Kun sanomme että jokin asia on jonkin asian syy, ajattelemme että jokin tietty asia seuraa tästä toisesta asiasta. Mitä hyötyä tästä sitten on? Hyötyä voi olla vaikka se että tämä tieto auttaa meitä ymmärtämään miten jokin asia toimii, tästä voi seurata se että kykenemme vaikuttamaan tähän seurauksen kohteeseen seurauksen tapaa matkimalla, jolloin voimme rekonstruoida syy-seuraus-suhteen, johon olemme alkaneet uskoa. Syy-seuraus-suhteiden ymmärtäminen voi siis auttaa meitä saavuttamaan tiettyjä päämääriä. Onko olemassa jotain muita tarkoituksia syy-seuraus-suhteille, vai onko niiden ainoa tarkoitus toimia tahtomme välineenä tavoittelemiimme päämääriin?
Rajallinen elinaikamme ja älymme mahdollisuudet rajoittavat niitä seikkoja, joita voimme syy-seurauskudelmaan koota, voimme ajatella että kyllä kaikille tapahtumille on syy tai ainakin ”likimääräinen syy”, siis syy, joka ei ole ihan täsmällinen (vaikka luultavasti meitä voi johtaa tässä harhaan se että oletamme itse syiden tarkastelumetodin muuttumattomaksi, joten itse kokemus ei siis ole tarkkuuden esteenä). Miten voimme tietää onko syy likimääräinen, jos meillä ei ole vertailu pohjaa absoluuttiseen syyhyn? Jos ajattelemme että jollain luvulla on äärettömästi desimaaleja, niin voimmeko sitten sanoa että tämä luku voi toimia yleisenä mittana muille arvoille, että tällä arvolla on vain tietyt virherajat ja että kun kaikki muut luvut ovat ideaalisesti samanlaisia, niin niilläkin on samat virherajat?
Jos kuvittelemme että kaikille asioille on jokin syy, mutta että emme vain pysty tavoittamaan kaikkia syitä rajallisten mahdollisuuksiemme takia, niin emmekö me silloin kuvittele, että syitä on äärettömästi ja että löytämämme syyt ovat vain äärettömien syy-seurauskudelmien likiarvoja, kuten esim. 3,14 on piin likiarvo?
Millä perusteella valitsemme syyt ja seuraukset asioille, sillä eikö asioille voida antaa syyt aina hiukan eri tavalla, kuitenkin niin että seuraus on likimäärin sama?
Kun ajattelemme fysiikan atomeja, kukaan ei varmaan kiistä sitä, etteikö kaikki atomit olisi periaatteessa aivan erilaisia, vaikka fysiikka olettaakin että kaikki atomit ovat samanlaisia, siis likimääräisesti. Kun nämä kaikki atomit ovat samanlaisia, niin silloin voimme rakennella syitä seurauksia, koska nämä ovat samanlaisia ja siten niistä voidaan rakentaa suurempia syy-seurauskudelmia. Jos tämä suurempi syy-seurauskudelma tuottaa meille sen mitä odotimmekin, niin tarkoittaako se sitä että kaikki ne olettamamme syy-seuraus suhteet ovat tosia ja juuri sellaisia kuin kuvittelimme? Fyysikot eivät tätä tutki, vaan tuottavat hyödyllisiä tapoja rakennella asioita eli ottaa ihmisen hallintaan eri luonnon alueita, kun ymmärrämme miten jokin toimii, voimme hyödyntää tätä tietoa jotenkin omiin tarkoitusperiimme.
Tieto siitä että jokin asia on jonkin syy, aiheuttaa (ehkä) sen että uskomme että jonkin asian voi saavuttaa tällä tavalla. Olemme siis rajanneet ajatteluamme tältä osin, miksi vaivautua enää pohtimaan tätä asiaa, jos siinä voi jo toimia menestyksellisesti näillä jo kehitetyillä keinoilla?
Mikäli annamme kaikille asioille jonkin syyn, jotka ovat siis aina likiarvoja, niin emmekö me silloin kuvittele että jotain absoluuttisia arvoja olisi olemassa, mutta että ne ovat vain tavoittamattomissa? Maailmankuvammehan muodostuisi silloin siitä käsityksestä että maailma on loputtomien syy-seuraus-suhteiden kudelmaa, jotka ovat siis omia ajatuksiamme? Olkoonkin niin että voimme sanoa, että syitä ei todellisuudessa ole, että nämä meidän sanomamme syyt ovat vain välineitä toimintaan, mutta että todellisuus kuitenkin toimii kuvaustemme mukaisesti, eli silloinhan kuvauksemme pitäisi olla tosiseikka.
Kun ajattelee jotain asiaa, niin on aika vaikea hyväksyä mitään asiaa ilman mitään syytä, miksi jollain asialla ei muka olisi syytä? Täytyyhän kaikella olla syy, on irrationaalista ajatella syyttömiä asioita, eihän irrationaalisuus ole järkevää, miten me muuten voisimme toimia, jos meillä ei olisi syitä ja seurauksia, jotka kertoisivat mitä meidän pitää tehdä, että voimme suorittaa haluamamme asiat?
Rajallinen elinaikamme ja älymme mahdollisuudet rajoittavat niitä seikkoja, joita voimme syy-seurauskudelmaan koota, voimme ajatella että kyllä kaikille tapahtumille on syy tai ainakin ”likimääräinen syy”, siis syy, joka ei ole ihan täsmällinen (vaikka luultavasti meitä voi johtaa tässä harhaan se että oletamme itse syiden tarkastelumetodin muuttumattomaksi, joten itse kokemus ei siis ole tarkkuuden esteenä). Miten voimme tietää onko syy likimääräinen, jos meillä ei ole vertailu pohjaa absoluuttiseen syyhyn? Jos ajattelemme että jollain luvulla on äärettömästi desimaaleja, niin voimmeko sitten sanoa että tämä luku voi toimia yleisenä mittana muille arvoille, että tällä arvolla on vain tietyt virherajat ja että kun kaikki muut luvut ovat ideaalisesti samanlaisia, niin niilläkin on samat virherajat?
Jos kuvittelemme että kaikille asioille on jokin syy, mutta että emme vain pysty tavoittamaan kaikkia syitä rajallisten mahdollisuuksiemme takia, niin emmekö me silloin kuvittele, että syitä on äärettömästi ja että löytämämme syyt ovat vain äärettömien syy-seurauskudelmien likiarvoja, kuten esim. 3,14 on piin likiarvo?
Millä perusteella valitsemme syyt ja seuraukset asioille, sillä eikö asioille voida antaa syyt aina hiukan eri tavalla, kuitenkin niin että seuraus on likimäärin sama?
Kun ajattelemme fysiikan atomeja, kukaan ei varmaan kiistä sitä, etteikö kaikki atomit olisi periaatteessa aivan erilaisia, vaikka fysiikka olettaakin että kaikki atomit ovat samanlaisia, siis likimääräisesti. Kun nämä kaikki atomit ovat samanlaisia, niin silloin voimme rakennella syitä seurauksia, koska nämä ovat samanlaisia ja siten niistä voidaan rakentaa suurempia syy-seurauskudelmia. Jos tämä suurempi syy-seurauskudelma tuottaa meille sen mitä odotimmekin, niin tarkoittaako se sitä että kaikki ne olettamamme syy-seuraus suhteet ovat tosia ja juuri sellaisia kuin kuvittelimme? Fyysikot eivät tätä tutki, vaan tuottavat hyödyllisiä tapoja rakennella asioita eli ottaa ihmisen hallintaan eri luonnon alueita, kun ymmärrämme miten jokin toimii, voimme hyödyntää tätä tietoa jotenkin omiin tarkoitusperiimme.
Tieto siitä että jokin asia on jonkin syy, aiheuttaa (ehkä) sen että uskomme että jonkin asian voi saavuttaa tällä tavalla. Olemme siis rajanneet ajatteluamme tältä osin, miksi vaivautua enää pohtimaan tätä asiaa, jos siinä voi jo toimia menestyksellisesti näillä jo kehitetyillä keinoilla?
Mikäli annamme kaikille asioille jonkin syyn, jotka ovat siis aina likiarvoja, niin emmekö me silloin kuvittele että jotain absoluuttisia arvoja olisi olemassa, mutta että ne ovat vain tavoittamattomissa? Maailmankuvammehan muodostuisi silloin siitä käsityksestä että maailma on loputtomien syy-seuraus-suhteiden kudelmaa, jotka ovat siis omia ajatuksiamme? Olkoonkin niin että voimme sanoa, että syitä ei todellisuudessa ole, että nämä meidän sanomamme syyt ovat vain välineitä toimintaan, mutta että todellisuus kuitenkin toimii kuvaustemme mukaisesti, eli silloinhan kuvauksemme pitäisi olla tosiseikka.
Kun ajattelee jotain asiaa, niin on aika vaikea hyväksyä mitään asiaa ilman mitään syytä, miksi jollain asialla ei muka olisi syytä? Täytyyhän kaikella olla syy, on irrationaalista ajatella syyttömiä asioita, eihän irrationaalisuus ole järkevää, miten me muuten voisimme toimia, jos meillä ei olisi syitä ja seurauksia, jotka kertoisivat mitä meidän pitää tehdä, että voimme suorittaa haluamamme asiat?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eri aikoina nuo esittämäsi ongelmat ovat eläneet vähän erilaista elämää.
Pythagoralaiset pohtivat neliön lävistäjän ongelmaa. Otti koville myöntää ettei se ole tasaluku. Juttu vaikutti niin järjettömältä että tuloksena oli irrationaaliluku.
Rationaalilukuja ja irrationaalilukuja pidetään kuitenkin molempia reaalisina. Siinä voisi olla takana ajatus, että niillä on merkitystä reaalimaailmassa.
Halkaisijoiden maailmassa pii voisi olla ympyrän syy. Älä naura. Reaalinen syy.
Se että se olisi syy ei välttämättä liittyisi siihen että sen lopullinen lukuarvo jäisi approksimaatiossa saavuttamatta.
Eurooppalaisessa ajattelussa dynaaminen syysuhde todellisuuden selittäjänä tulee mukaan kuvaan vasta uudella ajalla. Kaikki edeltävä ajattelu ymmärsi syyn olennaisesti toisin.
Leibniz on se filosofi, joka täytti koko fysikaalisen universumin syysuhdeajattelulla. Vähän hänen jälkeensä Hegel teki saman tempun maailmanhistorialle, sielutti sen.
Näiden kahden väliin jää mm. Diderot, joka käsitteli samaa ongelmaa kuin sinä kirjassaaan Jacques-fatalisti. Ongelma eli silloin determinismin ja tahdon yhteydessä. Milan Kundera pitää Diderot'n kirjaa uuden ajan ongelmanasettelujen kannalta tärkeimpänä romaanina.
Lukuja voidaan pitää myös käsiterealismina. Lukumystiikka oli olennainen osa keskiaikaista maailmanselitystä. Luvut ovat hyvin vahvoja ja todellisia ideoita. Keskiaikainen ajattelu elpyy nykyisessä ns. tieteellisessä realismissa, kun luonnontieteilijät kokevat että kausaliteetti ja matematiikka selittävät maailman salat.
Rationaalisella ajattelulla ei kaikki selviäkään, siksi tarvitaan myös intuitiota eli näkymätöntä tietoa ;)