Hei! Sairastan masennusta ja pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Minulle on ollut hyvin vaikeaa puhua sairaudestani vanhempieni kanssa, olen joskus jopa turvautunut kirjeeseen saadakseni vaikeimmat asiat puhuttua. Vaikka asun vanhempieni luona tällä hetkellä, meillä eletään, kuin sairauttani ei olisi olemassakaan. Asiasta ei puhuta muulloin kuin pakon edessä ja silloinkin varovaisesti. Ja näin on, vaikka en pelkoni takia juuri poistu talosta (varsinkaan yksin). Nyt minun kuitenkin täytyisi puhua äitini kanssa, koska tarvitsisin hänen apuaan psykoterapeutin etsimisessä.
Sosiaalisen pelkoni takia en pysty soittamaan puhelimella muille kuin oman perheeni jäsenille, enkä tämän takia kykene soittelemaan terapeuteille. Jotta saisin terapeutin nopeasti etsittyä, täytyisi äitini hoitaa asia puolestani. Onko kellään kokemuksia vastaavasta tai vinkkejä siihen, miten tällainen asia pitäisi ottaa puheeksi?
Sosiaalisen pelkoni takia en pysty soittamaan puhelimella muille kuin oman perheeni jäsenille, enkä tämän takia kykene soittelemaan terapeuteille. Jotta saisin terapeutin nopeasti etsittyä, täytyisi äitini hoitaa asia puolestani. Onko kellään kokemuksia vastaavasta tai vinkkejä siihen, miten tällainen asia pitäisi ottaa puheeksi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensiksikin, olet jo ottanut ensimmäisen askeleen, vanhempasi tietävät.. Silloin et joudu selittämään koko hommaa ja tilanne jo sinänsä helpottuu. Usein vanhemmat kieltävät tilanteen, he joutuvat itse miettimään missä ovat muka epäonnistuneet ja mitä olisivat voineet tehdä toisin ja paremmin.
Itse olen sitä mieltä, että jos vaikeat asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä kun niistä täytyy puhua, kannattaa todellakin kirjoittaa. Silloin voit miettiä mitä sanot vanhemmillesi ja he saavat aikaa vastata sinulle. Luulen että äitisi kaikesta huolimatta auttaisi jos tietäisi että haluat apua. Ehkä se helpottaisi hänenkin oloaan sitten kun vastuusta osa siirtyy jollekin muulle, ammatti-ihmiselle. Hänen voi olla vain vaikeaa suhtautua itselleen "vieraaseen" asiaan ja hän pelkää sinun puolestasi. Pidä ne ihmiset lähellä, joiita rakastat ja joihin luotat. Yhdessä selviätte!
Olen käynyt jo vuosia terapiassa paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi. Terapeuttini sain soitettua itse, joten pääsin siinä vähän helpommalla.
Meidänkin perheessä käyttäydyttiin pitkään kuin mitään ongelmaa ei edes olisi. Vanhempani ilmeisesti tunsivat syyllisyyttä ja kovasti toivoivat, ettei ongelmani olisi edes ongelma, vaan joku tilapäinen häiritsevä tekijä, joka itsestään häviäisi. Ei hävinnyt ja viivytystaistelua hyväksymiselle on koko tämä aika ollut. Siksi en voi kertoa hyviä nopeita keinoja.
Mielestäni sinun kannattaisi sanoa äidillesi, että tarvitset hänen apuaan, jotta saisit terapeutin, jonka avulla voisit ehkä alkaa voida paremmin. Olen itse anovan ja heiveröisen aneluasenteen kannalla. Se, että vanhempasi hyväksyvät avuntarpeesi, saattaa viedä aikaa, mutta kyllä tilanne varmaan jossain välissä selkiää. Siihen asti täytyy sinnitellä ja yrittää muistaa, että se lopputulos, johon itse haluat, on voida paremmin. Jos vanhemmat ovat tyytyväisiä, mutta sinulla on paha olla, ei siitä ole sinulle mitään pitkän tähtäimen hyötyä. Kyllä vanhemmatkin ymmärtävät siinä vaiheessa, kun elämäsi helpottuu, että valitsemasi tie oli oikea.
Jos soittaminen on vaikeaa, etsi Netistä oman alueesi mielenterveystoimiston yhteystiedot (osoite) ja kirjoita kirje, jossa selvität ongelmasi ja pyydä varaamaan aika (ilmoituksen varatusta ajasta saat postitse). Itse toimin näin.
Tsemppiä!