En oikein tuntenut omaa äitiäni lapsena vaikka hän olikin aina läsnä. Hän oli kuin sivullinen elämässäni, jollain lailla ärsyttävä mutta siedetävänä kuitenkin. Isäni kanssa hän riiteli jatkuvasti ja he eivät tulleet toimeen ollenkaan. Kuitenkin olivat sitä sukupolvea ettei ero tullut mitenkään kysymykseen.Kun isäni kuoli ja jouduin äidin kanssa jäämään kahden alkoi minun helvettini. Koin äitini todella vastenmielisenä ihmisenä, joka yrittää jatkuvasti vaikuttaa jollain lailla toisen elämään. Sillon huomasin että häneltä puuttui oma elämä. Helvetti minulle tuli siitä, ettei tuo ihminen osannut päättää mitään omassa elämässään. Hän antoi minulle vastuun siitä mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan hänenkin osalta. Se oli henkisesti vaikeaa tehdä mitään päätöstä, kun piti ajatella sen seurauksia aina myös toisen kannalta.
Siksi minäkin päätin jättää asiat päättämättä ja tekemättä koska en tiennyt niiden vaikutusta äitiini. Yksin olisi ollut helppoa päättää mitä tekisin, silloin päätöksen vaikutukset tulevat vain itselle. Mutta päättää asioista niin että joku roikkuu koko ajan hihassa ei ollut. Äitini ei olisi voinut yksin asua paikassa, se olisi ollut mahdotonta. Hän esitti aina niin säälittävää ihmistä ja kuitenkin alla piili itsekäs ja omistava luonne joka käytti toisia loppujenlopuksi vain välikappaleena omille asioilleen. Kymmenen vuotta sitä hommaa kestin, kunnes tein hänen puolestaan sen päätöksen, että hän etsii itselleen vuokra-asunnon. Hän ei ollut ollenkaan mielissään asiasta olisi vaan jatkanut samaa elämää eteenkinpäin. Mutta nyt hän elää taas kuin kala vedessä.
Asiasta on jo viisi vuotta kun äitini muutti ja edelleenkin tuo aika kummittelee mielessä kammottavana. Se aika jonka äidin kanssa elin oli muuten hyvää aikaa olin töissä koko ajan,ja hankin hyvin. Mutta hän esti se etten silloin tehnyt niinkuin olisin itse halunnut ja nyt se näkyy. Minulle on noussut asiasta myöhemmin viha häntä kohtaan, vaikka asianhan olisi pitänyt helpottua? Nytkin on edelleen ristiriitaisuutta toisaalta ajattelen häntä äitinä, toisaalta pirullisena akkana joka yritti pilata minun elämäni, ja onnistuikin osittain siinä. Mikä asiaan avuksi?
Siksi minäkin päätin jättää asiat päättämättä ja tekemättä koska en tiennyt niiden vaikutusta äitiini. Yksin olisi ollut helppoa päättää mitä tekisin, silloin päätöksen vaikutukset tulevat vain itselle. Mutta päättää asioista niin että joku roikkuu koko ajan hihassa ei ollut. Äitini ei olisi voinut yksin asua paikassa, se olisi ollut mahdotonta. Hän esitti aina niin säälittävää ihmistä ja kuitenkin alla piili itsekäs ja omistava luonne joka käytti toisia loppujenlopuksi vain välikappaleena omille asioilleen. Kymmenen vuotta sitä hommaa kestin, kunnes tein hänen puolestaan sen päätöksen, että hän etsii itselleen vuokra-asunnon. Hän ei ollut ollenkaan mielissään asiasta olisi vaan jatkanut samaa elämää eteenkinpäin. Mutta nyt hän elää taas kuin kala vedessä.
Asiasta on jo viisi vuotta kun äitini muutti ja edelleenkin tuo aika kummittelee mielessä kammottavana. Se aika jonka äidin kanssa elin oli muuten hyvää aikaa olin töissä koko ajan,ja hankin hyvin. Mutta hän esti se etten silloin tehnyt niinkuin olisin itse halunnut ja nyt se näkyy. Minulle on noussut asiasta myöhemmin viha häntä kohtaan, vaikka asianhan olisi pitänyt helpottua? Nytkin on edelleen ristiriitaisuutta toisaalta ajattelen häntä äitinä, toisaalta pirullisena akkana joka yritti pilata minun elämäni, ja onnistuikin osittain siinä. Mikä asiaan avuksi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
yleensä siitä pääsee pois muuttaalla Näyttää siltä, kuin jokin asia olisi vielä kesken. Onko sinulla oma perhe? Oma lapsi ja oma perhe asettaa prioriteetit uuteen järjestykseen.
Itse ratkaisin ongelman siirtolaisuudella...
Ei ole omaa perhettä, siinä se syy. Minulle jäi tuosta ajasta itselle sellainen tunne, että en kelpaa kellekkään ja olen jotenkin arvoton. Sen jälkeen kun äitini muutti omaan asuntoon, melkein kaikki sukulaiset eristivät minut täysin, eivät ole käyneet 5v edes kylässä. Vaikea tilanne. Kun en äitiäni raahannut mukana ja rupesin ajattelemaan myös itseäni, suku kostaa. Minulla on muitakin sisaruksia, mutta äiti tuli jostakin syystä kuin automaattisesti minulle isän kuoleman jälkeen. Toiset kävivät vaan kahvikekkereillä äidin luona koskaan ei heidän tarvinnut äidin asioita hoitaa, eikä olla hänen kanssaan muussa tekemisessä. Äiti purki kaiken tarmonsa minun "huolehtimiseen" joka oli yhtä helvettiä. Tunsin itse epäonnistuneeni tuossa asiassa, ja siitä tulee vahva alemmuudentunne. Äiti on ihminen, joka tekee työtä vaikka sen hyötysuhde olisi 99 % hyödytöntä ja 1 % hyötyä. Minä olen taas päinvastainen ja sekin on tullut noiden olosuhteiden pakosta. Kaikki piti olla kohdallaan oli työ, motivaatio mutta motivaatio hävisi ensin koska elämä ei mennyt eteenpäin, vaan pysyi paikallaan ja se näkyi sn jälkeen myös töissä. Tunnen nyt jälkeenpäin sen ajan täysin turhalle oman elämäni kannalta. Ihmissuhdetta minulle ei olisi voinut muodostuakkaan sinä aikana kun elin äitini kanssa, äiti piti siitä myös huolta pitämällä kodin ilmapiirin aina sellaisena ettei sinne ketään voinut koskaan kutsua. Jos kutsuit ketään, se oli kuin hänelle kuin isku vasten kasvoja.
elämässä. Opiskele tai hanki harrastus!