Miksi tiede ja usko elävät ihan omilla absoluuttisilla alueillansa, joilla ei sanota kuitenkaan olevan mitään vuorovaikutusta keskenään? Tiede tutkii maailmaa ja uskonto tarjoaa moraalisia käsityksiä? Ihmeellinen kahtiajako, minulla ainakin sumenee järki kun ajattelen tuollaista.
Tieteen ja uskonnon dualistinen jakaminen
Kysyjä
12631
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
uskonnon voisi määritellä vähän tuollalailla:
uskonnosta on kyse aina silloin kun sulkeudutaan jonkin "ajatusalueen" puitteisiin ja lakataan ottamasta vastaan vaikutteita ulkoapäin.
Niin uskonnolliset kuin muutkin aatteelliset "herätyskokemukset" ovat periaatteessa psyykkisiä ratkaisuyrityksiä persoonakohtaisiin kriiseihin, joissa liian monet keskenään ristiriitaiset ajatusainekset uhkaavat hajoittaa "minuuden". William James on kirjoittanut mainion tällaisia kokemuksia kartoittavan kirjan "Uskonnollinen kokemus monimuotoisuudessaan".
Niin sanottu "uskonnollinen usko" (jolla ilmeisesti tarkoitetaan tuollaista herätyskokemuksen valaisemaa ja sen jälkeen koko persoonallisuuden "valaissutta", koko psyykeä määräävää mielentilaa) on usein seurausta hyvin syvästä psyykkisestä kriisistä. Tällainen usko syntyy vaikeissa elämäntilanteissa, ja usein sen toisena vaihtoehtona olisi mielenterveyden menettäminen.
Monissa uskonnoissa puhutaankin siitä kuinka jumala koettelee, yms. Herätyskokemukseen johtanut kriisi kuvataan usein tuskaiseksi kamppailuksi kahden elämänvaihtoehdon välillä: toisaalta paholainen houkuttelee ja on saamassa otteen, toisaalta on päästävä irti kaikesta "pahasta", pelastuttava, uudestisynnyttävä sellaisella "alueella" josta kaikki yhteydet uhkaavaan pahuuteen olisi katkottu.
"Uskova" onkin sitten käytännössä ihminen, joka on pudonnut pois arkimaailmasta, reaalitodellisuudesta, jonkinlaisen uskonnollisen tapahtumahorisontin taakse, jossa mikään vaara ei häntä enää uhkaa. Jopa kuolemanpelkokin saattaa olla hänestä poispyyhkäisty - kun hän on tavallaan lakannut elämästä elävää elämää, ja siinä mielessä oikeastaan on siis jo kuollut, hänen ei ole mahdollistakaan enää kokea kuolemanpelkoa. Valitettavasti hänen mahdollisuutensa kokea paljon muutakin ovat rajoitetut.
Se mikä pätee varsinaisten uskontojen alueilla pätee myös aatteellisten tai vaikkapa poliittistenkin herätyskokemusten suhteen. Jonkin aatteen tai ismin palava kannattaja on aina sulkenut itsensä omiin totuuksiinsa, eikä hänen luokseen enää ole ulkopuolelta pääsyä.
Jos yrität sanoa jotain hänelle, hän ottaa sen vastaan omilla ehdoillaan. Hänen käsityksensä mistään eivät oikeastaan koskaan muutu. Hänen omasta totuusjärjestelmästään on tullut niin määräävä, että kaikki hänen psyykessään ja ajattelussaan tapahtuu sen ehdoilla. Väittely hänen kanssaan on täysin turhaa, kaikki hänelle esitetyt "perustelut" hän pystyy hyväksymään vain siinä määrin kuin ne tukevat hänen jo omaksumiaan käsityksiä.
Esim. taloususkovaisen kanssa on turhaa keskustella siitä pitäisikö "rahan" käsitettä lähestyä laajalta filosofiselta kannalta. Taloususkovainen pysyttäytyy pragmaattisessa näkemyksessään, jonka mukaan raha on "arvon mitta ja vaihdon väline", eikä mitään tämän ulkopuolelle menevää pidä alkaa ajatella.
Myös ns. tieteisuskovaisuus on monien ongelma. Sille on tyypillistä, että tarkerrutaan tieteen tuloksiin ikään kuin niihin sisältyisi selitys maailmasta - vaikka tieteessä pysyvää (tai pysyvämpää) ovat metodit, ja tulokset vaihtuvia, ja vaikka tiede ei tarjoa selitystä, vaan pikemminkin kuvaa todellisuudesta.
Erilaisista uskonnollisluonteisista totuusjärjestelmistä ja niiden tyypillisistä kannattajista on kivasti kirjoittanut Hoffer kirjassaan "Tosiuskovainen".
Lainasin tekstistäsi palasen ja ajoin sen realismi-oikolukijan läpi. Uusmodifikaatiossaan se vastaa paremmin todellisuutta.
>>Uskova onkin sitten käytännössä ihminen, joka on päässyt kokonaisvaltaisesti sisään arkimaailmaan, reaalitodellisuuteen, jonkinlaisen peittelemättömän tapahtumahorisontin sisäpuolelle, jossa mikään vaara ei häntä enää uhkaa. Jopa kuolemanpelkokin on hänestä poispyyhkäisty - kun hän on tavallaan päässyt kiinni todelliseen elävään elämään, ja siinä mielessä oikeastaan on siis jo läpikäynyt kuoleman Kristuksen kuoleman osallisuudessa, hänen ei ole mahdollistakaan enää kokea kuolemaa eikä kuolemanpelkoa. Ihailtavasti hänen mahdollisuutensa kokea paljon muutakin on vasta todella avautunut.
vastaisit kysymykseen: oletko löytänyt lopullisen totuuden elämästä ja maailmasta, vai voitko kuvitella että kenties jonain päivänä ajattelisit kokonaan toisin kuin nyt?
on kaikelle inhimilliselle hahmottamiselle ja ajattelulle ominaista, ja niin sanottu "minä" pyrkii olemaan ehyt koherenttinen kokonaisuus. Eheyden täytyisi toteutua kehitystasojen, tunteiden ja tietoisen ja torjutun ajattelun suhteen - kaikki kipeä kitka ja ristiriidat ovat omiaan haurastuttamaan "minän" rakennelmaa, ja jos oikein onnettomasti käy, päädytään jokin minuuden hauras osa lukitsemaan kertakaikkisesti, koteloimaan kipeä kohta, jolloin syntyy tuollainen uskonvarmuuteensa pitäytyvä, usein mustavalkoinen ja joustamaton psyyke.
Maailmassa on tarjolla loputtomasti erilaisia ismejä joiden lavasteissa heikko minuus voi saada vahvistuksensa. Takerruttuaan johonkin tällaiseen ihminen on sitten enemmän tai vähemmän aatteensa vanki. Koska sielunrakenteet pyrkivät pysyvyyteen, on selvää, etteivät ihmisten niin sanotusti vakaumukselliset kannanotot paljoakaan muutu tai uudistu. Oman kokemukseni mukaan kipeimpiä ja täydellisimmin omiin lähtökohtiinsa käpertyneitä tapauksia ovat herätyskokemuksen saaneet uskovaiset, skepsis-huuhaa-tieteisuskovaiset ja taloudelliset liberaalit.
Terve psyyke on joustava ja pystyy ottamaan vastaan ristiriitaisia vaikutteita hajoamatta. Empatia, eläytymiskyky, koskien niin kanssaihmisiä kuin oman kehityksen vaiheita (jotka juuri usein ovat kipeitä ja torjuttuja), on eräs keskeinen terveen psyyken ominaisuus. Kyky käsitellä erilaisia "holistisia" kokonaisuuksia, eli siis ikään kuin ottaa nahkansa alle oman "minän" rinnalle muita omaehtoisia "minuuksia", edellyttää hyvin tervettä persoonallisuudenrakennetta.
Yhtäältä tämä tuli näkyviin Reima Kampmanin aikoinaan tekemissä ns. sivupersoonatutkimuksissa. Eniten esiinsuggeroituja sivupersoonia tuottivat nimenomaan psyykkisesti ehjimmät ja terveimmät yksilöt. Heidän persoonallisuudenrakenteensa sieti hajoamatta sen stressin, joka syvätranssissa annettuihin suggestioihin ("olet joku muu josssain muualla") sisältyi, ja he pystyivät produktiivisesti tuottamaan odotetun kokonaan "muun" persoonallisuuden. (Kokeissahan persoonallisuustesteillä sitten todettiin että nämä "sivupersoonat" olivat todella itsenäisiä, omaehtoisia "minuuksia".)
Reimpa Kampmanhan ei käsittääkseni (lopulta) kiistänyt, etteivätkö nuo "sivupersoonat" voisi olla menneiden elämien persoonallisuuksia. Sillä olivatko vai eivät, ei sinänsä ole vaikutusta sanomaasi muuta kuin ehkä (mahdollisena) tarkennuksena ja lisäpohdiskelun motivoijana.
kiisti. Nimenomaan. Niin lähtökohtaisesti kuin tulosten tulkinnassa. Eräässä tilaisuudessa tiedustelin häneltä, oliko hänen tutkimustensa yhteydessä tullut esille mitään, siis mitään, mikä olisi ajatteluttanut häntä "selittämättömyydellään". Eikö edes syvätranssissa, jota mesmerismin perinteessä joskus pidettiin "telepaattisena" kanavana, ilmennyt mitään mielenkiintoista? Valitettavasti ei.
Sivupersoonailmiö opettaa meille monenlaista mielenkiintoista "minästä", ja kaikki sen tulkitsemiseen tarvittavat tiedot ovat olemassa. Hedelmällisintä on lähestyä ilmiötä freudilaisesta näkökulmasta kuten Kampman teki. Sille, miten syviin ja laajoihin näköaloihin ihan psykologian puitteissa sivupersoonailmiöstä voidaan ajatuksia johtaa, sille ei vielä ole näkyvissä rajoja. Tämä työ jäi Kampmanilta kesken.
En tietenkään vielä ole löytänyt lopullista totuutta mistään. Jokainen päivä on suuri löytöretkeily etsimään ja löytämään lisää tietoa, totuutta ja ymmärrystä elämästä, maailmasta, uskosta ja vaikka mistä.
Arvioin uutta tietoa kaiken aikaisemmin omaksumani valossa ja toisinpäin testaan aikaisempaa tietämystäni, tarvitseeko se päivitystä joltakin osaltaan uuden tietopläjäyksen vuoksi.
Luen paljon, toisaalta uutta tietoa kaikesta ympäröivästä maailmasta, toisekseen sitä ikivanhaa Raamattua, ymmärtääkseni sitä paremmin.
Yritän kykyjeni mukaan sitten sulauttaa kummankin puolen tiedot yhtenäiseksi ja ehyeksi kokonaisuudeksi, käytännössä toimivaksi maailmankäsitykseksi, jossa tieteet saavat pätevää tietoa maailmasta ja uskonnolliset funktiot toimivat realistisesti arkipäivän elämässä.
Olen yrittänyt miettiä, mikä voisi olla sellainen asia, mikä romauttaisi uskoni kertaheitolla ja ainoaksi mahdollisuudeksi toistaiseksi on mielikuvatasolla löytynyt sellainen, että Jumala, omista koulutuksellisista (tai jostain muista) syistään, ottaisi lahjoittamansa pelastusvarmuuden kokonaan pois joksikin aikaa, että romahtaisin täydelliseen epätoivoon. Sellaista kuuluu tapahtuvan.
näin:
Kun yrität kykyjesi mukaan sulauttaa "kummankin puolen tiedot" yhtenäiseksi ja ehyeksi kokonaisuudeksi, osaatko sanoa millaisiin ei-uskonnolliselta pohjalta nouseviin kysymyksenasetteluihin uskontosi tarjoaa vastauksen?
Oli vähän kiireinen viikko, enkä ehtinyt näihin maisemiin, mutta vastaillaan nyt.
Uskonnolliselta pohjalta nouseviksi kysymyksenasetteluiksi voitaneen läjätä sellaiset pienet filosofisluonteiset kysymykset, kuin
-Mistä tulemme
-Minne menemme
-Miksi olemme
-Mistä maailma
-Miksi maailma
-Miksi pahaa
-Mitä sitten
Joiden vastauksista et tainnut olla kiinnostunut.
Epäuskonnollisia arkielämän kysymyksiä, joihin omalla kohdallani uskontoni vaikuttaa ja on vaikuttanut:
Yleiset elämän valinnat, kuten
-opiskelusuuntaus
-ammatinvalinta
-kutsumus/elämäntehtävä
-työ
-puoliso
-lapset
-muut ihmissuhteet
Käytännöllistä jokapäiväistä elämää
-raha
-ruoka
-terveys
Uskontoni vaikuttaa joka päivä kaikilla elämäni alueilla. Ei niin, että olisi joku rajalinja, jonka toisella puolella olisi uskonnollista elämää ja toisella profaania, vaan kaikki on uskonnon vaikutuksen läpitunkemaa.
Selvemmäksi nuo luetellut voisivat tulla käytännöllisten esimerkkien avulla, mikäli sellaista tarvitaan.
Linjaus on suunnilleen sellainen, että ei mainetta, mammonaa ja vaikutusvaltaa, vaan huomaamattomuutta, köyhyyttä ja vähäpätöisyyttä ihmisten asteikoilla.
Eurooppalaisen ajattelun historiassa se mikä on koettu tosiolevaisena tai -tietona on vaihdellut aikalailla. Antiikin ideamaailma muuttui aste asteelta keskiajan käsiterealismiksi ja se edelleen nominalismin kautta uuden ajan kartesionismiksi, joka määrää lähtökohdat nykyiselle rationaalisuudellemme. Niin sanottu looginen empirismi kiteyttää aika pitkälle sen miten tositieto nyt käsitetään ja miten sitä hankitaan.
Tässä kehityksessä teologinen maailmanselitys on vähitellen vaihtunut tai saanut rinnalleen teleologisen selityksen. Kaiken olevaisen viimeisiä perusteita tavoittelevan kysymyksen Miksi? rinalle tai mahdollisesti tilalle olemme saaneet asioiden syysuhteita selittävän Miksi? -kysymyksen.
Tämä kehitys on tapahtunut hitaan muutoksen kautta, eikä siinä ole mitään äkkihyppäyksiä. Uuden ajan alun ajattelijoiden mielenmaisemissa eli mitä hartain jumalausko kauniisti rinnakkain matemaattis-loogisten todistelujen kanssa, ja yhä vieläkin tieteessä syvätasolla elää teologisen selittämisen perinne.
Mitään sellaista historiallisen kehityksen kohtaa tai tasolta toiselle tms. tapahtuvaa hyppäystä, joka irrottaisi uudella ajalla kehittyneen rationaalisuuden irti taustalla vaikuttavasta uskonnollisen selityksen perinteestä, ei voida osoittaa. Konsensus uskon ja tiedon, uskonnon ja tieteen välillä - niiden sijoittuminen mukamas itsenäisille omille alueilleen - on varsin myöhäsyntyinen. Se on 1900-luvulla tapahtunut ajatusjäsennys, joka perustuu siihen että yhteydet historiaan katkaistaan ja kielletään, ja muodostetaan näkemykset uskosta ja tiedosta sellaisen avainkäsitteistön varassa, jossa toisaalta periaatteellinen ero tulee selväksi ja samalla kuitenkin kummankin alueen olemassaolon oikeutus taataan.
Sanotaan esimerkiksi tuohon tyyliin kuin sinäkin: tiede muodostaa maailmankuvaa, usko (tai yleensä elämänkatsomus) pyrkii rakentamaan arvomaailmaa.
Tällainen konsensus häivyttää historiallisen ristiriidan näkyviltä, ja olisi varsin onnellinen tilanne, jos "annetun" ajattelun puitteissa mitään ongelmia ei syntyisikään. Mutta valitettavasti konsensus ei ole onnistunut poistamaan ongelmia.
Aikamme ihmisiin istutettu historiallinen ristiriita saattaa Yksilön kohdalla aktualisoitua kipeällä tavalla. Piilevät ongelmat muuttuvat todellisiksi, ja usko muodostuu persoonalliseksi ongelmaksi. Tällöin on aina kyseessä se että psyykendynamiikan perustuksia on pakko rukata. Pelko, ahdistus ja syyllisyys saavat ratkaisunsa ja yksilö kokee "pelastuksen", kun psyyken holistinen kokonaisuus lukkiutuu tavalla, joka lopullisesti sulkee ahdistusta tuottavat ainekset maailman ulkopuolelle. Tällöin välitön elämänyhteys kuitenkin kärsii, ja ihmisen elämänilo muuttuu ikään kuin merkityksiltään ennaltamäärätyksi - siitä tulee tuota uskovaisten julistamaa "ilosanomaa".
Tällaiselta tieteen ja uskonnon dualistinen ongelma minusta näyttää asetettuna historialliseen raamiin.
kirjaa, kun sinulla on noin paljon tietoa ja taitoa? Vai oletko jo sellaisen kirjoittanut?
kaikki tuo mitä sanottiin on hyvin yksinkertaista. Ei siinä tarvita tietoa eikä taitoa. Jokainen tajuaa, että eri aikoina ihmiset ovat ajatelleet kokolailla eri tavoin. Miksi siis kuvittelisimme, että nykyiset ajattelutapamme olisivat jotenkin lopullisia ja oikeita?
Kirjat ovat kivoja, hyvä että niitä kirjoittavat sellaiset jotka osaavat. Sellainen epigoni kuin minä tyytyy siteeraamaan vähän sieltä sun täältä. Joskus häpeilemättömästi pitkiä pätkiä lähdettä ilmoittamatta, mutta toisaalta, jos tällaisissa keskustelupuheenvuoroissa aina laatisi lähdeluettelon, turhaa ja ikävää se taitaisi olla.