Ongelmani on tämä: Olen liian kiltti, ja yritän aina auttaa kaikkia, ja pelastaa kaikki. Jos jollakulla lähipiiristäni, tai vaikka tuntemattomallakin on ongelmia, minun on pakko puuttua niihin, ja yrittää keinolla millä hyvänsä korjata heidän tilannettaan ja tehdä heille paremman olon.
Tästä seuraa, että menetän jotain itsestäni. Saatan teeskennellä avuliaampaa ja ystävällisempää kuin todellisuudessa olen. En ole oikea "minäni". Kuuntelen loputtomiin muiden huolia ja valituksia vaikka en oikeasti ehkä välittäisi paskaakaan, mutta ellen tekisi näin, minusta tuntuisi suunnattoman pahalta, olisin huono ihminen, ja kamala ystävä, ellen piittaisi.
Teen itsestäni liian helposti marttyyrin.
Mikäli jossain tilanteessa tulen itse loukanneeksi jotakuta ihmistä, asia vaivaa minua suunnattomasti. Tämä johtuu siitä, että olen sitä mieltä että kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään tai kokemaan mielipahaa vuokseni, koska minä olen täysin arvoton olento.
Syytän kaikista negatiivisista sattumuksista ja tilanteista itseäni, kaikki on aina minun vikani, koska kyseessä on minun elämäni, ja minun valintani. Siksi vihaan itseäni jatkuvasti, kun en kykene valitsemaan paremmin, tai auttamaan muita tai itseäni tarpeeksi. En pysty siihen mitä vaadin itseltäni, olen mielestäni heikko ja paha ihminen.
Olen myös syvällä sisimmässäni yksinäinen, koska kukaan ei oikeastaan tunne todellista "minua", ainoastaan ne sadat eri roolit, joita käytän puuttuessani muiden elämään, tai joutuessani ylipäätään sosiaalisiin tilanteisiin.
MITÄ VOIN TEHDÄ lopettaakseni tällaisen ajattelutavan, mistään ei tunnu seuraavan mitään hyvää, ja olen masentunut jo kuudetta kuukautta putkeen.
MITEN tällainen tila ylipäätään luokitellaan, mikä minua vaivaa..? jos olisi jonkinlainen diagnoosi, osaisin ehkä auttaa itseni pois tästä tilanteesta.
Tästä seuraa, että menetän jotain itsestäni. Saatan teeskennellä avuliaampaa ja ystävällisempää kuin todellisuudessa olen. En ole oikea "minäni". Kuuntelen loputtomiin muiden huolia ja valituksia vaikka en oikeasti ehkä välittäisi paskaakaan, mutta ellen tekisi näin, minusta tuntuisi suunnattoman pahalta, olisin huono ihminen, ja kamala ystävä, ellen piittaisi.
Teen itsestäni liian helposti marttyyrin.
Mikäli jossain tilanteessa tulen itse loukanneeksi jotakuta ihmistä, asia vaivaa minua suunnattomasti. Tämä johtuu siitä, että olen sitä mieltä että kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään tai kokemaan mielipahaa vuokseni, koska minä olen täysin arvoton olento.
Syytän kaikista negatiivisista sattumuksista ja tilanteista itseäni, kaikki on aina minun vikani, koska kyseessä on minun elämäni, ja minun valintani. Siksi vihaan itseäni jatkuvasti, kun en kykene valitsemaan paremmin, tai auttamaan muita tai itseäni tarpeeksi. En pysty siihen mitä vaadin itseltäni, olen mielestäni heikko ja paha ihminen.
Olen myös syvällä sisimmässäni yksinäinen, koska kukaan ei oikeastaan tunne todellista "minua", ainoastaan ne sadat eri roolit, joita käytän puuttuessani muiden elämään, tai joutuessani ylipäätään sosiaalisiin tilanteisiin.
MITÄ VOIN TEHDÄ lopettaakseni tällaisen ajattelutavan, mistään ei tunnu seuraavan mitään hyvää, ja olen masentunut jo kuudetta kuukautta putkeen.
MITEN tällainen tila ylipäätään luokitellaan, mikä minua vaivaa..? jos olisi jonkinlainen diagnoosi, osaisin ehkä auttaa itseni pois tästä tilanteesta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
vaikka tuo edellisen vastaajan viesti hieman provosoikin tuntemuksiani.
Ehkä usein muiden ongelmia on helpompi auttaa kuin vain antaa niiden olla ja olla vain ystävä, eikä auttaja. Ehkä, jos on huomannut, että itse tarvitsee apua ja tukea, haluaa antaa myös muille, koska tuntuu niin kurjalta jäädä ilman apua ja tukea. Ystävyyskin on vaikeaa, jos on liian paljon ongelmia, jotka haittaavat kaikkea.
Ehkä kannattaa oppia elämään huolettomammin ja nauttimaan hetkistä, eikä antaa ongelmien rassata ihan liikaa. Silloin ehkä oppii olemaan se oma minänsä, eikä tarvitse auttaa muita, kuunnella heidän huoliaan ja tarpeitaan ja unohtaa omansa.
En usko, että muiden vaikeuksissa tukemisessa on niin kovin paljon väärää. Toisaalta välillä voi tupata apuaan, vaikka muut eivät sitä tarvitsisikaan. Ja on ihan terveellistä olla myös itsekäs ja elää omaa elämäänsä, eikä auttaa muita. Vaikkapa ihan aina. Maailmassa on paljon ongelmia, eikä kaikkia ongelmia saada ratkaistuksi. Mutta jonkun verran on myös ammattiauttajiakin, vaikkeivät kaikki heitä tarvitse tai heidän puheilleen eksy.
Ehkä, jos keskittyisit vain itsesi auttamiseen, saisit itsesi suosta, ja oppisit antamaan anteeksi, olemaan syyttelemättä itseäsi. Vaikka ehkä se ei ihan täysin yksin onnistu, muita ihmisiä saa tarvita myös. Tuntea itsensä myös muiden kautta tärkeäksi, jos muilta saa tukea, hyväksyntää ja muuta positiivista.
Kuinka moni huomaamattaan jopa vaarantaa oman henkensä antaessaan apua tuntemattomalle! Avun antaminen on universaali inhimillinen piirre. Joillekin avun antaminen on niin "veressä" että jopa hakeutuvat alalle, jossa voi antaa jatkuvasti apua. Tämä altruismi on myös selitys sille, että ihminen ylipäätän on olemassa.
viestissä tosin jotkut piirteet huolestuttivat, kuten itsensä vihaaminen ja syytöksien ottaminen itseensä, jotka eivät ole oman itsen aiheuttamia, ja joille ei siten mahda ainakaan noin ykskaks mitään. Turha syyttely vie energiaa positiivisemmalta puuhalta, kuten vaikkapa tältä avun antamiselta.
Martti Lindqvist: Auttajan varjo, 1998 Otava
nauttia auttamisesta? Minullakin on suuri auttamisenhalu, mutta saan siitä suurta tyydytystä ja huomaan miten muut arvostavat pyyteetöntä työtäni. Sehän vain lisää hyvää itsetuntoani.
Olet sairastunut vahvuuteen!
Lue Tommy Hellstenin kirja Virtahepo olohuoneessa.
Löydätkö siitä jotakin yhteneväisyyttä omaan elämääsi.
Jos lapsena ainoa keino saada hyväksyntää on olla vahva ja auttaa es. vanhempiaan, siitä muiden miellyttämisestä ei aikuisenakaan tahdo tulla loppua, ennen kuin asian tiedostaa ja omalla kohdallaan katkaisee ketjun.
Viestisi kertoi hyvin paljon samoista tuntemuksista mitä minulla oli ja jonkun verran vieläkin on. Huomasin sen kuinka viestissäsi puhuit syytöksistä itseäsi kohtaan kun teet jotain väärin. Minäkin tunnen samoin. Tunne siitä, että jos sanoo jotain väärin niin elämä loppuu siihen. Sitten tulee vielä asioita surkuteltua jälkeenpäin ja ajattelee, että kokee hirveää vääryyttä kun on tällainen. Vaipuu itsesääliin. Olen vielä huomannut sellaisenkin, että kun tajuan, että teen itseensä marttyyriä säälimällä itseään, alan soimata itseäni vielä siitäkin kuinka itsekäs olen kun ajattelen vain itseäni. Näin joutuu yhä syvemmälle kierteen pohjalle.
Olen nyt hieman vanhempana alkanut ajattelemaan, että tämä kaikki johtuu jotenkin lapsuudestani. Muistelen, että jokin sielä oli pielessä. Muistan itkeneeni paljon. Luulen että se johtui äidistäni. Hän ajoi minut tähän: huutamalla aina kun sanoin tai tein jotain väärin. Hän myös itki paljon ja uhkasi jopa kotoa lähdöllä, kun kaikki oli hänen mielestään perseelteen kotona ja töissä ja kaikkialla. Sanoi ettei jaksa enää... Nuo tapahtumat muistan hirveinä. Luulen, että tämän seurauksena on tullut juuri itsensä moittiminen kun sanoo tai tekee jotain väärin. Ja auttamisinnon olen ajatellut johtuvan äitini hirveästä tuskasta. Tunne, että jotenkin häntä on autettava.
Joskus tuntuu myös siltä, että äitini syyttäminen tästä on myös väärin. Tulee siitäkin vielä huono olo. Koska ajatus siitä että äitini olisi kasvatuksellaan tehnyt minusta tällaisen voi olla hyvin tullut vain TV:stä kuten DR.Philistä. Vaikka kasvatus voi olla syynä tähän kaikkeen, en silti halua kaataa kaikkea vanhempieni ja varsinkin äitini niskaan.
Minua näissä asioissa auttoi ja auttaa vieläkin yksin pohtiminen. Olen myös asiasta kerran avautunut hyvälle ystävälleni. Olen nyt melko varma siitä että äitini on ainakin jossain määrin tämän syynä, ja kun asian ensimmäistä kertaa tajusin syytin äitiäni hyvin kauan. Mielestäni kuitenkin tärkeämpää on antaa anteeksi äidilleni. Sen olen jo osittain tehnyt ja olo sen kuin paranee.
En tiedä oletko näitä asioita miettinyt, mutta olisi kiva jos tästä jotain saman tapaista löytyisi joka voisi auttaa selvittämään "ongelman".
...jos unohtaisit ajattelun sinusta muihin nähden, tajuaisit kuinka epäreilu ja välinpitämätön olet yksilön kokemalle tuskalle ja kärsimykselle ja kuinka ovelasti oletkin sitä Oppinut/Opetettu sille tuottamaan...