Asun isäni kanssa kahdestaan ja alan seota pikku hiljaa tätä vauhtia.
Isäni on niin rutiini-ihminen kuin olla ja osaa. Meillä on viikkokaudet samaa ruokaa ja jos ehdotan että tehtäisiin tänään jotain uutta, niin se ei käy. Jääkaapin sisältökin on pysynyt samana koko tämän elämäni aikana(eli maito,margariini,leipä makkarakeitto),shampoo-pulloa ei saa missään nimessä vaihtaa vaan sen tulee olla aina samaa merkkiä ja sama "tuttu vihreä pullo". Kaikki hänen vapaa-aikansa kuluu omistamallamme etätontilla,jossa ei sijaitse mitään ja jossa ei voi tehdä mitään(siellä on ainoastaan hieman puita ja peltoa). Jos ehdotan, että lähtisi kanssani esimerkiksi kauppaan ostamaan jotain kotiin tarvittavaa asiaa, niin se ei käy, sillä siellä on liikaa ihmisiä. Pakko päästä aina sinne etätontillemme.Kaikki muutos ahdistaa häntä suunnattomasti. Elimme esimerkiksi lähes kaksi vuotta ilman jääkaappia edellisen mentyä rikki. Rahasta ei ollut kyse vaan siitä, että ei vain muka ollut aikaa(piti päästä etätontille). Ja huolestuttavaa tässä on myös se, että olen hänen lähes ainoa puhekumppaninsa ja huolestuttaa se, että mitä sitten kun muutan pois kotoa? Hänellä on kaiken lisäksi jonkin asteen alkoholiongelma(3-5 kaljaa per ilta).
Mutta siis tuossa nyt vain pari esimerkkiä hänen rutiineistaan. Alan seota oikeasti. Vielä en voi muuttaa omaan asuntoon, joten pakko on tätäkin kestää. En tiedä kuinka hyvin kukaan voi ymmärtää minua, joka kärsii ihmisestä, joka tekee kaikesta rutiinin. Tietysti minä voin tehdä asiat eri tavalla esim.laittamalla eri ruokaa, mutta isäni kaipaa heti siihen vanhaan rutiiniin vähintään seuraavana päivänä. Ja tiedän melkein joka aamu tarkalleen, että kello 7 alkaa isäni alkaa soittamaan erästä samaa cd-levyänsä ja tätäkin jatkunut jo vuodesta toiseen. Tuntuu, että en saa tässä talossa laisinkaan henkeä, sillä kaikki nämä rutiinit saavat minut sekoamaan.
En halua vain haukkua isääni, sillä onhan hän minut kasvattanut ja hyvin onkin ja aina saanut hänen huomionsa itseeni, mutta en vain voi sille mitään, että sekoan kohta näihin kaikenmaailman ruutineihin. Olen muuten 17-vuotias jos joku miettii ikääni.
Miten pystyn elämään vielä seuraavan vuoden tässä ahdistavassa rutiiniloukussa? Isääni en pysty muuttamaan,ainoastaan itseni.
Isäni on niin rutiini-ihminen kuin olla ja osaa. Meillä on viikkokaudet samaa ruokaa ja jos ehdotan että tehtäisiin tänään jotain uutta, niin se ei käy. Jääkaapin sisältökin on pysynyt samana koko tämän elämäni aikana(eli maito,margariini,leipä makkarakeitto),shampoo-pulloa ei saa missään nimessä vaihtaa vaan sen tulee olla aina samaa merkkiä ja sama "tuttu vihreä pullo". Kaikki hänen vapaa-aikansa kuluu omistamallamme etätontilla,jossa ei sijaitse mitään ja jossa ei voi tehdä mitään(siellä on ainoastaan hieman puita ja peltoa). Jos ehdotan, että lähtisi kanssani esimerkiksi kauppaan ostamaan jotain kotiin tarvittavaa asiaa, niin se ei käy, sillä siellä on liikaa ihmisiä. Pakko päästä aina sinne etätontillemme.Kaikki muutos ahdistaa häntä suunnattomasti. Elimme esimerkiksi lähes kaksi vuotta ilman jääkaappia edellisen mentyä rikki. Rahasta ei ollut kyse vaan siitä, että ei vain muka ollut aikaa(piti päästä etätontille). Ja huolestuttavaa tässä on myös se, että olen hänen lähes ainoa puhekumppaninsa ja huolestuttaa se, että mitä sitten kun muutan pois kotoa? Hänellä on kaiken lisäksi jonkin asteen alkoholiongelma(3-5 kaljaa per ilta).
Mutta siis tuossa nyt vain pari esimerkkiä hänen rutiineistaan. Alan seota oikeasti. Vielä en voi muuttaa omaan asuntoon, joten pakko on tätäkin kestää. En tiedä kuinka hyvin kukaan voi ymmärtää minua, joka kärsii ihmisestä, joka tekee kaikesta rutiinin. Tietysti minä voin tehdä asiat eri tavalla esim.laittamalla eri ruokaa, mutta isäni kaipaa heti siihen vanhaan rutiiniin vähintään seuraavana päivänä. Ja tiedän melkein joka aamu tarkalleen, että kello 7 alkaa isäni alkaa soittamaan erästä samaa cd-levyänsä ja tätäkin jatkunut jo vuodesta toiseen. Tuntuu, että en saa tässä talossa laisinkaan henkeä, sillä kaikki nämä rutiinit saavat minut sekoamaan.
En halua vain haukkua isääni, sillä onhan hän minut kasvattanut ja hyvin onkin ja aina saanut hänen huomionsa itseeni, mutta en vain voi sille mitään, että sekoan kohta näihin kaikenmaailman ruutineihin. Olen muuten 17-vuotias jos joku miettii ikääni.
Miten pystyn elämään vielä seuraavan vuoden tässä ahdistavassa rutiiniloukussa? Isääni en pysty muuttamaan,ainoastaan itseni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuleepa mieleen ihan näin maallikkona ja asiaa ymmärtämättömänä että ihminen saa tietynalaisen turvallisen olon rutiineista. Mikään ei saa poiketa entisestä.. Sinä varmaan tiedät mitä isäsi on joutunut elämässään kokemaan, joko jo ennen sinun syntymääsi tai jossain vaiheessa. Rankkaa tuo sinulle on varmasti vaikka isäsi onkin hyvä ihminen ja huolehtii sinusta. Kyllä hän apua tarvitsisi. Mutta mikäli oikein arvaan, hän ei lähde apua hakemaan - se kun vielä poikkeaa rutiineista. Mutta sinun täytyy kyllä sitten itsellesi hakea apua ennenkuin tosiaan tukehdut tilanteeseen. Voisko vaikka kouluterveydenhuollon kautta. Ei tuo ihan "normaalilta" tilanteelta kuulosta - mikä nyt sitten tässä maailmassa on normaalia. Olet varmaan yrittänyt jutella isän kanssa asioista. Jos et niin yritä pikaisesti - ihan nätisti. Jotenkin minusta tuntuu että isälläsi on tosiaan jonkinasteisia pelkoja.
Tuosta rutiinipakosta ja erakoitumisesta tulee mieleen Aspergerin syndrooma, joka on neurologinen häiriö, autismin lievin aste.
Isäsi tuskin diagnosoinnista kiinnostuu, mutta ehkä sinua helpottaisi, ettei tarvitsisi olla huolissaan hänen yksin jäämisestään. Hän pärjää kyllä rutiineineen. Ja ehkä ymmärtäminen auttaa sinua jaksamaan. Tutkaile vaikka AS-ihmisten elämäntarinoita http://www.aspalsta.net/index.php
Oma shamppoo ja yritä itse saada isäsi huomioimaan tarpeitasi. Tarvitsethan naiselle kuuluvia tarvikkeita muutenkin !