Sananvapauden voi tietenkin ymmärtää myös niin että mielettömien sanayhdelmien kuten metafyysisten lauseiden käyttö tulee luvalliseksi loogisen empirismin toleranssiprinsiipin nojalla, jolloin jokainen voi konstruoida kielensä kuten haluaa. logiikassa ei ole mitään moraalia. kielessä on mahdollista käyttää loogis-matemaattisten käsitteiden lisäksi mitä käsitemuodostuksia tehansa, vieläpä voidaan puhua sielusta, absoluutista, ensimmäisestä syystä jne. kunhan olemme aina selvillä sitä mitä välittömän kokemuksen elementaarilauseita ne vastaavat tai jos sellaisia vastineita ei ole mitä inhimillisiä tnneseikkoja ne edustavat, äärimmäisen konventionalismin mukaisesti jolloin todelliseksi myönnetään vain välittömät aistikokemukset. Inhimillinen kieli ja Logiikka laajemmin ymmärrettynä on myös olemassa mutta on sopimuksesta riippuvaa. Kakki muu on konstruktiota jonka laadusta voidaan esittää erilaisia mielipiteitä.
Muutoinhan looginen empirismi määritelee metafyysiset kysymykset sellaisiksi näennäiskysymyksiksi, jotka ovat asiallisessa suhteessa mielettömiä, käsiterunoutta, jotka pyrkivt taiteelliseen ilmisuun käyttäen hyväkseen käsitteellistä välineistöä. Ne eivät siis väitä mitään sellaista mikä voisi olla totta tai epätotta, ne vain tulkitsevat jotain. Vaikka ne näyttävät noudattavan totuttuja kieliopin sääntöjä, ne rakentuvat tyhjistä äänteistä loukkaamalla niitä syvemmän loogisen syntaksin sääntöjä jotka uusi analyysi oli paljastanut. Ne ovat kielisekaannuksia. Eikä niitä voida laatunsa puolesta ratkaista, koska ne eivät ole ongelmia ensinkään.
Rudolph Carnap kinnitti erityistä huomiota näennäislauseiden runsauteen myös Heideggerin ja Hegelin filosofioissa. Ja David Hume olisi heittänyt tuleen kirjastoista löytämänsä jumaluusoppia ja koulumetafysiikkaa koskevat teokset todeten ettei se koske kokemusajattelua, loogista ajattelua tai tosiseikkoja vaan ainoastaan hurskastelua.
Muutoinhan looginen empirismi määritelee metafyysiset kysymykset sellaisiksi näennäiskysymyksiksi, jotka ovat asiallisessa suhteessa mielettömiä, käsiterunoutta, jotka pyrkivt taiteelliseen ilmisuun käyttäen hyväkseen käsitteellistä välineistöä. Ne eivät siis väitä mitään sellaista mikä voisi olla totta tai epätotta, ne vain tulkitsevat jotain. Vaikka ne näyttävät noudattavan totuttuja kieliopin sääntöjä, ne rakentuvat tyhjistä äänteistä loukkaamalla niitä syvemmän loogisen syntaksin sääntöjä jotka uusi analyysi oli paljastanut. Ne ovat kielisekaannuksia. Eikä niitä voida laatunsa puolesta ratkaista, koska ne eivät ole ongelmia ensinkään.
Rudolph Carnap kinnitti erityistä huomiota näennäislauseiden runsauteen myös Heideggerin ja Hegelin filosofioissa. Ja David Hume olisi heittänyt tuleen kirjastoista löytämänsä jumaluusoppia ja koulumetafysiikkaa koskevat teokset todeten ettei se koske kokemusajattelua, loogista ajattelua tai tosiseikkoja vaan ainoastaan hurskastelua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Akateeminen tutkija ja suomen kielen kriisi
Älymystön jäljet haihtuvat käsitteiden hämärään
Julkaistu Hiidenkivessä 6/1997
Mistä akateemiset kulttuurintutkijat keskustelevat, kun he keskustelevat älymystöstä?
He keskustelevat modernin projektista, representaation kriisistä, argumentaatiosta, affirmaation dialektiikasta, turbulentista funktiosta, vastapastoraalista ja reflektiivisestä modernisaatiosta.
Pertti Karkaman ja Hanne Koiviston toimittama kirja Älymystön jäljillä osoittaa, miten sivistyneitä tämän maan yliopistoissa lymyilevät kulttuurintutkijat ovat. Käsitteiden, määritelmien ja sivistysanojen käytössä heitä on miltei mahdoton päihittää.
Entä viitteet? Niiden parissa akateeminen tutkija on kaikkein vahvimmillaan. Älymystön jäljillä -kirjasta on vaikea löytää sivua, jonka todistusvoimaa ei olisi lisätty lukuisilla viitteillä. Parhaimmillaan kirjan kirjoittajat ovat saaneet mahtumaan kymmeneen sivuun yli viisikymmentä viitettä.
Tuskinpa akateeminen tutkija edes olisi akateeminen tutkija, jos hän ei tarjoaisi kirjoituksensa lopuksi vaikuttavaa kirjaluetteloa. Kuka selvittäisi, kuinka monta kirjaa tutkijan pitää lukea kyetäkseen kirjoittamaan yhden sivun verran tekstiä.
Älymystön jäljillä tarpovat tutkijat hallitsevat myös siteeraamisen jalon taidon. Mitä arvoa olisikaan sellaisella lausahduksella, jonka tukena ei olisi jonkun muun esittämää ilmaisua. Viitteet ja sitaatit helpottavat oleellisesti vaikeaa työtä. Niiden avulla tutkimuksen tekeminen onnistuu, vaikka omaa näkemystä ei olisi lainkaan.
Kirjassa esiintyy useita siteeraamisen mestareita. Yksi parhaista on Kari Immonen, joka on intoutunut sitoutumaan ties kuinka monen ihmisen mielipiteisiin kirjoituksessaan Älymystön sitoutumisen monet kasvot.
Seuraavassa näyte Immosen siteeraamisen taidoista:
"Auli Viikari on käsitellyt loogisen empirismin ja 50-luvun modernin runon välistä suhdetta. Yhtenä hänen lähtökohtanaan on Hintikan Wittgenstein-sitaatti..."
Immonen siis siteeraa Auli Viikaria, joka siteeraa Hintikkaa, joka siteeraa Wittgensteinia. Eikä siinä kaikki. Kappale päättyy sanoihin: "niin kuin Mirjam Polkunen kirjoitti".
Ajatusmuotoja tuottamaan!
Lähes kaikki Älymystön jäljillä -teoksessa esiintyvät kirjoittajat ovat niin oppineita, että itse asiaan pääseminen kestää kauan. Ensin pitää viitata, siteerata ja tietysti määritellä. "Älymystö tuottaa ne ajatusmuodot, joiden avulla ihmiset määrittävät suhteensa maailmaan, toisiin ihmisiin, ympäristöön, yhteiskuntaan ja kulttuuriin", Immonen selvittää.
Jos siis joku haluaa kuulua älymystöön, ei muuta kuin ajatusmuotoja tuottamaan. Olisi kiva tietää, kenen ajatusmuodon avulla määrittelen suhdettani maailmaan, toisiin ihmisiin, ympäristöön, yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Akateemiset tutkijat paljastuvat Älymystön jäljillä -teoksessa paitsi sivistyneiksi myös varsinaisiksi veijareiksi.
Tässä muutama esimerkki tutkijoiden huumorintajusta. Kun kulttuurintutkija kirjoittaa: "päästäkseni argumentaatiossani eteenpäin", niin älkää hyvät ihmiset uskoko. Mihinkään ei päästä vielä pitkään aikaan. Ja jos johonkin päästään, niin ei ainakaan eteenpäin.
Muita vastaavanlaisia veitikkamaisia ilmaisuja ovat: "Lopuksi yritän luoda tiiviin katsauksen" ja "En vie historiallista katsausta pidemmälle". Tällaisten ilmausten jälkeen lukija voi olla varma siitä, että katsauksesta on tiiviys kaukana ja että tutkija piehtaroi vielä pitkään historian parissa.
Myös tärkeältä kalskahtava lupaus voi paljastua hämäykseksi.
"En kiinnitä huomiota älymystöön niinkään kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ryhmänä ja kollektiivisena toimijana kuin yksilöön itseensä suhteessa vuosikymmenen uusiin haasteisiin", Pertti Karkama kirjoittaa mutta tekee juuri päinvastoin. Hän käsittelee älymystön edustajia yleisellä tasolla lähes koko ajan.
Modernin projektin torjuttu esikuva?
Kaikkien sivistyssanojen, sitaattien ja muuten vain monimutkaisten ilmausten keskellä eniten kunnioitusta herättää sellainen tutkija, joka osaa koristella jo otsikkonsa akateemiseen tyyliin.
Älymystön jäljillä -teoksen kirjoittajista tässä lajissa merkittävin on Kimmo Sarje. Hänen juttunsa otsikko on Kauneudenmomentti. Sanaa hetkellisyys ei Sarje ole otsikossaan tietenkään käyttänyt, vaikka myöhemmin jutussa momenttia hetkelliseksi selventääkin.
Mutta kauneudenmomenttikaan ei ole mitään Sarjen alaotsikon rinnalla, joka kuuluu näin:
Oliko Charles Baudelairen modernin projekti Sigurd Frosteruksen torjuttu esikuva? Kun otsikointia seuraa vielä sitaatti kuuluisalta ranskalaiselta runoilijalta, Sarje on heti alussa suorastaan tempaissut lukijan mukaan sivistyksensä pauloihin.
Mutta toki tutkija kykenee vaikuttaviin ja vaikeaselkoisiin avauksiin, vaikka ei käyttäisikään kovin runsaasti sivistyssanoja.
"Intellektuaalinen toiminta ei ole yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa mielessä edellytyksetöntä. Historialliset olosuhteet, yhteiskunnalliset rakenteet ja normit sekä kulttuuriset maailmankuvat ja arvo-orientaatiot asettavat intellektuaaliselle toiminnalle yleisluontoisia ehtoja", Erkki Sevänen aloittaa juttunsa.
Tarkoittaako Sevänen todellakin vain sitä, että ympäröivä maailma vaikuttaa yksilöön? Vaikka ilmaistava asia tuntuu täysin itsestään selvältä, Sevänen on pyöräyttänyt latteudesta kaksi mahtavaa lausetta.
Älymystöä jäljitetään vain omalta alalta
Akateemiseen perinteeseen tuntuu kuuluvan, että tutkija keskittyy vain ja ainoastaan omaan alaansa. Älymystön jäljillä -teoksen kirjoittajat hallitsevat tämänkin taidon. Kenenkään päähän ei ole pälkähtänytkään etsiä älymystön edustajia muualta kuin oman alansa piiristä. Eihän kulttuurintutkijan mielestä älymystöön voi kelpuuttaa esimerkiksi luonnontieteilijöitä.
Kulttuurintutkija pitää työtänsä niin puhuttelevana, että hän voi tarjota yleisölle kuin yleisölle tutkimuksensa tuloksia siinä muodossa, johon hän on tottunut. Älymystön jäljillä -teoksessa tämä näkyy siten, että kirjan toimittaminen on jäänyt puolitiehen, mikä on oikeastaan aika lievästi sanottu. Usein vaikuttaa siltä, että kirjaa ei ole toimitettu lainkaan.
Kirjan aineisto on alun perin esitetty tutkijoiden seminaarissa, ja se näkyy lähes jokaisessa jutussa. Yleensä kirjoissa julkaistuissa kirjoituksissa pyritään menemään suoraan asiaan, mutta Älymystön jäljillä -teoksessa jutut alkavat niin, että tutkija ensin kertoo, mitä tarkastelee ja mitä käsittelee, ja sitten vasta ryhtyy tarkastelemaan ja käsittelemään.
Pöliseviä jauhosäkkejä
Koska tieteellinen työ on jo sinänsä arvokasta, tutkijan ei tarvitse tuhlata aikaansa kielelliseen ilmaisuun. Vaikka tutkimuksen kohteena oleva kirjailija olisi miten mestarillinen suomen kielen taitaja tahansa, tutkija voi esittää asiansa vierasperäisiä sanoja vilisevillä lauseilla, joista ilmaisun kirkkaus ja kielellinen elävyys puuttuvat tyystin.
Vaikka Älymystön jäljillä -kirja on puhutteleva näyte akateemisen kulttuurintutkimuksen tasosta, yksi asia jäi vaivaamaan. Voisiko joku kertoa, oliko se Charles Baudelairen modernin projekti Sigurd Frosteruksen torjuttu esikuva vai ei? Kysymys jäi vastausta vaille, vaikka luin Sarjen kirjoituksen useaan kertaan sivistyssanakirjan kanssa.
Koska Älymystön jäljillä -teoksessa siteerataan ahkerasti, lienee sopivaa päättää kirjaa käsittelevä juttu parilla lainauksella. Jostain syystä seuraavat Nietzschen ajatukset tulivat mieleen Älymystön jäljillä -kirjaa lukiessa.
"Jos heitä käsin koskettaa, he pölisevät kuin jauhosäkit, ja tahtomattaan: mutta kuka arvaisikaan, että heidän pölynsä on peräisin jyvistä ja suvisten peltojen keltaisesta riemusta?"
"He tekevät työtänsä kuin myllyt ja huhmaret: heittäköön vain joku heille viljajyviänsä! - he kyllä osaavat jauhaa jyvät pieniksi ja muuttaa ne valkoiseksi pölyksi."
Heikki Saure
Luin teoksen. "Älymystö" näyttää elävän omaa suljetun piirin sitaattielämäänsä. Kohdistaisin valtion tiedetuen mieluummin muualle, rajustikin.
Kun tässä Iso W:n jäljillä näköjään ollaan niin eikös se sanonutkin että kaiken voi sanoa selvästi?
" Hegelissä ja hänen kumppaneissaan oli toisaalta mielettömyyden ja toisaalta tunnottoman kerskailun pöyhkeys kasvanut niin tavattomaksi, että vihdoin koko silmänkääntötempun oli pakko valjeta kaikille, ja kun erinäisten paljastusten johdosta asialta evättiin ylempi suoja, niin jätti sen myös suosio. .. loisto ja hyperbolat.., epäselvyys ja haaksirikko..."
Moderni analyyttinen filosofia, jonka tulokset ovat kielenkäyttöä koskevia sääntöjä, on funktioltaan kielenkäytön oikaisemista ja sellaisena eräänlaista psykoterapiaa. Perimmäinen vika sielullisiin pulmatilanteisiin on ollut väärä kielenkäyttö ja näennäiskysymykset, joiden paljastuttua on kysymys hävinnyt.
Kun Havainnon ylittävää todellisuutta ei voi asiallisesti tutkia, jää se tieteellisen filosofian ulkopuolelle. Jokainen tutkija on velvollinen tekemään tarkan tilin siitä, mitä hän käsitteillään tarkoittaa ja mitä hän itse asiassa väittää ja mitkä mahdolliset tosiseikat voivat puhua hänen väitteittensä puolesta.
Hän ei voi vedota esityksensä epäselvyyteen sillä että se on metafysiikkaa. Tuliko ymmärrettävämmäksi ja selvemmäksi lainkaan?
Metafyysiset kysymykset ovat jääneet elämäään siksikin että muista järjestelmistä tulevaa kritiikkiä ei katsota aiheelliseksi tai filosofiassa joka kulkee omia latujaan enemmän kuin mikään muu tiede, ei yleensä seurata mitä tuloksia muilla suuntauksilla on saavutettu ja siksi jokainen voi pitää omaa filosofisen katsomustaan lopullisena totuutena kuten filisofit yleensä ovat tehneet ja kuten myös Hegel teki, schopenhauerin voimakkaasta kritiikistä huolimatta joka piti häntä silmänkääntäjänä.
Sen mitä Hume väitti ja paljon muuta voi looginen empirismi sanoa todistavansa antaessaan uuden merkityksen tai perustelun vanhoille kokemuksen maailmaa ylittäville epäilyksille, joita filosofit eri aikoina ovat esittäneet mennessään kuitenkin paljon pidemmälle katsoessaan ne asiallisessa suhteessa mielettömiksi, kuten Hume esipuheessaan inihimillisestä ymmärryksestä ja tiedon rajoista, toi manifestin lailla julki epäilyksensä tällaisia asioita koskevan keskustelun järkevyydestäkin.
Matemaattinen logiikka oli se uusi logiikka josta Leibniz auikanaan laati suunnitelmia ja jonka Russel ja whitehead sitten kehittivät huomattavaan täydellisyyteen, Wittgensteinin tuodessa lopullisen selvyyden asioihin, ja näin filosofisten ajatusten iskuvoima kasvoi kun sen perustaksi voitiin asettaa uusi ja yhtenäinen metodi, symbolisen logiikan välineitä käyttävä looginen symbolismi.
niin. kaiken voi sanoa selvästi, eri asia miten se ymmärretään.
Menee hetki, kun toivun tuosta sivistyksen ja sivistyssanojen myrskystä, jonka palstalle pudotit.
Vastaan ehkä vielä jotain vähän järkevämpääkin, jossain vaiheessa.
"Ja David Hume olisi heittänyt tuleen kirjastoista löytämänsä jumaluusoppia ja koulumetafysiikkaa koskevat teokset todeten ettei se koske kokemusajattelua, loogista ajattelua tai tosiseikkoja vaan ainoastaan hurskastelua."
Hume ei ajatellut mitenkään Wittgensteiniläisesti. Hume luuli, että ihminen ei voi nähdä punaista vihreänä, koska siitä käytetään sanaa "punainen". Hume oli siis eräänlaisen pinnallisen ja epäempaattisen idiotismin edustaja.
Hume ei koskaan ymmärtänyt, että vaikka peilistä näkyy Hume, siellä peilissä ei ole toista Humea.