Runot nipussa.

Keräilin nippuun näitä kirjoittamiani runoja ja tarinoita. En tiedä on tämä minun lajini......kunhan ajankuluksi kirjoittelen.



Musta aamu.

Ja se aamu jatkoi siitä mihin ilta lopetti ja synkemmäksi jatkoi siitä mihin yö lopetti. Ja se aamu oli musta ja se musta äärtä kaarsi ja kantta nokesi ja se noki oli pimeyttä ja kamalaa ja se noki tahrasi kulkijat.
Ja ne kulkijat kulki pää painoksissa ja mieli mudassa ja se muta takertui ja tahrasi ja tarttui toisiin kulkijoihin.
Ja siellä nokisessa kannessa mutapilvet kulki ja mielet sulki ja siellä pilvessä lensi se kurki.
Ja sillä kurjella oli tervasiivet ja niissä siivissä terävät kärjet ja niillä kärjillä se puhkoi mutapilviä. Ja sillä kurjella oli verinen nokka ja sillä nokalla se nokki niitä jotka mudassa kulki.
Ja veden yli se kurki lensi. Ja se vesi vapisi ja värisi kun se kurki sinne ensi ja se vesi oli musta ja synkkä ja sinne se kurki pesi.

Mutta kun sitä hajoa saapui ja siitä säteitä kimposi niin se kurki kauas kulki ja lensi ja kauemmas ensi ja kärjillä puhkoi mutapilvet maahan ja paljasti sitä äärtä joka kauniisti kaarsi ja sitä väriä ja siitä valoa joka kulkijoihin saattoi kajoa ja mielet kevensi. Siitä lensi kurki pois jotta valkoinen joutsen ääntä sois ja niillä siivillä se joutsen puhkoi pumpulipilvet ja niistä valui se vesi joka maata pesi.


Ruskea riisi.

Angela, ja sun ruskea riisis.
Ja sun ruskeat hiukset niinkuin tummaa lainehtivaa tammea.
Ja sun ruskeat silmäs. Sun ruskeat silmäs.
Ja sun iloinen katse ja sun hymyilevät huulet.

Angela, ja sun viettelevä välimeren olemus.
Ja sun askelees ja sun liikkees ja sun hymys.
Ja sun ruskeat silmäs. Sun ruskeat silmäs.

Ja sun ruskea riisis. Ja sun eksoottinen murtees ja sun iloiset silmät ja sun ruskeat hiukset.
Ja sun hymyilevät silmäs.
Ja sun ruskea riisis.


30 vuotinen sota.

Mull on armahin kasottu kauan sitten.
Ja on polvet liattu ja sormus sormehen sijattu. Ja on kysytty ja vastaus saatu.
Mull on armas kauas jääny ja jääny.

Sotahan kussui hevosein ja miun ja miun pakko mentävä oli.
Sotahan tuulen tuiskimaan ja miekkain kalisemaan.
Sotahan pitkään ja veriseen ja miesien joukkohoon urhoamaan.

Vaan aina kun vaan taivaan nään niin silmiis katson ja sun hymyilevän nään. Ja aina kun aurinko lämmittää niin se on sun lämpöäs ja sä mulle korvaan kuiskaat "Tule jo kotiin".

Ja sotahan lähdettävä oli ja sotaan hukuttava oli.


Mäntymetsä.

Ja mä tiesin sen ja sä tiesit sen että polku on poikki.
Ja me yhdessä se käveltiin ja sitä ihmeteltiin.
Ja me poimittin sen varrelta käpyjä ja heiteltiin niillä toisiamme.
Ja me ihasteltiin sinisiä kelloja ja valkoisia kieloja.
Ja me tallottiin mutalammikoita ja kiusattiin sammakoita ja syötiin vesiheinää.
Ja me nostettiin puut tieltä ja potkittiin risut laitaan.
Ja me käveltiin sitä polkua ja se polku alkoi umpeutua ja se polku loppui.
Ja nyt me kävellään takaisin ja me nähdään ne risut ja puut polun laidassa.
Ja me nähdään ne sammakot jotka on jo kasvaneet ja se vesiheinä.
Ja kielot on kypsyneet ja kellot kuluneet ja niistä kävyistä on kasvanut suuria mäntyjä.
Ja vaikka se polku oli poikki niin me saavuttiin ihmeelliseen mäntymetsään.
Ja siellä mäntymetsässä jota aurinko kajoi, oli uusia polkuja.


Sinisiipi.

Sinisiipi perhonen lennä!
Kukasta kukkaan jo nyt ennä!

Siellä täällä kaarrat,
kukat allesi saarrat.

Sinisiipi, sinisiipi!
Voi tuota kukkaa,
voi voi voikukkaa.

Kultaa terät,
mettä eväät,
pitkin vartta vihreää
kipuaa mettä kirpeää.

Voi voi sinisiipi,
nyt, nyt jo ehdi!
Ei kukat enää lehdi!
Yön tumma jo luokses hiipi.


Oi suvi!

Oon jo väsynyt, ja sä vain istut ja katsot kuinka pääskyt lentää.
Raukeana huoahdan, ja sä vain puhut käen kukunnasta.
Silmäni norkkuu, ja sä vain ihmettelet iltaaurinkoa, männynkäpyjä, tupasvillaa, kaislikkoa ja ahvenia!
Oi Suvi! Rakasta minuakin!


Sinä heitit minua.

Angela, sinä heitit minua.
Sinä minua heitit jollakin. En tiedä millä mutta se osui. Sait minuun osuman ja se sattui.
Katsoin sinua, ruskeita silmiäsi ja ruskeita pitkiä hiuksiasi ja silloin sinä minua heitit. Katsoin hymyileviä huuliasi, iloisia silmiäsi ja silloin se osui.
Sinä katsoit minuun ruskeilla silmilläsi, hymyilit, hiuksesi heilahtivat ja sinä teit sen tahallasi. Sinä osuit minuun.
Näin kun heitit minua ja se oli jotakin punaista ja se tuli ensisilmäyksellä ja se osui suoraan sydämeeni.


Mantelihuulet

Ja sua katson taas ja sä oot siinä ja hehkut elämää.
Ja sun hiukset ne lainehtii ja niissä on ohran tuoksu ja suvituuli.
Ja sun silmissä pääskyt lentää taivaan sinessä.
Ja siinä sinessä ne liitää ja kaartaa ja leikkii.
Ja sä liikut kuin raikas henkäys ja sä ojennat kätesi ja mä tartun siihen.
Ja sun kätesi on lämmin ja pehmeä kuin kielon nukka ja sun pääskys lentää mun silmiin ja minä maistan sun mantelihuuliasi.
Ja sun mantelihuules lumoaa kuin taikamarjat ja uppoudun syvälle sinitaivaaseesi.


Kesätarina.

Silmäkulmaani piirtyi liike ja se oli junan keula. Ja se tuli ja se tuli nopeaa ja sitten se iski. Ja kun sen näin tajusin heti että voih! En voinut enää mitään. En ehtinyt edes sulkea silmiäni. Heti kun tajusin että se on juna ja se tulee niin silloin se iski. Ja se iski voimalla ja se isku ei edes tuntunut missään. Aivan kuin juna olisi kulkenut suoraan lävitseni.
Ei se ehtinyt edes jarruttaa. Kun se oli minuun iskenyt niin se oli täydessä vauhdissa ja se isku oli niin kova ettei se edes tuntunut.
Kun sen junan huomasin ja juuri ennen kuin se iski ja juuri sen voih sanan jälkeen näin kuinka voikukat kukkivat radan varressa. Ne kukkivat isoina kimppuina ja ne kukat olivat isoja ja iloisen keltaisia ja auringon lämmin valo niitä enemmän vielä kirkasti. Niitä voikukkia oli paljon ja näin kuinka yhdessä kukassa kimalainen oli imemässä mettä ja toinen kimalainen pörräsi ympärillä etsimässä mehukkainta kukkaa.
Kauempana lentelivät pääskyt. Haarapääskyt ja räystäspääskyt. Niiden takana oli koivikko joiden vihreitä lehtiä auringon kultasäteet maalasivat. Pääskyt lensivät radan ja koivikon välissä ja kuulin myös tervapääskyjen kirkuntaa ja se tuli korkealta taivaalta mutten koskaan ehtinyt katsoa niitä ja sillä hetkellä se harmitti eniten sillä tiesin että jos katson sinne en ehdi nähdä enää mitään muuta radan varrelta.


Sekuntiakaan minulla ei ollut elinaikaa ja niistä pääskysistä yksi lensi kohti minua ja kääntyi pois minusta juuri ennen kuin juna iski ja se helpotti minua sillä tiesin että pääsky ehti turvaan. Näin sen pääskyn pyrstön ja se loittoni sen minkä kykeni ja siinä sen mukana loittoni minunkin maallinen vaellukseni.
Hämärtyi ja siinä hämärässä vielä voikukan iloinen elämänkulta säihkyi ja tervapääskyn kirkaisu avasi vielä kertaalleen jo sulkeutuneet korvani.
Lämmin hipaisu kylkeäni vasten. Se oli juna. Pimeni.
Minulle puettiin ruskea palttoo.

Ja minä olin pukeutunut mustaan kaapuun ja minulla oli kirja ja sitä minä selailin. Edessäni oli reikä maassa ja arkku ja siinä puoleen väliin ruuvattu risti.
Ihmiset ympärillä olivat vaiti, nielaisin ja kohotin katseeni ylös mustista ja huomasin kuinka vihreinä koivikot lempeässä suvituulessa iloitsivat ja kuinka korkealla taivaansinessä lensivät tervapääskyt kirkuen ja taidokkaasti kaarrellen. Alempana haarapääsky liisi voikukkaniityn yllä, kääntyi nopeaa ja lensi vimmatusti minua kohti. Tuskin olin saanut nostettua katsettani kultaisina hohtavista voikukista pääskyyn kun se jo taas kääntyi ja silloin melkein peläsyin edessäni seisovaa surevaa mustiin pukeutunutta naista. Katsoin häntä, kuivunut joki hänen poskillaan oli jättänyt jälkeensä rosoisen uoman. Vaikka itkun lähteet olivat ammennettu tyhjiin niin hänen taivaan sinisissä silmissään näin tervapääskyjen liitävän kirkkaalla taivaalla kuin ne olisivat lennollaan tahtoneet viestittää että kaikki on hyvin ja kaikki on rauhaisaa.
Vedin syvään henkeä: Jeesus haluaa muistuttaa meitä siitä, että Hän on ylösnousemus ja elämä. Jeesus sanoo: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkääkä vaipuko epätoivoon".
Te jotka näette voikukan kauneuden, te näette elämän kauneuden.