Tulin tässä ajatelleeksi sellaista asiaa, että kuinka paljon tuollainen naureskelu vaikuttaa pienen, puhumaan opettelevan lapsen kehittyvään itsetuntoon?
Meinaan sitä, että kun lapsi sanoo sanoja, mutta ei sano niitä vielä täysin oikein vaan "hassulla tavalla" ja aikuinen nauraa näkyvästi vieressä?
Olin todistamassa juuri tälläistä tapausta, jossa äitini naureskeli kovaan ääneen pienelle lapselle aina kun tämä sanoi sanan. En tiedä miten paljon lapsi ymmärsi, luultavasti ihmetteli että miksi hänelle nauretaan, mutta minun teki pahaa kuunnella vieressä.
Aihe kiinnostaa minua, sillä minulla itselläni on varhaislapsuudesta sellaisia häpeällisinä säilyneitä muistoja, kun olen mennyt möläyttämään jotakin (ei vitsiksi tarkoitettua) ja aikuinen on nauranut. Olen muutenkin temperamentiltäni erittäin ujo ja arka ja nykyään pahimmat pelkoni liittyvät nolatuksi tulemiseen ja naurunalaiseksi joutumiseen. Koko elämäni on ollut taistelemista ujoutta vastaan ja mietin, että olisiko noilla varhaislapsuuden noloilla kokemuksilla -synnynnäisen temperamentin ohella- tekemistä ujouteni kanssa?
Tuntuu, ettei naureskelu joka äännähdykselle ainakaan kovin kannustavaa puhumaan opettelevalle ole, varsinkin jos lapsi on vielä ujouteen taipuvainen. Siitä tulee epävarma olo, kun ei välttämättä itsekään ymmärrä, että mitä tällä kertaa tuli tehtyä väärin.
Onkohan aiheesta tehty jonkinlaista tutkimusta? Jos joku psykologiaa lukenut osaisi vastata...
Meinaan sitä, että kun lapsi sanoo sanoja, mutta ei sano niitä vielä täysin oikein vaan "hassulla tavalla" ja aikuinen nauraa näkyvästi vieressä?
Olin todistamassa juuri tälläistä tapausta, jossa äitini naureskeli kovaan ääneen pienelle lapselle aina kun tämä sanoi sanan. En tiedä miten paljon lapsi ymmärsi, luultavasti ihmetteli että miksi hänelle nauretaan, mutta minun teki pahaa kuunnella vieressä.
Aihe kiinnostaa minua, sillä minulla itselläni on varhaislapsuudesta sellaisia häpeällisinä säilyneitä muistoja, kun olen mennyt möläyttämään jotakin (ei vitsiksi tarkoitettua) ja aikuinen on nauranut. Olen muutenkin temperamentiltäni erittäin ujo ja arka ja nykyään pahimmat pelkoni liittyvät nolatuksi tulemiseen ja naurunalaiseksi joutumiseen. Koko elämäni on ollut taistelemista ujoutta vastaan ja mietin, että olisiko noilla varhaislapsuuden noloilla kokemuksilla -synnynnäisen temperamentin ohella- tekemistä ujouteni kanssa?
Tuntuu, ettei naureskelu joka äännähdykselle ainakaan kovin kannustavaa puhumaan opettelevalle ole, varsinkin jos lapsi on vielä ujouteen taipuvainen. Siitä tulee epävarma olo, kun ei välttämättä itsekään ymmärrä, että mitä tällä kertaa tuli tehtyä väärin.
Onkohan aiheesta tehty jonkinlaista tutkimusta? Jos joku psykologiaa lukenut osaisi vastata...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jo aiemmin tällä palstalla ääneen mietiskelin lapsuuden aikaisia tapahtumia ja oppimista kokemansa ja tunteittensa kautta. Jos ja kun lapsi kokee kokonaisvaltaisesti olonsa turvatuksi kasvuympäristönsä/kasvattajiensa välittämänä, hänellä on mitä ilmeisimmin turvattu tulevaisuus edessäpäin. Pieni lapsi on hyvin avuton, kaikille vaikutteille altis. Imee kuin pesusieni itseensä uutta tietoa aikuisten ja oman oppimisensa kautta. Kun ikää on vielä vähän, ei järjen analysointikyky vielä toimi, kaikki sisäistetään TUNTEMUKSIEN mukaisesti. Itse opiskelen tällä kertaa juuri varhaislapsuuden havainnointia oman poikani tyttären välityksellä (1v9kk). Miten herkkä, miten haavoittuvainen on pieni lapsi. Olen vakuuttunut siitä, että häpäisevä, ivallinenkin pilkkanauru on erittäinkin tuhoisaa lapselle myöhempää elämäänsä ajatellen. Samoin kuin hylkääminen yksinäisyyteen, kaikenlainen välinpitämättömyys, kiusaaminen etc. Pahinta tässä varhaislapsuuden traumaattisessa kokemuksessa lienee se, ettei mikään psykoanalyysi tahdo ulottua muistamaan niitä aikoja. On vain se TUNNE.
vasta noin 3 vuotiaana. Tällöin tulee myös ensimmäiset häpeän kokemukset.
No väitätkö, ettei lapsi alle 3 vuotiaana omaksu turvattomuuden ja hyljätyn yksinäisiä tunteita elämäänsä, jos jätetään "heitteille"? Jos näin väität, kehoittaisin hankkimaan vaikkapa omia lapsia ja oppimaan heidän kauttaan, ei psykiatrian erikoiskirjojen välityksellä.
Pieni lapsi ei vielä tunnista omia tunteitaan ja kokee vanhempiensa tunnereaktiot ominaan. Pikkuhiljaa vanhemmat opettavat lasta nimeämään tunteensa ja samalla myös hallitsemaan niitä. Jos lasta esimerkiksi pelottaa, vanhempi voi omalla käytöksellään rauhoittaa hänet, jolloin lapselle muodostuu kokemus pelon hallittavuudesta. Vähitellen lapsi oppii rauhoittamaan itse itsensä.
Lukematta ainoatakaan psykologian kirjaa olen näin ymmärtänyt minäkin tutkimalla elävää lähdeteosta, lapsenlastani.
Alle kolmivuotinen lapsi kuitenkin tuntee. Lähtisin siitä - ja jopa väitän - että lapsi jo äitinsä vatsassa saattaa tuntea esimerkiksi äidin stressin tai muut tunnetilat. Tätä yhteyttä vasten on vaikea sanoa etteikö alle kolmivuotias kykenisi vuorovaiktukseen omilla hänelle ominaisilla lahjoillaan.
Ehkä ymmärsin väärin edellisen kirjoittajan, jos noin korjaa toki.
Voin jakaa kokemuksesi, mutta minun osalta naureskelu jatkuu edelleen. En ole saanut itse valita... minut on roolitettu jo vauvana.
Itävallan tapaus pisti miettimään mikälaisten asioiden kanssa tulee vain oppia elämään, ainakin omalla kohdalla.
Ajattele että jollein pitää kertoa mitä vesisade on tai miltä tuoksuu vastaleikattu ruoho. Sehän tuoksuu kesältä!
Asian ulkopuolella omalla kohdalla ajattelen että aina on valmuis parantaa toistaen em.: Aina on mahdollisuus parantaa ja etsiä oma paikka elämässä. Oman paikan etsintä liitty enempi filosofiaan joten se siitä. Tämäkin viesti poistetaan kohta joten hellurei.
"psykopaattien sosiaalisia ja tunnetaitoja kehittävä terapia lisäsi rikosten uusimista. Ilmeisesti psykopaatit oppivat terapiassa luomaan myötätuntoisen vaikutelman aiempaa paremmin ja manipuloimaan muita ihmisiä entistä tehokkaammin".
http://www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=225&vl=1999
Minun äidilläni on tapana vähätellä lapsen ymmärrystä ja ja elehtiä ja ilmeillä niin että lapsi tajuaa että äiti pelleilee hänen kustannuksellaan. Sama käytös kaikkia lapsia kohtaan, joskus olen nähnyt naapurin lasten ottavan itseensä kun äiti ei ota heitä tosissaan, vaan vähättelee heitä ääneen.Mite tuollainen voi vaikuttaa lapseen?