nyt mä alkasin jo miettimään että mikä SUA vaivaa eikä sun miestä. Päivät menee hyvin mutta illalla alkaa aina sama rumba, että koitat saada keskustelu aikaiseksi ja sitten itket keittiössä! Ensinnäkin, minusta nyt tuntuu näitten kirjoitusten perusteella, että sinulla on menneisyyden haamut perässä. Onko sulla vanhemmat olleet pahoja sulle jotenkin, kuten vaikka niitten ero, tai onko ne hyljeksineet sinua? Joku jättänyt? MISTÄ tuo kaikki paniikki tulee? ei se tule sun miehestä!! Joku toinen vois käyttäytyä ihan eri tavalla sun miehen käytökseen, mutta sä paniikissa kävelet ympyrää ja voit pahoin, jos hän on ETÄINEN mutta samassa taloudessa. ONKO SULLA SIIS JOTAIN ONGELMIA MENNEISYYDESSÄ? mieti sitä. Ja miksi just illalla / yöllä tulee noi ahdistukset? Onko yöllä joskus tapahtunu jotain kamalaa,esim lapsena? Onko sulle oltu etäisiä lapsena ja jätetty yksin vaikka nukkumaan vaikka olisit kaivannu turvaa?

Toisekseen, toi ei vaan ny toimi toi tapa kommunikoida mitä nyt harrastat. Seki sanonta kuuluu että jos tekee taikinaa sata kertaa ilman leivinjauhetta eikä taikina yhäkään nouse, miksei lisäis siihen sitä helvetin jauhetta??

Tee jotain eritavalla. toteuta vaikka ne uhkauksesi mitä sanoit, ettet jaksa tällasta suhdetta ja mene jonnekin muualle yöksi.

ja se minä muodossa keskustelu ei tarkoita sitä että antaa toiselle "leimoja" eli minusta sinä oot liian etäinen jne. VAAN MINUSTA TUNTUU PAHALTA JA MINUA SURETTAA JA ADISTAA KUN MEIDÄN VÄLISSÄ ON TÄLLAINEN KUILU TAI ETTÄ OLEMME NÄIN ETÄISIÄ TOISILLEMME.

omasta kokemuksesta voin sanoa, että muistutat paljon minua. minulla oli pitkään suhde, jossa kiersin paniikissa myös huoneita ympäri ja itkin jos minut hyljättiin. se johtui tosin minulla lapsuudesta. en ollut onnellinen siinä suhteessa, tajuan sen vasta nyt kun olen seurustellut neljä vuotta miehen kanssa jonka kanssa ei tartte kiertää taloa paniikissa kun ahdistaa. sitä ei vain tajua että joku suhteessa on mätänä, kun siinä suhteessa yrittää selviytyä.

ehkä se mies ei oo vaan sulle se oikea??

Lue lisää

"sitä ei vain tajua että joku suhteessa on mätänä, kun siinä suhteessa yrittää selviytyä."

Et tiedä kuinka paljon pelkään tuota lausetta. Olen sitä monesti näiden mykkäkoulujen keskellä miettinyt, että mikä mättää. Miksi meillä on tälläistä. Tälläistäkö haluan?
Täytyy muistaa, että myös minä olen mykkäkoulujen aloittaja joskus. Silloin vain tiedän mikä on vialla, tällä kertaa en ymmärrä.

Itse olen päätynyt siihen, että me emme osaa puhua. En vain ole ymmrtänyt, että miehelleni tuo puhuminen voi olla noin vaikeaa.

Jos en rakastaisi miestäni näin paljon, tuo menettämisen pelko ei varmastikaan olisi niin suuri, näin itse ajattelen.
Viime yönä monta kertaa mietin, että nyt luovutan ja lähden, mutta heti iskee se sietämätön tunne, että en voi elää ilman häntä. Tuntuupas hölmöltä kirjoittaa noin, mutta kaikessa hölmöydessään asian laita vain on niin tai niin tunnen sen olevan.

Unohdin kirjoittaa tuohon edelliseen kirjoitukseeni sen, että minulla on ollut noin kymmenen vuotta sitten työuupumus, jonka jälkeen sairastin hetken paniikkihäiriötä. Minulla siis on taipumus panikointiin ja sellaiseen, etten pysty hallitsemaan tilannetta.

Annastiina kirjoitti:

"sitä ei vain tajua että joku suhteessa on mätänä, kun siinä suhteessa yrittää selviytyä."

Et tiedä kuinka paljon pelkään tuota lausetta. Olen sitä monesti näiden mykkäkoulujen keskellä miettinyt, että mikä mättää. Miksi meillä on tälläistä. Tälläistäkö haluan?
Täytyy muistaa, että myös minä olen mykkäkoulujen aloittaja joskus. Silloin vain tiedän mikä on vialla, tällä kertaa en ymmärrä.

Itse olen päätynyt siihen, että me emme osaa puhua. En vain ole ymmrtänyt, että miehelleni tuo puhuminen voi olla noin vaikeaa.

Jos en rakastaisi miestäni näin paljon, tuo menettämisen pelko ei varmastikaan olisi niin suuri, näin itse ajattelen.
Viime yönä monta kertaa mietin, että nyt luovutan ja lähden, mutta heti iskee se sietämätön tunne, että en voi elää ilman häntä. Tuntuupas hölmöltä kirjoittaa noin, mutta kaikessa hölmöydessään asian laita vain on niin tai niin tunnen sen olevan.

Unohdin kirjoittaa tuohon edelliseen kirjoitukseeni sen, että minulla on ollut noin kymmenen vuotta sitten työuupumus, jonka jälkeen sairastin hetken paniikkihäiriötä. Minulla siis on taipumus panikointiin ja sellaiseen, etten pysty hallitsemaan tilannetta.

Lue lisää

Sinulle on jo tässäkin ketjussa annettu vaikka kuinka monta suoraakin ohjetta siihen mitä tehdä, mutta tuntuu siltä että et ole niitä vieläkään noudattanut. Tokikaan pakko ei ole mitään noudattaa mitä neuvotaan, mutta jos tulet tänne neuvoa kyselemään niin luulisi sinulla olevan halua tilanne selvittää.

Eli vaikka sinulla nyt voi olla jotain menneisyydessäsi, joka kannattaisi selvittää, niin tässä on tullut jo monta käytännön ohjetta joita et käsittääkseni ole noudattanut.
Eli älä yritä keskustella nukkumaanmenoaikaan koska silloin tosiaankin molemmat ovat väsyneitä ja menossa nukkumaan. Mieluummin siis jo päivällä. Ja sanot tosiaan suoraan miltä sinusta tuntuu ja et kysele mitään. Ihan viimeisiin viesteihin asti tässäkin ketjussa kerrot jossain vaiheessa että "kun yritin kysyä sitä ja sitä" vaikka niin monesti jo tässäkin on sanottu, että älä kysele, vaan sano vain miltä sinusta tuntuu ja pyydä anteeksi. Ei sitä voi oikein tuon selvemmin enää sinulle ilmaista ja luulisi sinun siihen pystyvän. Harjoittele vaikka etukäteen muutaman tunnin ajan niin ei ole niin pirun vaikeaa sitten kun se pitäisi oikeasti tehdä. Ja jos se itku sitten tulee niin anna tulla. Sinä et siihen itkuun kuole eikä kukaan muukaan sinua ennen ole siihen kuollut.

Annastiina kirjoitti:

sanoistasi.
Olen jotenkin niin yksin tämän asian kanssa, että tuntuu itkettävän hyvältä kuulla että joku viitsii neuvoa ja kiinnostua tilanteestani.
Ehkä nyt on parempi antaa asian olla vaikka itse kärsin tästä tilanteesta ihan suunnattomasti koska se ei selkiä.
Taidan kuitenkin vielä kysyä rakastaako hän minua enää, sillä tuntuu, että jos hän kertoo vielä rakastavansa, kestän tämän paremmin.

Itkuisuuttani ja tämän tilanteen kestämättömyyttä varmasti pahentaa työpaikallani vallitseva ihmissuhdeongelma. Olen esimiehenä tässä yksikössä ja olen selvittämässä siellä vyyhtiä.
Tuntuu, että en jaksa kantaa molemmista vastuuta.

Lue lisää

ei kannata kysellä sellaisia että rakastatko sinä minua vielä, koska tällä hetkellä hänestä ei varmaan siltä tunnu. kuitenkin tunteet on ohimeneviä, yhdessä hetkessä rakastaa ja toisessa ei ja sitten taas kyllä.

älä kysele!!!!! niin monesti ollaan sinulle sanottu näitä samoja asioita, älä kysele mieheltä MITÄÄN.

Anna olla. Keskity itteesi ja jos puhut niin puhu itsestäsi. ÄLÄ MIEHESTÄ. voitko PLIIS uskoa jo nämä neuvot, koska tiedän mistä puhun.

quantoo kirjoitti:

Sinulle on jo tässäkin ketjussa annettu vaikka kuinka monta suoraakin ohjetta siihen mitä tehdä, mutta tuntuu siltä että et ole niitä vieläkään noudattanut. Tokikaan pakko ei ole mitään noudattaa mitä neuvotaan, mutta jos tulet tänne neuvoa kyselemään niin luulisi sinulla olevan halua tilanne selvittää.

Eli vaikka sinulla nyt voi olla jotain menneisyydessäsi, joka kannattaisi selvittää, niin tässä on tullut jo monta käytännön ohjetta joita et käsittääkseni ole noudattanut.
Eli älä yritä keskustella nukkumaanmenoaikaan koska silloin tosiaankin molemmat ovat väsyneitä ja menossa nukkumaan. Mieluummin siis jo päivällä. Ja sanot tosiaan suoraan miltä sinusta tuntuu ja et kysele mitään. Ihan viimeisiin viesteihin asti tässäkin ketjussa kerrot jossain vaiheessa että "kun yritin kysyä sitä ja sitä" vaikka niin monesti jo tässäkin on sanottu, että älä kysele, vaan sano vain miltä sinusta tuntuu ja pyydä anteeksi. Ei sitä voi oikein tuon selvemmin enää sinulle ilmaista ja luulisi sinun siihen pystyvän. Harjoittele vaikka etukäteen muutaman tunnin ajan niin ei ole niin pirun vaikeaa sitten kun se pitäisi oikeasti tehdä. Ja jos se itku sitten tulee niin anna tulla. Sinä et siihen itkuun kuole eikä kukaan muukaan sinua ennen ole siihen kuollut.

Lue lisää

ja tunnistan kymmenen vuoden takaisen itseni sinussa.

Ensinnäkin lähtökohta täytyy olla se että ilman toista ihmistä on kyettävä elämään. Jos et tee sitä missään vaiheessa itsellesi selväksi et koskaan itsenäisty ja olet aina riippuvainen jonkun muun ihmisen rakkaudesta sinuun. Miehesi tietää sen sisimmässään ja osaa käyttää sitä sinua vastaan. Hän ei tee sitä tahallaan eikä välttämättä edes tiedostaen, vaan me ihmiset nyt vaan olemme sellaisia.

Lakkaa ahdistelemasta miestäsi, näethän että se vain pahentaa tilannetta. Opettele olemaan lujempi. Sano vaikka että et jaksa murjotusta katsella etkä jaksa pilata elämäsi päiviä mokomaan, kun on kivempaakin tekemistä. Ota vastuu vain itsestäsi. Tenttaamalla miestäsi yrität ottaa vastuun hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Tietysti olisi hienoa jos kommunikointi pelaisi ja kaikki selviäisi aina puhumalla mutta harvemmin se kuule niin menee.

Lakkaa olemasta paniikissa ja pelkäämästä että hän sinut jättää. Entäs jos jättäisi? Ei siihen kuole. Lähtökohta on kuitenkin aina se että toisella on oma tahto ja oma pää, ja jos hän joskus syystä tai toisesta sinut jättääkin, et tule asialle mitään mahtamaan. Toista ei voi väkisin pitää. Kun opit seisomaan omilla jaloillasi lakkaat murehtimasta ihmisten menettämistä etukäteen.

Ole oma itsesti äläkä yritä mielistellä miestäsi. Se on lyhyt tie ja johtaa väistämättä eroon. Nimittäin se täyttää sinut vihalla pikkuhiljaa ja lopulta sinä lähdet, koska tunnet antaneesi kuormittain etkä ole saanut mitään vastineeksi.

Tässä jotain mitä olen itse elämässä oppinut.

entistä minua kirjoitti:

ja tunnistan kymmenen vuoden takaisen itseni sinussa.

Ensinnäkin lähtökohta täytyy olla se että ilman toista ihmistä on kyettävä elämään. Jos et tee sitä missään vaiheessa itsellesi selväksi et koskaan itsenäisty ja olet aina riippuvainen jonkun muun ihmisen rakkaudesta sinuun. Miehesi tietää sen sisimmässään ja osaa käyttää sitä sinua vastaan. Hän ei tee sitä tahallaan eikä välttämättä edes tiedostaen, vaan me ihmiset nyt vaan olemme sellaisia.

Lakkaa ahdistelemasta miestäsi, näethän että se vain pahentaa tilannetta. Opettele olemaan lujempi. Sano vaikka että et jaksa murjotusta katsella etkä jaksa pilata elämäsi päiviä mokomaan, kun on kivempaakin tekemistä. Ota vastuu vain itsestäsi. Tenttaamalla miestäsi yrität ottaa vastuun hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Tietysti olisi hienoa jos kommunikointi pelaisi ja kaikki selviäisi aina puhumalla mutta harvemmin se kuule niin menee.

Lakkaa olemasta paniikissa ja pelkäämästä että hän sinut jättää. Entäs jos jättäisi? Ei siihen kuole. Lähtökohta on kuitenkin aina se että toisella on oma tahto ja oma pää, ja jos hän joskus syystä tai toisesta sinut jättääkin, et tule asialle mitään mahtamaan. Toista ei voi väkisin pitää. Kun opit seisomaan omilla jaloillasi lakkaat murehtimasta ihmisten menettämistä etukäteen.

Ole oma itsesti äläkä yritä mielistellä miestäsi. Se on lyhyt tie ja johtaa väistämättä eroon. Nimittäin se täyttää sinut vihalla pikkuhiljaa ja lopulta sinä lähdet, koska tunnet antaneesi kuormittain etkä ole saanut mitään vastineeksi.

Tässä jotain mitä olen itse elämässä oppinut.

Lue lisää

Olen nyt lopettanut "tenttaamisen" kuten joku täällä ehdotti koska selvästi se ei auttanut tilannetta.
Olen eilisen päivän itse ollut kuin normaalisti, puhunut normaalisti arkipäivän asioista. Saan kyllä aina vastauksen kysymykseeni, mutta muuta keskustelua ei sitten synnykkään.
Tämä on niin totaalisen outoa ja epänormaalia elämää meille. Miten kaikki voi muuttua näin yhtäkkiä yhdessä päivässä.
Itselleni tämä on todella raskasta.

Mieheni lähtee taas ensi yönä työhönsä ja palaa viikon kuluttua. Alkaa pitkä ja raskas odottava viikko.

Onkohan meillä enää paluuta entiseen?

En pelkää yksinolemista kuten joku kirjoitti vaan elämistä ilman miestäni. Ajatus tuntuu raskaalta vaikka onhan tämäkin tilanne raskas.

Annastiina kirjoitti:

Olen nyt lopettanut "tenttaamisen" kuten joku täällä ehdotti koska selvästi se ei auttanut tilannetta.
Olen eilisen päivän itse ollut kuin normaalisti, puhunut normaalisti arkipäivän asioista. Saan kyllä aina vastauksen kysymykseeni, mutta muuta keskustelua ei sitten synnykkään.
Tämä on niin totaalisen outoa ja epänormaalia elämää meille. Miten kaikki voi muuttua näin yhtäkkiä yhdessä päivässä.
Itselleni tämä on todella raskasta.

Mieheni lähtee taas ensi yönä työhönsä ja palaa viikon kuluttua. Alkaa pitkä ja raskas odottava viikko.

Onkohan meillä enää paluuta entiseen?

En pelkää yksinolemista kuten joku kirjoitti vaan elämistä ilman miestäni. Ajatus tuntuu raskaalta vaikka onhan tämäkin tilanne raskas.

Lue lisää

Täällä taas kerran surkuttelen. Huvittaa jo toisaalta tämä tälläinen, mutta näin yön tunteina tänne vain on niin helppo purkaa itseään. Ystävää kun ei viitsi herättää näin yöllä.
Joku täällä aina viitsii antaa neuvoa ja aina niistä jää kuitenkin jotain käteen.

Olin eilen jo tosi toiveikas tässä meidän solmussa olevassa tilanteessamme. Keskustelu sujui jo illalla melkein kuin ennen, harvakseltaan mutta kuitenkin. Miehenikin jopa aloitti jotain keskusteluja. Huomasin tosin itsessäni, että olin todella varovainen sanoissani ja teoissani etten vain olisi katkaissut sitä todella haurasta siltaa mikä oli välillemme muodostunut.
Etäinen mieheni kylläkin oli ja aina sopivan välimatkan päässä.
Voi kun mieleni olisi tehnyt mennä hänen kainaloonsa kun sohvillamme istuimme katsomassa televisiota.
Nukkumaan mennessämme olin tosin vähän pettynyt kun hän käänsi selkänsä ja alkoi heti nukkumaan. Normaalisti olin aina hetken hänen kainalossaan ennen nukkumaan alkamista. Laitoin hiljaa käteni hänen olkapäälleen alkaessani itse nukkua.
Pettymys oli valtava yöllä, kun hän kahden aikaan lähti töihin eikä moikannut lähtiessään vaikka hän tiesi että olin hereillä. Normaalisti hän kävi sängyssä moikkaamassa ja antoi suukon ennen töihin lähtiessään ja sovimme että soittelemme. Hänhän on aina viikon kerrallaan töissä ja siis pois kotoa.

En tiedä teinkö nyt oikein, mutta kirjoitin hänelle tekstiviestin jossa ihmettelin kun hän ei moikannut lähtiessään. Kerroin rakkaudestani häneen ja ahdistuksestani tässä tilanteessa ja toivoin että jos hän vaikka kirjoittaisi mikä asia häntä on loukannut noin paljon, että elämämme on muuttunut tälläiseksi.
Siitä on jo tunti kun lähetin eikä hän ilmeisesti vastaa viestiini koska mitään ei ole tullut takaisin. Vaikka viestiä lähettäessäni ajattelinkin että tokkopa vastaa, mutta olin kuitenkin niin pettynyt kun mitään ei kuulunut ja unikin kaikkosi samalla.
Tässä nyt sitten itkustani toivuttuani istun koneella ja kirjoittelen tänne suurempaan murheeseeni.
Nyt on sellainen tunne, että miten oikein jaksan huomenna töissä sekä näillä muutaman tunnin yöunillani että tällä ahdisuksen tunteella mikä rinnassani on kokoaika.

Välillä mietin, että miksi en pysty käsittelemään näitä ongelmiani ahdistumatta näin paljon. Onko tämä lapsellista käytöstä kun yksityiselämän ongelmia ei pysty selvittämään ilman että työelämä siitä häiriintyisi.
Tiedän tosin, että minulla on ollut todella raskas talvi työelämässä (olen esimiesasemassa ja organisaatiossamme on ollut paljon muutoksia ja muutosvastarintaa), joten ehkäpä minulle on tullut liika asioita harteilleni enkä jaksa tilannetta jossa molemmissa on ongelmia.

Saa nähdä mitä päivä tuo tullessaan.
Ilmeisesti tulen soittamaan hänelle jossain vaiheessa kuten aina ennenkin kysellen missä päin hän on jne.
En todennäköisesti tule mainitsemaan viestistäni mitään jos hän ei siihen vastaa.
Arvatenkin puhelumme tulee olemaan todella lyhyt.

Annastiina kirjoitti:

Täällä taas kerran surkuttelen. Huvittaa jo toisaalta tämä tälläinen, mutta näin yön tunteina tänne vain on niin helppo purkaa itseään. Ystävää kun ei viitsi herättää näin yöllä.
Joku täällä aina viitsii antaa neuvoa ja aina niistä jää kuitenkin jotain käteen.

Olin eilen jo tosi toiveikas tässä meidän solmussa olevassa tilanteessamme. Keskustelu sujui jo illalla melkein kuin ennen, harvakseltaan mutta kuitenkin. Miehenikin jopa aloitti jotain keskusteluja. Huomasin tosin itsessäni, että olin todella varovainen sanoissani ja teoissani etten vain olisi katkaissut sitä todella haurasta siltaa mikä oli välillemme muodostunut.
Etäinen mieheni kylläkin oli ja aina sopivan välimatkan päässä.
Voi kun mieleni olisi tehnyt mennä hänen kainaloonsa kun sohvillamme istuimme katsomassa televisiota.
Nukkumaan mennessämme olin tosin vähän pettynyt kun hän käänsi selkänsä ja alkoi heti nukkumaan. Normaalisti olin aina hetken hänen kainalossaan ennen nukkumaan alkamista. Laitoin hiljaa käteni hänen olkapäälleen alkaessani itse nukkua.
Pettymys oli valtava yöllä, kun hän kahden aikaan lähti töihin eikä moikannut lähtiessään vaikka hän tiesi että olin hereillä. Normaalisti hän kävi sängyssä moikkaamassa ja antoi suukon ennen töihin lähtiessään ja sovimme että soittelemme. Hänhän on aina viikon kerrallaan töissä ja siis pois kotoa.

En tiedä teinkö nyt oikein, mutta kirjoitin hänelle tekstiviestin jossa ihmettelin kun hän ei moikannut lähtiessään. Kerroin rakkaudestani häneen ja ahdistuksestani tässä tilanteessa ja toivoin että jos hän vaikka kirjoittaisi mikä asia häntä on loukannut noin paljon, että elämämme on muuttunut tälläiseksi.
Siitä on jo tunti kun lähetin eikä hän ilmeisesti vastaa viestiini koska mitään ei ole tullut takaisin. Vaikka viestiä lähettäessäni ajattelinkin että tokkopa vastaa, mutta olin kuitenkin niin pettynyt kun mitään ei kuulunut ja unikin kaikkosi samalla.
Tässä nyt sitten itkustani toivuttuani istun koneella ja kirjoittelen tänne suurempaan murheeseeni.
Nyt on sellainen tunne, että miten oikein jaksan huomenna töissä sekä näillä muutaman tunnin yöunillani että tällä ahdisuksen tunteella mikä rinnassani on kokoaika.

Välillä mietin, että miksi en pysty käsittelemään näitä ongelmiani ahdistumatta näin paljon. Onko tämä lapsellista käytöstä kun yksityiselämän ongelmia ei pysty selvittämään ilman että työelämä siitä häiriintyisi.
Tiedän tosin, että minulla on ollut todella raskas talvi työelämässä (olen esimiesasemassa ja organisaatiossamme on ollut paljon muutoksia ja muutosvastarintaa), joten ehkäpä minulle on tullut liika asioita harteilleni enkä jaksa tilannetta jossa molemmissa on ongelmia.

Saa nähdä mitä päivä tuo tullessaan.
Ilmeisesti tulen soittamaan hänelle jossain vaiheessa kuten aina ennenkin kysellen missä päin hän on jne.
En todennäköisesti tule mainitsemaan viestistäni mitään jos hän ei siihen vastaa.
Arvatenkin puhelumme tulee olemaan todella lyhyt.

Lue lisää

Monet aikaisemmat vastaukset tähän ketjuun ovat olleet hyviä, joten en mitään pitkää sepostusta enää laita tänne. Käyn läpi vain joitain yksittäisiä kohtia.

Lainaus:
"Voi kun mieleni olisi tehnyt mennä hänen kainaloonsa kun sohvillamme istuimme katsomassa televisiota."

Sanoitko sen ääneen? Esim. "Musta ois mukava tulla sun kainaloon istumaan".

Lainaus:
"En tiedä teinkö nyt oikein, mutta kirjoitin hänelle tekstiviestin jossa ihmettelin kun hän ei moikannut lähtiessään. Kerroin rakkaudestani häneen ja ahdistuksestani tässä tilanteessa ja toivoin että jos hän vaikka kirjoittaisi mikä asia häntä on loukannut noin paljon, että elämämme on muuttunut tälläiseksi."

Kannattaisi keskittyä enemmän positiivisten asioiden julkituomiseen. On hyvä että kerroit rakastavasi häntä, mutta samassa viestissä syytät häntä elämän pilaamisesta. Tee viestistä yksinkertaisempi ja sellainen, joka ei odota vastausta "mulla on ikävä sua. Kaipaan sun kosketusta."

Puhelun aikana voisit myös ehdottaa, että menisit yöpymään hänen luokseen ikäväsi vuoksi. Voit myös ehkä mainita että olit surullinen, koska et saanut pusua hänen lähtiessään. Mutta elä sen kummemin tongi tai kysele asiasta.

Been there, seen that kirjoitti:

Monet aikaisemmat vastaukset tähän ketjuun ovat olleet hyviä, joten en mitään pitkää sepostusta enää laita tänne. Käyn läpi vain joitain yksittäisiä kohtia.

Lainaus:
"Voi kun mieleni olisi tehnyt mennä hänen kainaloonsa kun sohvillamme istuimme katsomassa televisiota."

Sanoitko sen ääneen? Esim. "Musta ois mukava tulla sun kainaloon istumaan".

Lainaus:
"En tiedä teinkö nyt oikein, mutta kirjoitin hänelle tekstiviestin jossa ihmettelin kun hän ei moikannut lähtiessään. Kerroin rakkaudestani häneen ja ahdistuksestani tässä tilanteessa ja toivoin että jos hän vaikka kirjoittaisi mikä asia häntä on loukannut noin paljon, että elämämme on muuttunut tälläiseksi."

Kannattaisi keskittyä enemmän positiivisten asioiden julkituomiseen. On hyvä että kerroit rakastavasi häntä, mutta samassa viestissä syytät häntä elämän pilaamisesta. Tee viestistä yksinkertaisempi ja sellainen, joka ei odota vastausta "mulla on ikävä sua. Kaipaan sun kosketusta."

Puhelun aikana voisit myös ehdottaa, että menisit yöpymään hänen luokseen ikäväsi vuoksi. Voit myös ehkä mainita että olit surullinen, koska et saanut pusua hänen lähtiessään. Mutta elä sen kummemin tongi tai kysele asiasta.

Lue lisää

kirjan Tule lähelle mene pois ja sehän oli piskuinen kirja täyttä asiaa.
Minä taidan sittenkin olla läheisriippuvainen ja kaiken lisäksi nyt sairauslomalla.

Olen työstä liikarasittunut ja sen lisäksi tai sen vuoksi reagoin niin voimakkaasti tähän parisuhdeongelmaani, joka etenee pikkuvauvan askelin eteenpäin.
En tiedä, kai minun on luovutettava ja unohdettava se asia miksi hän käyttäytyy noin vaikka en millään haluaisi. Minusta sen syyn selvittäminen olisi ollut tärkeää. Ehkä olin sitten väärässä.
Ainakin nyt tuntuu siltä...kunnes taas olen jonkun tilanteen edessä täysin voimaton.

Ainakin pientä inhimillisyyttä hän osoitti sillä, että lähetti tekstiviestin etten täällä stressaisi liikaa kuultuaan että olin lääkärissä.

"Sanoitko sen ääneen? Esim. "Musta ois mukava tulla sun kainaloon istumaan"."

En sanonut sillä joskus tein niin vähän samanlaisessa tilanteessa ja hänen vastauksensa oli silloin: mitä varten. Eli ei kovin kutsuva pyyntö.

Tuossahan oli ideaa tuossa sinun kirjoituksessasi. Kiitos siitä.

Minun on todennäköisesti vain käännettävä uusi lehti elämässäni ja opittava uusi tapa käsitellä erimielisyyksiä....ja mykkäkoulua :)

Voisin kuvitella, että myös miehelläni tuo mykkäkoulun pitäminen olisi yksi agression muoto. Se sopisi hyvin hänen luonteeelleen. En itsekään ole sitä koskaan miettinyt tuolta kannalta. Ainoastaan olen ollut ymmälläni, miten joku voi olla tavallaan noin julma rakastamaansa ihmistä kohtaan sillä julmuutena minä sitä pidän. Joku voisi sanoa henkisenä väkivaltana.
Tiedänhän hyvin kuinka raastavalta se tuntuu kun toinen käyttäytyy noin.
Varsinkin kun mykkäkoulun lisäksi tulee vielä päälliskauppana täydellinen koskemattomuus, välinpitämättömyys ja vähän sellainen ylimielinen ja vihamielinen asenne.

Kunpa vain saisin rohkeutta ja vahvuutta niin paljon, että saisin kehitettyä itselleni tuon asenteen etten suostu kuuntelemaan mykkäkoulua. Varmasti se vaatii opettelua minulta.
Tämä on minulle kuitenkin ensimmäinen kerta kun mykkäkoulu kestää useita viikkoja, joten ehkä osaan ensi kerralla suhteuttaa sen ja oman käytökseni oikeisiin mittoihin eikä se kestä näin kauaa.

Aivan varmasti haluan kokeilla tuota. Se vain jotenkin loukkaa niin hirveästi se toisen asenne ja ei millään jaksa pysyä vahvana. On niin helppo sukeltaa sinne ahdistuksen maailmaan.

Minäkin kasaan aika helposti asioita itselleni enkä viitsi niitä tuoda julki.
Meillä ehkä se, kun näemme vain viikonloppuisin miehen työn vuoksi, niin ei sitä viitsi ihan pikkuasioita alkaa vatvomaan niinä muutamana päivänä viikossa kun nähdään.

Toisilla etäisyys pitää suhteen kunnossa, minusta tuntuu että meillä se repii ja koettelee suhdetta aika tavalla.

Annastiina kirjoitti:

Tuossahan oli ideaa tuossa sinun kirjoituksessasi. Kiitos siitä.

Minun on todennäköisesti vain käännettävä uusi lehti elämässäni ja opittava uusi tapa käsitellä erimielisyyksiä....ja mykkäkoulua :)

Voisin kuvitella, että myös miehelläni tuo mykkäkoulun pitäminen olisi yksi agression muoto. Se sopisi hyvin hänen luonteeelleen. En itsekään ole sitä koskaan miettinyt tuolta kannalta. Ainoastaan olen ollut ymmälläni, miten joku voi olla tavallaan noin julma rakastamaansa ihmistä kohtaan sillä julmuutena minä sitä pidän. Joku voisi sanoa henkisenä väkivaltana.
Tiedänhän hyvin kuinka raastavalta se tuntuu kun toinen käyttäytyy noin.
Varsinkin kun mykkäkoulun lisäksi tulee vielä päälliskauppana täydellinen koskemattomuus, välinpitämättömyys ja vähän sellainen ylimielinen ja vihamielinen asenne.

Kunpa vain saisin rohkeutta ja vahvuutta niin paljon, että saisin kehitettyä itselleni tuon asenteen etten suostu kuuntelemaan mykkäkoulua. Varmasti se vaatii opettelua minulta.
Tämä on minulle kuitenkin ensimmäinen kerta kun mykkäkoulu kestää useita viikkoja, joten ehkä osaan ensi kerralla suhteuttaa sen ja oman käytökseni oikeisiin mittoihin eikä se kestä näin kauaa.

Aivan varmasti haluan kokeilla tuota. Se vain jotenkin loukkaa niin hirveästi se toisen asenne ja ei millään jaksa pysyä vahvana. On niin helppo sukeltaa sinne ahdistuksen maailmaan.

Minäkin kasaan aika helposti asioita itselleni enkä viitsi niitä tuoda julki.
Meillä ehkä se, kun näemme vain viikonloppuisin miehen työn vuoksi, niin ei sitä viitsi ihan pikkuasioita alkaa vatvomaan niinä muutamana päivänä viikossa kun nähdään.

Toisilla etäisyys pitää suhteen kunnossa, minusta tuntuu että meillä se repii ja koettelee suhdetta aika tavalla.

Lue lisää

Sinulla on samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minullakin oli/on mieheni mykkäkoulun aikana. Uskon, että sinulla on vahvuutta käsitellä asiaa erilaiselta kantilta. Minun nykyistä edeltäneet suhteet olivat sellaisia, joissa koin vähän kaiken kantapään kautta. Osittain se johtui siitä, etten uskaltanut näyttää toiselle minkälainen olen sisimmältäni ja yritin olla parempi ihminen kuin mitä oikeasti olin. Nykyinen suhde oli minulle ensimmäinen suhde, jossa päätin olla toiselle rehellinen alusta alkaen, ja näytin myös paskemman puolen itsestäni, vaikka se pelotti. Vaatii harjoittelua parisuhteessakin että uskaltaa näyttää itsestään sen huonomman puolen ja että uskaltaa ottaa asioita esille vaikka joutuisikin naurunalaiseksi.

Tämä on ehkä vähän rumasti sanottu, mutta miehen "koulutuksessa" parisuhteessa on samoja piirteitä kuin koirankin koulutuksessa. Jos koira tekee jotain väärin niin siihen ei joko kiinnitetä huomiota tai ohjataan mielenkiinto vaivihkaa johonkin muuhun. Jos koira tekee tempun oikein niin siitä palkitaan ja kehutaan. Lopulta väärä käyttäytymismalli jää pois, koska koira ei hyödy siitä mitään ja se valitsee käyttäytymisen josta sitä palkitaan.
Ihmisen toimintatapa on ihan sama. Et sinäkään tee jotain asiaa kovin montaa kertaa jos siitä ei ole sinulle mitään hyötyä. Mykkäkoulussa mieheni hyötyi sillä että taivuin hänen tahtoonsa ja olin sen alla niin pitkään kuin mykkäkoulua kesti. Sen jälkeen kun en suostunut "kuuntelemaan" mykkäkoulua niin kuin aikaisemmin niin hyöty siitä jäi miehelleni pienemmäksi tai olemattomaksi. Sen myötä mykkäkoulut ovat vähentyneet määrällisesti ja lyhentyneet kestoltaan.

Tsemppiä sinulle Annastiina. Kyllä se sovinnon aika vielä tulee. Istu vain miehesi viereen sohvalle tänä iltana ja sano että olet pahoillasi jos olet aiheuttanut mielipahaa hänelle ja että haluaisit keskustella riidan syystä rauhallisesti silloin kun hän haluaa. Sano hänelle suoraan, että hänen harrastama mykkäkoulu on agressiivista käyttäytymistä sinua kohtaan ja se tuntuu sinusta pahalta. Kerro myös ettet suostu enää kuuntelemaan hänen mykkäkoulua nyt etkä jatkossakaan ja että asiaan tulee keksiä uusi ja parempi ratkaisu. Jos miehesi ei virka asiaan mitään (=jatkaa mykkäkoulua) niin alat vain käyttäytyä normaalisti ihan kuin mykkäkoulua ei olisikaan. Se ei ole helppoa, mutta sen oppii vähitellen.

PS. Minun mies on myös toisella paikkakunnalla viikot töissä. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa.. siitä saisi aikaiseksi jo oman keskustelun täällä suomi24.fi:ssä