Päiväkirjaani olen tuhertanut:"Minä olen tyhmä. Tyhmä tarkoittaa minua. Sana "tyhmä" on sanan "minä" synonyymi - minun kohdallani, joka olen käänteisesti erittäin lahjakas: osaan olla täydellisesti sitä mitä olen. Olen - tyhmä."
Peruskoulu oli alkanut. Luokalla oli 29 viisasta ja minä.
Koulun alettua seinä nousi pystyyn hyvin pian - se nousi eteeni ja erottamaan minua muista. Oikeastaan seiniä nousi neljä; olin ikään kuin laatikossa, josta käsin tarkkailin ympäristöäni, tai johon vetäydyin saadakseni olla tarkkailematta muita. Yleensä suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan 3-vuotiaana, mutta minusta ei ollut. Ei mihinkään. Olin keskittymiskyvytön, hajamielinen, eristäytyvä; minulla oli oppimisvaikeuksia, tai oikeammin: minulla oli vaikeuksia opiskella, olin haluton. Lorvikatarri vaivasi ja päiväunelmointi. Opettajat ilmaisivat asian tällä tavalla, vaikka illat pitkät väänsin itkua ja yritin tosissani lukea ja lukea ja lukea ja myös ymmärtää lukemani; ja vaikka luttanoiden päiväunien sijaan näin painajaisia riippumatta siitä, olinko hereillä vaiko unessa. Unet - painajaiset tai painajaismaiset kuvat - muuttuivat mustemmiksi ja mustemmiksi, päivät harmaammiksi ja harmaammiksi, mitä enemmän koulupäiviä ja varmuutta kertyi - varmuutta, itsetuntemusta. Tiesin pian mikä olin, tiesin varmasti: olin tyhmä. Paha.
Istuin englannin ja matematiikan tukiopetuksessa ja sain opettajien verenpaineen nousemaan kattoon. Olin näkevinäni kuinka heidän korvistaan purkautui tulikuumaa höyryä säännöllisin väliajoin.
Nauroin omille ajatuksilleni; hymyilin sopimattomissa tilanteissa eikä kukaan ymmärtänyt mille. Eipä silti, että ketään olisi kiinnostanutkaan. Mikä kiinnosti, oli sen iskostaminen päähäni, että käyttäydyin tyhmästi. Mutta senhän minä jo tiesin.
Taideaineissa sain kiitettävät arvosanat, samoin äidinkielessä. Muut aineet sujuivat hyvin tai kohtalaisesti, mutta englanti...En oppinut, en sitten millään, en yhtään. En osannut esimerkiksi muodostaa lausetta: "I`m so stupid". Matemaattinen käsityskykyni oli myös olematon. 1 1 oli yhtä kuin 11.
Opettajat luonnollisesti hermostuivat tyhmyyteeni, tapaani hukata jatkuvasti tavaroitani milloin minnekin ja taipumukseeni unohdella läksyjäni. Unohdin usein myös juuri annetut ohjeet ja vaivuin "omiin maailmoihini". Minulle piti vääntää rautalangasta. Ja sen jälkeen oli väännettävä rautalangasta.
Kotona hermostuttiin myös; unohdin hellanlevyn päälle, valot palamaan, veden juoksemaan; ollessani yksin kotona ja lähtiessäni kylälle kuljeksimaan, unohdin jatkuvasti ovet auki ulos asti rosmojen tulla. Hukkasin kotiavaimeni ties kuinka monta kertaa ja pyöränavaimeni vielä useammin.
- Pian sä hukkaat itteskin, sanoi mummu.
- Toivottavasti, vastasin.
Sain kuulla olevani laiska ja viitsimätön, vaikka uskallan väittää että yritin pitkään - varmasti enemmän kuin moni viisas koulutoverini, pysyäkseni edes jotenkuten "menossa mukana". Olin tyhmä, niin minulle sanottiin ja niin minä itsekin itselleni sanoin. Inhosin itseäni, mutta - kumma kyllä - vain ollessani muiden seurassa; kun olin yksin, eikä lähellä ollut ketään viisasta, ketään normaalia tai normaalia parempaa ihmistä johon itseä verrata, olin onnellinen tyhmä, tyytyväinen tyhmien ajatusteni kanssa.
Arkisin yritin muistaa asiat ja koulutehtävät ja pitää huolta tavaroistani, kiinni aikatauluistani, mutta se vain ei onnistunut. Miksei? Siksei, että olin - tyhmä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä, pystyyn kuollut käpy.
Läpäisin ala-asteen englannin kohdalla "muodollisesti". En tajunnut kielestä mitään, sain kokeista aina nelosen, mutta todistuksissa oli kielen kohdalla vitonen. Englanninopettaja luopui toivosta suhteeni hyvin pian, yritettyään ensin tukiopetusta ja sitten tehokeinoja: hän esimerkiksi kuulutti koko luokalle kuinka minä saisin ehdot ja jäisin luokalleni, koska en viitsinyt opiskella hänen erinomaisesti opettamaansa ainetta. Luokalleni en kuitenkaan jäänyt. Tuli vitonen. Matematiikan läpäisin myös "muodollisesti".
Siirryttäessä ylä-asteelle oli huolellisuusnumeroni seitsemän, käyttäytyminen kahdeksan. Luokan muilla tytöillä huolellisuus kymmenen, käyttäytyminen kymmenen.
- Etkö sinä millään opi pitämään ittestäs huolta? kysyi isä.
- En, vastasin, vaikka tiesin ettei niin olisi saanut vastata.
Ystäviä minulla - mäntillä - ei koulussa luonnollisestikaan ollut. Olin paitsi mäntti, myös hidas - sanan kaikissa merkityksissä. Liikuntatunneilla minut valittiin joukkueisiin viimeisenä, olinhan kömpelö ja juoksuni oli koomista ravia kompuroinnin kera. Pesäpallossa tapanani ei ollut osua mailalla palloon, eikä pallo uponnut räpylääni. Koripallossa olin aivan yhtä loistava - loistava kuin puuteroimaton finni miss Pirkkahousun otsalla.
Uimahalliin liikunnanopettajat tykkäsivät viedä meitä usein, niin ala- kuin ylä-asteellakin, ja säännönmukaisesti unohdin ottaa uimavehkeet noina päivinä mukaan. Ei mitään apua, vaikka vanhempani kirjoittelivat muistilappuja ja huolehtivat aamuisin, että oliko kaikki tarvittava varmasti mukana ja läksyt tehty.
Siirryttyäni pienestä kyläkoulusta ylä-asteelle suureen kaupunkiin, putosin lopullisesti "kärryiltä". Jo linja-autojen aikataulujen muistissa pitäminen tuotti suuria pulmia. Ainetunnit pidettiin nyt jokainen eri luokassa, enkä koskaan oikein tiennyt mihin minun olisi pitänyt mennä. Haahuilin käytävillä typerä hymy naamallani, ja tiesin tasan tarkkaan näyttäväni typerästi hymyilevältä haahuilijalta. Tiesin, kuinka naurettavia ongelmani olivat, tiesin kuinka olin tyhmä, tollo! Plösöpää!
En osannut lukea ylä-asteen uudenlaista lukujärjestystä; kummallista kaavaketta täynnä numeroita ja kirjaimia ja sarakkeita. Täyttä hepreaa minulle, joka olin älykääpiö. Kehtasinko tunnustaa kenellekään, että jos en osannut englantia, en osannut lukea edes yksinkertaista lukkaria niin, että olisin ymmärtänyt lukemani?
Ei, tyhmä olin, mutten niin tyhmä, että olisin moista ruvennut ympäriinsä kailottamaan.
Ylä-asteella uusi englanninopettaja ryhtyi pian osoittamaan minulle aivan erityistä huomiota. Hän tapasi kutsua minut luokan eteen suomentamaan yksinkertaisia lauseita, mihin en kyennyt. Luokka hirnui. Minä en osannut. En edes puhua. Änkytin, päästelin outoja ääniä. En osannut paitsi kiemurrella pulpettini ääressä, järsiä kynsiäni, heilutella jalkojani ja - olla tyhmä.
Jossain vaiheessa painelin koulukuraattorin pakeille. Sanoin hänelle....luultavasti jotakin tyhmää. Kuraattori sanoi että en vain viitsinyt tarpeeksi, ja oikeassa hän olikin - en enää viitsinyt tarpeeksi enkä ollenkaan. Pyysin päästä tarkkikselle. Kuraattori naurahti että "tarkkis on kuule hölmöjä varten". En ollut tarpeeksi hölmö - muka.
Minulla oli kaikenlaisia ongelmia, joita en kehdannut kenellekään tunnustaa. Ja kuka yksityiskohtaista selontekoa minulta olisi kaivannutkaan - sehän nyt oli selityksittäkin selvää, mikä minua vaivasi: tyhmyys.
Jos koulussa olin kerrankin löytänyt oikeaan luokkaan, ja jos kysymyksessä olikin minulle mieluisa aine, en usein siltikään hyötynyt opetuksesta. Jos luokassa oli vähänkin taustahälyä, puuroutui opettajan puhe korvissani niin, etten saanut siitä mitään selvää. Sama juttu puhelimessa: jos joku soitti minulle (mitä jostain syystä ei tapahtunut usein), en saanut puheesta mitään selvää jos soittajan äänen taustalla soi radio tai kuului jokin muu, vaimeakin ääni. Mutta kuuloni oli tutkittu koulun terveystarkastusten yhteydessä ja todettu aina erinomaiseksi. Minussa ei ollut muuta vikaa kuin minä yleisellä tasolla.
Äänet muutenkin olivat suuri ongelma, tai määrätyt äänet: jumppatossujen vinkuna liikuntasalin lattiaa vasten oli ääni, jota minun oli miltei mahdoton kestää. Muitakin pahoja oli - äänihirviöitä jotka saivat ihokarvani nousemaan pystyyn ja huokoseni tulvimaan, ja joiden työntyessä korviini en voinut keskittyä mihinkään muuhun. Tajusin, kuinka tyhmää oli tuntea jokin mitätön pikku ääni suoranaisena kipuna tajunnassa.
Se oli tyhmää, olin tyhmä, mutta olinkohan ehkä myös hullu?
Ajattelin että jos kertoisin jollekulle yksityiskohtia ongelmakirjostani, saisin takuulla myös hullun leiman otsikkooni. Ei, oli parempi olla pelkästään tyhmä. Oli parempi pitää suukki ummessa. Kerroin kaikesta vain päiväkirjalleni, johon olin tuhertanut ummet, lammet ja lätäköt heti siitä lähtien kun opin kirjoittamaan.
Lopulta koulu näyttäytyi minulle pelkkänä kaaoksena. En enää mennyt sinne. Haahuilin pitkin rantoja vesivärilehtiöni kanssa; piirsin, kirjoitin, seurustelin lintujen kanssa. Kuljetin kotiin hoidettavakseni löytämäni loukkaantuneet variksenpojat, oravat ja siilit. Kävin läheisellä tallilla tapaamassa hevosia. Mitä enemmän tapasin ihmisiä, sitä enemmän pidin eläimistä. Elin omassa pienessä maailmassani.
Lopulta tuli siirto tarkkailuluokalle lintsaamisen vuoksi. Kuinka minä kehtasin jättää mahdollisuuteni käyttämättä ja olla niin laiska ja viitsimätön ja tyhmä? Pakollisissa palavereissa ennen tarkkailuluokalle siirtoa ajattelin, että se olisikin ollut opettajille liian vaikeaa: myöntää että heidän tapansa opettaa kaikkia olikin ehkä väärä joidenkin kohdalla. Vika oli minussa, joka en liuennut "kaikkiin", viisaisiin. Olin tyhmä.
Tässä vaiheessa olin huomannut olevani sittenkin kykeneväinen oppimaan - tyhmyydestäni huolimatta, jopa englantia. En oppinut lukemalla, vaan käytännön tilanteita seuraamalla. Keksin lainata kirjastosta kielikurssivideoita, joissa opetetus tapahtui lavastettujen tilanteiden muodossa; esitettiin arkielämän käänteissä selviytymistä vieraalla kielellä. Ja minä opin. Opin myös, kun ryhdyin seuraamaan tekstitettyjä englanninkielisiä ohjelmia oppimistarkoituksessa. Myöhemmin olen matkustellut ulkomailla ja kartuttanut sanavarastoani lisää, mutta englannin oppikirjat ovat minulle edelleen silkkaa siansaksaa, samoin ruotsin.
Tarkkailuluokalla oleminen oli olemista. Opettaja puhui piipittäen ja minullekin kuin vauvalle, ettei olisi hermostuttanut Erkkaa. Erkka oli noin kolme metriä pitkä ja herkästi tulistuva oppilas. Hän veteli milloin ketäkin pitkin korvia ja permantoa, minuakin, luokassa. Opettaja pyrähti paikalta kuin pelästynyt pikkulintu Titityy.
Luokkamme sijaitsi erillisessä rakennuksessa vastapäätä varsinaista koulua. Meitä säilytettiin puurakenteisessa mökkerössä, joka toimi kaikenlaisen ylijäämätavaran varastona.
Ei ollut vaikeuksia - nyt tiesin aina mihin piti mennä, mitä tehdä. Menin mökkeröön, istuin siellä vaadittavat tunnit kynsi suussa piirustellen, ja sitten matkustin linja-autolla kotiin. Kaikki oli yksinkertaista. Yksinkertaiselle se passasi oikein hyvin.
Lopulta koulu loppui ja sain päästötodistuksen, jota en ollut ansainnut. Todistuksessa oli hyviä numeroita aineista, joita en ollut opiskellut päivääkään. Se kertoi minulle paljon "systeemistä" joka ei auennut minulle, enkä minä sille.
Työelämään en sopeutunut lukuisista yrityksistäni huolimatta yhtään sen paremmin kuin koulumaailmaan. Lopulta kyllästyin olemaan yksinkertaisesti tyhmä ja keksin marssia lääkärin pakeille. Olin röyhkeä ja vaativa ja periksiantamaton ja pääsin vaatimiini tutkimuksiin. Lopulta seisoin vastaanottohuoneessa tuijottaen piirturin ulos sylkäisemää aivokäyrääni.
Aivokäyräni ei ollut "normaali". Motoriikkanikaan ei ollut "normaali". Minä olin neurobiologisella tavalla massasta poikkeava.
Diagnoosi:
F 80
F 81
F 82
ADHD
Sain järjestettyä itselleni oikeanlaista terapiaa. Myöhemmin aloitettiin lääkitys, joka saa aivoni toimimaan suht samoin kuin valtaväestön aivot tapaavat toimia.
Terapian ja lääkkeen ansiosta pystyn nyt keskittymään työtehtäviini vaadittavat kahdeksan tuntia päivässä. Ääniyliherkkyys ja muut aistiyliherkkyydet ovat poissa, aikataulut pitävät, elämä "rullaa", olen mukana "systeemissä".
Olen tyhmä jonka älykkyysosamäärä on 150.
Terapian ja lääkkeen avulla voin onneksi "leikkiä" viisasta.
Peruskoulu oli alkanut. Luokalla oli 29 viisasta ja minä.
Koulun alettua seinä nousi pystyyn hyvin pian - se nousi eteeni ja erottamaan minua muista. Oikeastaan seiniä nousi neljä; olin ikään kuin laatikossa, josta käsin tarkkailin ympäristöäni, tai johon vetäydyin saadakseni olla tarkkailematta muita. Yleensä suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan 3-vuotiaana, mutta minusta ei ollut. Ei mihinkään. Olin keskittymiskyvytön, hajamielinen, eristäytyvä; minulla oli oppimisvaikeuksia, tai oikeammin: minulla oli vaikeuksia opiskella, olin haluton. Lorvikatarri vaivasi ja päiväunelmointi. Opettajat ilmaisivat asian tällä tavalla, vaikka illat pitkät väänsin itkua ja yritin tosissani lukea ja lukea ja lukea ja myös ymmärtää lukemani; ja vaikka luttanoiden päiväunien sijaan näin painajaisia riippumatta siitä, olinko hereillä vaiko unessa. Unet - painajaiset tai painajaismaiset kuvat - muuttuivat mustemmiksi ja mustemmiksi, päivät harmaammiksi ja harmaammiksi, mitä enemmän koulupäiviä ja varmuutta kertyi - varmuutta, itsetuntemusta. Tiesin pian mikä olin, tiesin varmasti: olin tyhmä. Paha.
Istuin englannin ja matematiikan tukiopetuksessa ja sain opettajien verenpaineen nousemaan kattoon. Olin näkevinäni kuinka heidän korvistaan purkautui tulikuumaa höyryä säännöllisin väliajoin.
Nauroin omille ajatuksilleni; hymyilin sopimattomissa tilanteissa eikä kukaan ymmärtänyt mille. Eipä silti, että ketään olisi kiinnostanutkaan. Mikä kiinnosti, oli sen iskostaminen päähäni, että käyttäydyin tyhmästi. Mutta senhän minä jo tiesin.
Taideaineissa sain kiitettävät arvosanat, samoin äidinkielessä. Muut aineet sujuivat hyvin tai kohtalaisesti, mutta englanti...En oppinut, en sitten millään, en yhtään. En osannut esimerkiksi muodostaa lausetta: "I`m so stupid". Matemaattinen käsityskykyni oli myös olematon. 1 1 oli yhtä kuin 11.
Opettajat luonnollisesti hermostuivat tyhmyyteeni, tapaani hukata jatkuvasti tavaroitani milloin minnekin ja taipumukseeni unohdella läksyjäni. Unohdin usein myös juuri annetut ohjeet ja vaivuin "omiin maailmoihini". Minulle piti vääntää rautalangasta. Ja sen jälkeen oli väännettävä rautalangasta.
Kotona hermostuttiin myös; unohdin hellanlevyn päälle, valot palamaan, veden juoksemaan; ollessani yksin kotona ja lähtiessäni kylälle kuljeksimaan, unohdin jatkuvasti ovet auki ulos asti rosmojen tulla. Hukkasin kotiavaimeni ties kuinka monta kertaa ja pyöränavaimeni vielä useammin.
- Pian sä hukkaat itteskin, sanoi mummu.
- Toivottavasti, vastasin.
Sain kuulla olevani laiska ja viitsimätön, vaikka uskallan väittää että yritin pitkään - varmasti enemmän kuin moni viisas koulutoverini, pysyäkseni edes jotenkuten "menossa mukana". Olin tyhmä, niin minulle sanottiin ja niin minä itsekin itselleni sanoin. Inhosin itseäni, mutta - kumma kyllä - vain ollessani muiden seurassa; kun olin yksin, eikä lähellä ollut ketään viisasta, ketään normaalia tai normaalia parempaa ihmistä johon itseä verrata, olin onnellinen tyhmä, tyytyväinen tyhmien ajatusteni kanssa.
Arkisin yritin muistaa asiat ja koulutehtävät ja pitää huolta tavaroistani, kiinni aikatauluistani, mutta se vain ei onnistunut. Miksei? Siksei, että olin - tyhmä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä, pystyyn kuollut käpy.
Läpäisin ala-asteen englannin kohdalla "muodollisesti". En tajunnut kielestä mitään, sain kokeista aina nelosen, mutta todistuksissa oli kielen kohdalla vitonen. Englanninopettaja luopui toivosta suhteeni hyvin pian, yritettyään ensin tukiopetusta ja sitten tehokeinoja: hän esimerkiksi kuulutti koko luokalle kuinka minä saisin ehdot ja jäisin luokalleni, koska en viitsinyt opiskella hänen erinomaisesti opettamaansa ainetta. Luokalleni en kuitenkaan jäänyt. Tuli vitonen. Matematiikan läpäisin myös "muodollisesti".
Siirryttäessä ylä-asteelle oli huolellisuusnumeroni seitsemän, käyttäytyminen kahdeksan. Luokan muilla tytöillä huolellisuus kymmenen, käyttäytyminen kymmenen.
- Etkö sinä millään opi pitämään ittestäs huolta? kysyi isä.
- En, vastasin, vaikka tiesin ettei niin olisi saanut vastata.
Ystäviä minulla - mäntillä - ei koulussa luonnollisestikaan ollut. Olin paitsi mäntti, myös hidas - sanan kaikissa merkityksissä. Liikuntatunneilla minut valittiin joukkueisiin viimeisenä, olinhan kömpelö ja juoksuni oli koomista ravia kompuroinnin kera. Pesäpallossa tapanani ei ollut osua mailalla palloon, eikä pallo uponnut räpylääni. Koripallossa olin aivan yhtä loistava - loistava kuin puuteroimaton finni miss Pirkkahousun otsalla.
Uimahalliin liikunnanopettajat tykkäsivät viedä meitä usein, niin ala- kuin ylä-asteellakin, ja säännönmukaisesti unohdin ottaa uimavehkeet noina päivinä mukaan. Ei mitään apua, vaikka vanhempani kirjoittelivat muistilappuja ja huolehtivat aamuisin, että oliko kaikki tarvittava varmasti mukana ja läksyt tehty.
Siirryttyäni pienestä kyläkoulusta ylä-asteelle suureen kaupunkiin, putosin lopullisesti "kärryiltä". Jo linja-autojen aikataulujen muistissa pitäminen tuotti suuria pulmia. Ainetunnit pidettiin nyt jokainen eri luokassa, enkä koskaan oikein tiennyt mihin minun olisi pitänyt mennä. Haahuilin käytävillä typerä hymy naamallani, ja tiesin tasan tarkkaan näyttäväni typerästi hymyilevältä haahuilijalta. Tiesin, kuinka naurettavia ongelmani olivat, tiesin kuinka olin tyhmä, tollo! Plösöpää!
En osannut lukea ylä-asteen uudenlaista lukujärjestystä; kummallista kaavaketta täynnä numeroita ja kirjaimia ja sarakkeita. Täyttä hepreaa minulle, joka olin älykääpiö. Kehtasinko tunnustaa kenellekään, että jos en osannut englantia, en osannut lukea edes yksinkertaista lukkaria niin, että olisin ymmärtänyt lukemani?
Ei, tyhmä olin, mutten niin tyhmä, että olisin moista ruvennut ympäriinsä kailottamaan.
Ylä-asteella uusi englanninopettaja ryhtyi pian osoittamaan minulle aivan erityistä huomiota. Hän tapasi kutsua minut luokan eteen suomentamaan yksinkertaisia lauseita, mihin en kyennyt. Luokka hirnui. Minä en osannut. En edes puhua. Änkytin, päästelin outoja ääniä. En osannut paitsi kiemurrella pulpettini ääressä, järsiä kynsiäni, heilutella jalkojani ja - olla tyhmä.
Jossain vaiheessa painelin koulukuraattorin pakeille. Sanoin hänelle....luultavasti jotakin tyhmää. Kuraattori sanoi että en vain viitsinyt tarpeeksi, ja oikeassa hän olikin - en enää viitsinyt tarpeeksi enkä ollenkaan. Pyysin päästä tarkkikselle. Kuraattori naurahti että "tarkkis on kuule hölmöjä varten". En ollut tarpeeksi hölmö - muka.
Minulla oli kaikenlaisia ongelmia, joita en kehdannut kenellekään tunnustaa. Ja kuka yksityiskohtaista selontekoa minulta olisi kaivannutkaan - sehän nyt oli selityksittäkin selvää, mikä minua vaivasi: tyhmyys.
Jos koulussa olin kerrankin löytänyt oikeaan luokkaan, ja jos kysymyksessä olikin minulle mieluisa aine, en usein siltikään hyötynyt opetuksesta. Jos luokassa oli vähänkin taustahälyä, puuroutui opettajan puhe korvissani niin, etten saanut siitä mitään selvää. Sama juttu puhelimessa: jos joku soitti minulle (mitä jostain syystä ei tapahtunut usein), en saanut puheesta mitään selvää jos soittajan äänen taustalla soi radio tai kuului jokin muu, vaimeakin ääni. Mutta kuuloni oli tutkittu koulun terveystarkastusten yhteydessä ja todettu aina erinomaiseksi. Minussa ei ollut muuta vikaa kuin minä yleisellä tasolla.
Äänet muutenkin olivat suuri ongelma, tai määrätyt äänet: jumppatossujen vinkuna liikuntasalin lattiaa vasten oli ääni, jota minun oli miltei mahdoton kestää. Muitakin pahoja oli - äänihirviöitä jotka saivat ihokarvani nousemaan pystyyn ja huokoseni tulvimaan, ja joiden työntyessä korviini en voinut keskittyä mihinkään muuhun. Tajusin, kuinka tyhmää oli tuntea jokin mitätön pikku ääni suoranaisena kipuna tajunnassa.
Se oli tyhmää, olin tyhmä, mutta olinkohan ehkä myös hullu?
Ajattelin että jos kertoisin jollekulle yksityiskohtia ongelmakirjostani, saisin takuulla myös hullun leiman otsikkooni. Ei, oli parempi olla pelkästään tyhmä. Oli parempi pitää suukki ummessa. Kerroin kaikesta vain päiväkirjalleni, johon olin tuhertanut ummet, lammet ja lätäköt heti siitä lähtien kun opin kirjoittamaan.
Lopulta koulu näyttäytyi minulle pelkkänä kaaoksena. En enää mennyt sinne. Haahuilin pitkin rantoja vesivärilehtiöni kanssa; piirsin, kirjoitin, seurustelin lintujen kanssa. Kuljetin kotiin hoidettavakseni löytämäni loukkaantuneet variksenpojat, oravat ja siilit. Kävin läheisellä tallilla tapaamassa hevosia. Mitä enemmän tapasin ihmisiä, sitä enemmän pidin eläimistä. Elin omassa pienessä maailmassani.
Lopulta tuli siirto tarkkailuluokalle lintsaamisen vuoksi. Kuinka minä kehtasin jättää mahdollisuuteni käyttämättä ja olla niin laiska ja viitsimätön ja tyhmä? Pakollisissa palavereissa ennen tarkkailuluokalle siirtoa ajattelin, että se olisikin ollut opettajille liian vaikeaa: myöntää että heidän tapansa opettaa kaikkia olikin ehkä väärä joidenkin kohdalla. Vika oli minussa, joka en liuennut "kaikkiin", viisaisiin. Olin tyhmä.
Tässä vaiheessa olin huomannut olevani sittenkin kykeneväinen oppimaan - tyhmyydestäni huolimatta, jopa englantia. En oppinut lukemalla, vaan käytännön tilanteita seuraamalla. Keksin lainata kirjastosta kielikurssivideoita, joissa opetetus tapahtui lavastettujen tilanteiden muodossa; esitettiin arkielämän käänteissä selviytymistä vieraalla kielellä. Ja minä opin. Opin myös, kun ryhdyin seuraamaan tekstitettyjä englanninkielisiä ohjelmia oppimistarkoituksessa. Myöhemmin olen matkustellut ulkomailla ja kartuttanut sanavarastoani lisää, mutta englannin oppikirjat ovat minulle edelleen silkkaa siansaksaa, samoin ruotsin.
Tarkkailuluokalla oleminen oli olemista. Opettaja puhui piipittäen ja minullekin kuin vauvalle, ettei olisi hermostuttanut Erkkaa. Erkka oli noin kolme metriä pitkä ja herkästi tulistuva oppilas. Hän veteli milloin ketäkin pitkin korvia ja permantoa, minuakin, luokassa. Opettaja pyrähti paikalta kuin pelästynyt pikkulintu Titityy.
Luokkamme sijaitsi erillisessä rakennuksessa vastapäätä varsinaista koulua. Meitä säilytettiin puurakenteisessa mökkerössä, joka toimi kaikenlaisen ylijäämätavaran varastona.
Ei ollut vaikeuksia - nyt tiesin aina mihin piti mennä, mitä tehdä. Menin mökkeröön, istuin siellä vaadittavat tunnit kynsi suussa piirustellen, ja sitten matkustin linja-autolla kotiin. Kaikki oli yksinkertaista. Yksinkertaiselle se passasi oikein hyvin.
Lopulta koulu loppui ja sain päästötodistuksen, jota en ollut ansainnut. Todistuksessa oli hyviä numeroita aineista, joita en ollut opiskellut päivääkään. Se kertoi minulle paljon "systeemistä" joka ei auennut minulle, enkä minä sille.
Työelämään en sopeutunut lukuisista yrityksistäni huolimatta yhtään sen paremmin kuin koulumaailmaan. Lopulta kyllästyin olemaan yksinkertaisesti tyhmä ja keksin marssia lääkärin pakeille. Olin röyhkeä ja vaativa ja periksiantamaton ja pääsin vaatimiini tutkimuksiin. Lopulta seisoin vastaanottohuoneessa tuijottaen piirturin ulos sylkäisemää aivokäyrääni.
Aivokäyräni ei ollut "normaali". Motoriikkanikaan ei ollut "normaali". Minä olin neurobiologisella tavalla massasta poikkeava.
Diagnoosi:
F 80
F 81
F 82
ADHD
Sain järjestettyä itselleni oikeanlaista terapiaa. Myöhemmin aloitettiin lääkitys, joka saa aivoni toimimaan suht samoin kuin valtaväestön aivot tapaavat toimia.
Terapian ja lääkkeen ansiosta pystyn nyt keskittymään työtehtäviini vaadittavat kahdeksan tuntia päivässä. Ääniyliherkkyys ja muut aistiyliherkkyydet ovat poissa, aikataulut pitävät, elämä "rullaa", olen mukana "systeemissä".
Olen tyhmä jonka älykkyysosamäärä on 150.
Terapian ja lääkkeen avulla voin onneksi "leikkiä" viisasta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tämä oli oikeesti tosi hyvä tarina.
Voiko tämä tarina muka olla totta? Kerroit niin olevasi huono kaikessa, että kyllähän muut olisivat esim. koulussa huomanneet sinulla olevan ongelma, johon olisi pitänyt saada muunlaistakin apua kuin verisuonia pullistelevien opettajien tukipaukutusta!! Eiköhän opettajilla, kun he ovat joutuneet psykologiaakin hiukan opiskelemaan, olisi ehkä enemmän järkeä kuin kirjoituksessasi annat ymmärtää?! Missähän pussissa olet tosiaan elänyt, ja eivätkö vanhempasi huomanneet sinulla olevan syvempiä ongelmia, vai eivätkö he tunne omaa lastaan?!
Taitaa olla skeidaa ja novellointia koko tarina, eikä ollut edes erityisen hyvä (toisto, toista ja vielä vähän lisää samaa toistoa)!!
Aloitin kouluni vuonna -81, jolloin monet neurobiologiset oireyhtymät eivät olleet edes Suomen tautiluokituksessa.
Kaikki kyllä huomasivat (koulutoverit, opettajat, vanhemmat, minä itse)että jotain oli vialla - eikö se tarinasta ilmene? Kukaan ei vain osannut ajatella, vähiten minä itse, että kyseessä olisi ollut elimellinen häiriö eikä vain "lorvikatarri" ja haluttomuus opiskella ja pitää asioistaan/tavaroistaan huolta. Minä vaikutin hitaalta ja tyhmältä = olin hidas ja tyhmä.
"Taitaa olla skeidaa ja novellointia koko tarina, eikä ollut edes erityisen hyvä (toisto, toista ja vielä vähän lisää samaa toistoa)!!"
Tuota olen kuullut läpi elämäni (eikä ennen diagnoosia ei ollut vastaan sanomista):"Tyhmää skeidaa"; "Ei hyvää"; "Ei ole totta".
"Toistoa, toistoa ja toistoa" - minulle on jankutettu, toistettu ja taas jankutettu asioita niin, että "tyyli" on varmasti tarttunut:)
Onneksi minulla on tämä kirjoittaminen. Oli se sitten hyvää tai huonoa, se on pelastanut minut, luulen.
Sinulla on tosiaan sana hallussa. Hyvä, että diagnoosisi selvisi. Onko muuten ADHD sama kuin aspergerin syndrooma? Äitini on ollut tällaisella lapsella koulussa oma-avustajana.
Minulla on ollut heikkolahjainen veli (joissakin asioissa lahjakas), joten kertomasi poikkeavuus ei hämmästytä minua.
Hyvää jatkoa elämääsi ja kiva kun kerroit tarinasi, joka kertoo, että me ei olla tosiaankaan kaikki samasta muotista tehtyjä.
Kiitos palautteesta:)
"Onko muuten ADHD sama kuin aspergerin syndrooma"
Aspergerin oireyhtymää pidetään tällä hetkellä autismin lievimpänä muotona. Asperger-ihmisillä aivojen aineenvaihdunta toimii myös toisin kuin valtaväestöllä, mistä aiheutuu lukuisia oireita: käyttäytymishäiriöitä; "sosiaalista sokeutta"; vaikeutta tulkita muiden sanatonta viestintää -ilmeitä ja eleitä - oikein; taipumusta ymmärtää kuvaannoilliset ilmaisut kirjaimellisesti jne..Asperger-henkilöillä on usein vain yksi kiinnostuksen kohde ja heitä on vaikea motivoida opiskelemaan muuta; he ottavat kiinnostuksensa kohteesta omatoimisesti selville kaiken ja ovat todellisia asiantuntijoita sen suhteen. Esim. Albert Einsteinin sanotaan olleen Asperger-henkilön; hän oli omalla alueellaan nero, mutta saattoi marssia hienoon tilaisuuteen eriparitohveleissa ja virttyneissä pöksyissä - hän ei oppinut hallitsemaan arkielämän rutiineja eikä sosiaalista "etikettiä" koskaan, mikä on tyypillistä monille savant-kykyisille Asperger-ihmisille.
ADHD on niinikään aivojen aineenvaihdunnasta johtuva tila, joka käytännössä näkyy ylivilkkautena, aloitekyvyttömyytenä ja tarkkaavaisuushäiriönä.
ADD tarkoittaa puolestaan tarkkaavaisuushäiriötä, johon ei liity ylivilkkautta, eli liiallista touhottamista ja impulsiivisuutta, vaan joka ennemminkin tarkoittaa esim. passiivista vaipumista "omiin maailmoihin" kun pitäisi keskittyä jonkin tekemiseen.
Monilla neurobiologisista ongelmista kärsivillä on mm. vaikeuksia kielten oppimisen ja matematiikan saralla, ja usein heidän vuorokausirytminsä on toisenlainen kuin valtaväestöllä. Heidän on monessa tapauksessa ilman hoitoa/lääkitystä miltei mahdotonta selviytyä arkielämän velvollisuuksista aikatauluissa pysyen. He ovat usein luovia, herkkiä ja taiteellisesti lahjakkaita, normaali-ihmisten (?) silmissä "vaikeita" tapauksia (mm. Mozartin neurotutkijat sanovat kärsineen ADHD-oireyhtymästä ja myös Aspergerin oireyhtymälle ominaisista käyttäytymisen piirteistä).
Hoidotta jääneille neurobiologisista ongelmista kärsiville ei läheskään aina käy hyvin. Kaikista ei tule esim. taiteilijoita tai "oman itsensä herroja" (yrittäjiä tms.), eivätkä kaikki löydä "muusaa" :-) elämäänsä avukseen ja tuekseen ja kumppanikseen. Tutkimukset ovat esittäneet, että joka toinen vanki olisi hoitamaton ADD/ADHD-henkilö.
Moni ADD/ADHD-, Asperger- ja Touretten oireyhtymä*-tapaus jää valitettavasti edelleen ilman diagnoosia, kuntoutusta ja hoitoa tässä maailmassa, joka sietää erilaisuutta hyvin huonosti.
*Touretten oireyhtymä liittyy mm. liian alhaiseen dopamiini- ja serotoniini-välittäjäainemäärään aivoissa; oireina mm. tahattomat liikkeet ja äännähdykset, esim. rykäisyt, huokailut, huudahdukset ja yskähtelyt, joille hoidotta jäänyt henkilö ei itse mahda mitään.
Esim. maailmalla jo 1950-luvulla tunnettu Aspergerin oireyhtymä tuli Suomessa viralliseen tautiluokitukseen (diagnosoinnin ja hoidon piiriin) vasta v. 1984. Tätä ennen jokainen Aspergerin oireyhtymän vuoksi koulu- ja työelämäongelmainen Suomessa sai kuulla olevansa itse syypää tilaansa. Kehotettiin "ryhdistäytymään" tai korkeintaan määrättiin umpimähkäinen lääkitys. Lukuisia vääriä diagnooseja tehtiin - niitä on sittemmin korjattu ja vaihdettu lääkityksiä ja terapioita toimiviksi. Masennuslääkkeet ja tavanomaiset yksilöterapiat eivät juurikaan toimi Asperger-henkilöiden kohdalla.
tietoa. Kiitos selvityksestä!
Hyvää jatkoa elämääsi!
Tekstihän oli erittäin hyvin kirjoitettu. :)
Mutta mikäs Darin saa noin äkäisenä hyökkäämään sitä vastaan?
Kyllähän noita kuvatunlaisia opettajia ja muita ihmisiä riittää vielä nykyäänkin. Lapseni kokemuksista sen valitettavan hyvin tiedän. :(
Tarina voi aivan taatusti olla totta!
Maailma on täynnä ihmisiä, 'ammattilaisiakin', jotka kammoavat kaikkea, joka poikkeaa heidän maailmankuvastaan. Tätä poikkeavuutta sitten yritetään saada mahtumaan 'oikeisiin' muotteihin aivan käsittämättömällä tarmolla.
Usko pois, minäkin olen sellaiseen kurimukseen joskus joutunut...
Olethan kirjoittanut tämän upean tarinan itsestäsi ja kokemuksistasi. Tuohon eivät monetkaan kykene. Ole vaan ylpeä itsestäsi terveellä tavalla. (mitä se sit lieneekään)
Koulumaailma (eikä työelämä) ei tosiaankaan ole kaltaisiasi varten vaan huomattavasti tyhmempiä. Toivon että löydät vielä oman paikkasi. Ehkä kirjailijana..? Et ole yksin.