Säteilyeroosion tarkennuksia.
Sananen voimista jotka pitävät aineita koossa. Esiintyvät atomien väliset sidokset voidaan luokitella: Homopolaarisiin eli valenssisidoksiin, heteropolaarisiin eli ionisidoksiin, Van der Waalsin sidoksiin ja metallisidoksiin. Vain kolme ensimmäistä on molekyylisidoksia. Viimeinen vastaa metallikiteiden muodostuksesta. Mekanismilla joka perustuu yhteiselektronipilviin atomien välillä. Sidokset muodostuvat, kun kahden eri atomin elektronipilvien aaltofunktiot peittävät toisensa ja elektroneilla on vastakkaissuuntainen spin. Voima on uloimman elektronin sitoutumisenergian suuruinen "irrotusenergialuokassa" tyypillisesti muutamissa elektronivolteissa. Van der Waalsin sidos tunnetaan vaikka elohopean yhteydestä ollen vain 0,5eV suuruinen. Muodostuen kahdesta ajallisesti vaihtelevasta sähköisen dibolin välisestä voimavaikutuksen synnyttämästä koheesiovoimasta.
Elektronien ja valenssielektronien irtoaminen saa ydinsäteilytetyn aineen vaurioon ja myös sinkauttaman sähköstaattisesti varautuneita erittäin elektroniköyhiä atomiytimiä voimalailmastoinnin vietäväksi ulos. Puhutaan hilseilykäsitteestä. Pintaan muodostuu ensin elektroneja ampuva viretila. Jopa valenssielektronien vähetessä irtoaa myöhemmin "K,L,M-röntgensäteilyakkuina" ilmavirtauksiin positiivisina ionipuhalluksina atomiytimiä. Puhutaan mekanismeista jotka säteilystä muuttavat esim. Loviisan rautareaktoripöntön pitkäikäisesti lasikovaksi ja jopa nasevalla lekaiskulla halkeavaksi. Ydinhiukkasille ja erityisesti elektroneille on ominaista, että niissä voidaan todeta suunnilleen kymmenportainen viretilakirjo. Paraheliumin ensimmäisen elektronin on saatava perustilaansa 7 eri vireen portaasta, ennen kuin elektroni saavuttaa kriittisen 24,77eV energian lennähtääkseen radaltaan. Natriuminelektronien 4-13/ 5,14eV. Raudan 7,8eV tarkoittaa järeästä röntgensäteestä saatuna yli 10 000 tuhottua elektronisidosta! 10MeV alfasta pysyväisturmeltuu energiana vetoketjuna miljoona rautasidoselektronia! Näihin termikaavioissa mainittuihin väliportaisiinsa säteilyvirittyneet esim. valenssielektronit eivät kykene huolehtimaan alkuperäisesti lasketuista kestolujuuksistaan!
Yksinkertaistaen voidaan sanoa jokaisen viretason leikkaavan säteilytetyn metalliatomisidoksen kestosta -10% pois. Elektronivirittyminen ei Einsteinin energian häviämättömyyslain mukaan katoa pois vaan pysyy kunnes sitä on esim. riittävästi kertynyt kvanttienergiansiirtoa adellyttävän tasonsa verran. Kerrottakoon tähän, että esimerkiksi nikkelin säteilyvireen puoliintumisaika on n. 75 000V. Dilemmasta ei keskustella avoimesti IAEA sensuroimalla turvafoorumilla! Kun tällaiset rakenteet saavat osakseen säteilytystä, k a i k k i aineet sen seuraamuksena menettävät mekaanista kestävyyttään! Tilanne kulminoituu kun tällaista säteilyvireistä metallia kierrätetään kriittiseen käyttöön. Seurauksia voimme todeta varsin yllättävissä paikoissa. Kriittisiin kattorakenteisiin tällainen säteilyvireteräs tekee tunnettuja kattoromahduksia, koska säteilyviritettyä ainetta sekoittuu kierrätyksessä mukaan. Milläänlailla esim. Rautaruukissa ei voida todeta, että Olkiluodon kierrätysteräksen missään säteilymittarissa sinällään näkymättömissä aineissa piilevä 20% virevalenssielektronit muuttavat lopputukiteräksen esim. -10% heikommaksi paikka paikoin, kuin normaaliteräksessä. Eli mitä enemmän ydinmetallikiertoa , sitä vaarallisemman epävarmoiksi metallimme käyvät. Jos on kyseessä vaikka paineen alainen kriittinen metallinen suojalaippa. Kesto on asennushetkellä vaikka 28 ilmakehää. Tällainen elintärkeä osa saatetaan säteilyaltistukseen joksikin aikaa, syntyy siviiliydinmaailman kummajainen.
Mainitsemani laippa suojaa tässä miljoonaväestöä ydinkatastrofilta. Sen saadessa vaikka kuumista hiukkasista, tai K,L,M-röntgensäteilyviivoista jne. osakseen riittävän elektronivirenousupommituksen, sen mekaaninen kesto säteilystä konkreettisesti romahtaa vaikka puoleen! Ei ole olemassa juuri "mittalaitetta" joka havainnoisi suoraan heikkouden romahtamisen klassisessa mielessä. Mikään ei siis ole säteilystä rautaa ohentanut saati syövyttänyt silmin havaittavasti. Edes röntgensäteilyläpivalaisu, tai vaikka ultraäänilaite ei materiaalissa havaitse hälyttävää rakennerikkoontumista. Edes halkeamiin tunkeutuva testiaine ei havaitse mitään erikoista. Vain mekaaninen rasituskoe täsmäkohdassa voisi kylmän totuuden osoittaa. Koska tämä silloin rikkoisi testattavan kertakäyttöisesti, valitettavasti edes tällaista ei ydinalalla suoriteta. Uskotaan "sokeasti" ainepaksuuden mittausharhaan, syöpymisvähyyteen ja tällaisiin näennäisosoituksiin . Ei ihme, että ydinalalla lajityypiksi on tullut se, että laitteistot kyllä tarkastetaan edellä mainitusti, mutta silti rakenteet ikään kuin "mystisesti" vastoin ennakko-odotuksia pettävät.
Sananen voimista jotka pitävät aineita koossa. Esiintyvät atomien väliset sidokset voidaan luokitella: Homopolaarisiin eli valenssisidoksiin, heteropolaarisiin eli ionisidoksiin, Van der Waalsin sidoksiin ja metallisidoksiin. Vain kolme ensimmäistä on molekyylisidoksia. Viimeinen vastaa metallikiteiden muodostuksesta. Mekanismilla joka perustuu yhteiselektronipilviin atomien välillä. Sidokset muodostuvat, kun kahden eri atomin elektronipilvien aaltofunktiot peittävät toisensa ja elektroneilla on vastakkaissuuntainen spin. Voima on uloimman elektronin sitoutumisenergian suuruinen "irrotusenergialuokassa" tyypillisesti muutamissa elektronivolteissa. Van der Waalsin sidos tunnetaan vaikka elohopean yhteydestä ollen vain 0,5eV suuruinen. Muodostuen kahdesta ajallisesti vaihtelevasta sähköisen dibolin välisestä voimavaikutuksen synnyttämästä koheesiovoimasta.
Elektronien ja valenssielektronien irtoaminen saa ydinsäteilytetyn aineen vaurioon ja myös sinkauttaman sähköstaattisesti varautuneita erittäin elektroniköyhiä atomiytimiä voimalailmastoinnin vietäväksi ulos. Puhutaan hilseilykäsitteestä. Pintaan muodostuu ensin elektroneja ampuva viretila. Jopa valenssielektronien vähetessä irtoaa myöhemmin "K,L,M-röntgensäteilyakkuina" ilmavirtauksiin positiivisina ionipuhalluksina atomiytimiä. Puhutaan mekanismeista jotka säteilystä muuttavat esim. Loviisan rautareaktoripöntön pitkäikäisesti lasikovaksi ja jopa nasevalla lekaiskulla halkeavaksi. Ydinhiukkasille ja erityisesti elektroneille on ominaista, että niissä voidaan todeta suunnilleen kymmenportainen viretilakirjo. Paraheliumin ensimmäisen elektronin on saatava perustilaansa 7 eri vireen portaasta, ennen kuin elektroni saavuttaa kriittisen 24,77eV energian lennähtääkseen radaltaan. Natriuminelektronien 4-13/ 5,14eV. Raudan 7,8eV tarkoittaa järeästä röntgensäteestä saatuna yli 10 000 tuhottua elektronisidosta! 10MeV alfasta pysyväisturmeltuu energiana vetoketjuna miljoona rautasidoselektronia! Näihin termikaavioissa mainittuihin väliportaisiinsa säteilyvirittyneet esim. valenssielektronit eivät kykene huolehtimaan alkuperäisesti lasketuista kestolujuuksistaan!
Yksinkertaistaen voidaan sanoa jokaisen viretason leikkaavan säteilytetyn metalliatomisidoksen kestosta -10% pois. Elektronivirittyminen ei Einsteinin energian häviämättömyyslain mukaan katoa pois vaan pysyy kunnes sitä on esim. riittävästi kertynyt kvanttienergiansiirtoa adellyttävän tasonsa verran. Kerrottakoon tähän, että esimerkiksi nikkelin säteilyvireen puoliintumisaika on n. 75 000V. Dilemmasta ei keskustella avoimesti IAEA sensuroimalla turvafoorumilla! Kun tällaiset rakenteet saavat osakseen säteilytystä, k a i k k i aineet sen seuraamuksena menettävät mekaanista kestävyyttään! Tilanne kulminoituu kun tällaista säteilyvireistä metallia kierrätetään kriittiseen käyttöön. Seurauksia voimme todeta varsin yllättävissä paikoissa. Kriittisiin kattorakenteisiin tällainen säteilyvireteräs tekee tunnettuja kattoromahduksia, koska säteilyviritettyä ainetta sekoittuu kierrätyksessä mukaan. Milläänlailla esim. Rautaruukissa ei voida todeta, että Olkiluodon kierrätysteräksen missään säteilymittarissa sinällään näkymättömissä aineissa piilevä 20% virevalenssielektronit muuttavat lopputukiteräksen esim. -10% heikommaksi paikka paikoin, kuin normaaliteräksessä. Eli mitä enemmän ydinmetallikiertoa , sitä vaarallisemman epävarmoiksi metallimme käyvät. Jos on kyseessä vaikka paineen alainen kriittinen metallinen suojalaippa. Kesto on asennushetkellä vaikka 28 ilmakehää. Tällainen elintärkeä osa saatetaan säteilyaltistukseen joksikin aikaa, syntyy siviiliydinmaailman kummajainen.
Mainitsemani laippa suojaa tässä miljoonaväestöä ydinkatastrofilta. Sen saadessa vaikka kuumista hiukkasista, tai K,L,M-röntgensäteilyviivoista jne. osakseen riittävän elektronivirenousupommituksen, sen mekaaninen kesto säteilystä konkreettisesti romahtaa vaikka puoleen! Ei ole olemassa juuri "mittalaitetta" joka havainnoisi suoraan heikkouden romahtamisen klassisessa mielessä. Mikään ei siis ole säteilystä rautaa ohentanut saati syövyttänyt silmin havaittavasti. Edes röntgensäteilyläpivalaisu, tai vaikka ultraäänilaite ei materiaalissa havaitse hälyttävää rakennerikkoontumista. Edes halkeamiin tunkeutuva testiaine ei havaitse mitään erikoista. Vain mekaaninen rasituskoe täsmäkohdassa voisi kylmän totuuden osoittaa. Koska tämä silloin rikkoisi testattavan kertakäyttöisesti, valitettavasti edes tällaista ei ydinalalla suoriteta. Uskotaan "sokeasti" ainepaksuuden mittausharhaan, syöpymisvähyyteen ja tällaisiin näennäisosoituksiin . Ei ihme, että ydinalalla lajityypiksi on tullut se, että laitteistot kyllä tarkastetaan edellä mainitusti, mutta silti rakenteet ikään kuin "mystisesti" vastoin ennakko-odotuksia pettävät.
Vastaukset 5
Vanhimmat
nyt vain kiltisti ne lääkkeesi.
On tässä sen verran aikaa oltu ydinvoiman kanssa hyvinkin läheisissä tekemisissä ihan paikanpäällä, ettei tuollainen puppu mene ollenkaan täydestä.
Kyllä se lääkärisi tietää oikean annoistuksen paremmin kuin sinä, niin että noudata hänen ohjeitaan. Tulee sitten parempi olokin.
Voisiko metallien heikkenemistä säteilyaltistuksessa valvoa, jos asettaisi koesauvakasoja(Samasta materiaalista tehtyjä kuin paineastian rakenne.) vastaaviin säteilyaltistuskohtiin, joista voisi testata metallien heikkenemistä testaamalla muutaman koesauvan vuosittain?
Voisiko metallien heikkenemistä säteilyaltistuksessa valvoa, jos asettaisi koesauvakasoja(Samasta materiaalista tehtyjä kuin paineastian rakenne.) vastaaviin säteilyaltistuskohtiin, joista voisi testata metallien heikkenemistä testaamalla muutaman koesauvan vuosittain?
*Miksi, koska ei sen enempää STUK:ia kuin ydinfirmojamme paskan vertaa kiinnosta halkeeko koneet tänään tai huomenna?! Ensin pitäisi valitettavasti olla turvallisuus HAKUISUUSTARVEALKEITA luotuna ulkoisena pakkona!
(Eroosio iskee ihan eri tavalla lämpöshokkien pomnmittamana ja painejännitettynä. Demoaminen ei siis ole ihan niitä simppeleimpiä toki. Megaongelma on päälle, että ydinvoimalassa EI OLE MM. KYKYÄ EDES MITATA NEUTRONIVUOTAAN jne.)
säteilymuutoksia, lähinnä kylmähaurauslämpötilan nousua, valvotaan vuosittain ydinvoimaloissa reaktorin sisälle heti paineastian reunaan sijoitetuilla koepaloilla/-sauvoilla. Mittaustuloksien mukaan muutetaan vuosittain sallittuja paine-lämpötilarajoja. Kun materiaalin kylmähaurauslämpötila nousee riittävän ylös, tullaan käytännössä mahdottomaan käyttötilanteeseen. Tästä päästään lämpökäsittelemällä reaktorin paineastia, jolloin kylmähaurausraja laskee alemmas.
Usein tästä lämpökäsittelystä käytetään virheellisesti nimitystä hehkutus. Metalli ei hehku vielä käytetyssä noin 475 asteen lämpötilassa näkyvää valoa. Tässä lämpötilassa reaktorin eniten säteilylle altistunut osa pidetään sata tuntia.
Lämpökäsittely voitanee tehdä ainakin kaksi kertaa, tarkemmin siitä tietää muut.
Varmaan henkiö fet1 olisi huolestunut kuollakseen jo vuosikymmeniä sitten, jos joku olisi hänelle opettanut, että mm. vanhanmallisessa televisiossa on katodisädeputki joka "ampuu" elektroneja kuvaputken pinnalle ja aiheuttaa sen fluorisoivassa aineessa valoaallonpituuksilla *säteilyä*.
Entä sitten metallisidos...
Kullassa ja hopeassa elektronit ovat niin löyhästi kiinni, että kun näistä tehdyllä johtimella yhdistetään virtalähteen navat ja mitataan johtimen vastus, todetaan virtapiirin vastus erittäin pieneksi verrattuna vaikka rautalankaan. Suomeksi sanoen metallien sähkönjohtavuus perustuu elektronien vapaaseen liikkuvuuteen. Tällä asialla ei vain ole mitään tekemistä metallien säteilyvaurioiden kanssa.
Säteilyeroosio taitaa olla samoista lähteistä peräisin kuin maasäteily ja muut parapsykologiaan tai ufologiaan kuuluvat ilmiöt.
Tekniikassa eroosio tarkoittaa vain kulumista joko mekaanista tai korroosion kanssa.
Säteilyhaurastumisessa tapahtuu lähinnä vain mikrorakennemuutoksia, jotka eivät edes ole täysin palautumattomia. Reaktorin rakenteista ei irtoa säteilyn vaikutuksesta yhtään mitään, mikä puoltaisi eroosiotermin käyttöä.
Wikipediastakaan ei löydy aivan tyydyttävää artikkelia, mutta tämäkin on enempi asiaa kuin "huuhaa by fet1":
http://fi.wikipedia.org/wiki/Säteilyhaurastuminen