Olen ihmisten silmissä pelkkä loinen, joku niin vähä-älyinen että sille pitää vääntää kaikki rautalangasta ja puhua oikein h i t a a s t i, jotta se ymmärtäisi. Nöyryyttävää? Liiankin.
Ne luulee etten tajua mitään. Etten ymmärrä, miksi minua katsotaan kuin säälittävää, jälkeenjäänyttä otusta. Olen niiden luona aina hiljaa, sillä suoraan sanottuna ymmärrän kokonaistilanteen niinkin hyvin, etten pysty puhumaan yhtään mitään kun tiedän jo valmiiksi miten siihen suhtauduttaisiin.
Esimerkki: Jotkut ihmiset on tietynlaisia vain siksi ettei niille anneta mahdollisuutta olla mitään muuta. Kun elämäänsä vittuuntunut Matti hakee apua poliklinikalta, lääkärien sanoista tulee kahleita.
Ts. Kastajat on uskontokunta, jolla ei ole sääntöjä, sillä he pelkäävät, että jos heillä on jotain mitä "pitäisi" noudattaa, voi se kääntyä heitä vastaan. Painetut sanat rajoittaa kehittymistä, saattaa tehdä niin laiskan tyytyäviseksi niihin, ettei halua enää muutosta tai kehittää niitä entistä paremmiksi.
Sama, jos joku henkilö on niin turtunut tilanteeseensa, ettei viitsi/jaksa muuttua. Jos sitä on jatkunut ja jatkunut vuosi vuodelta, tottuu, tulee laiskaksi eikä pääse siitä enää pois..
Pitäisi tehdä jotakin radikaalia? Lähteä muualle? Toteutus on varmaan se kinkkisempi puoli.
Taustaa: Olen käynyt poliklinikalla täysin turhan panttina jo kauan. Joka kerta ne lukee papereistaan, mitä rakseja olen milloin missäkin testeissä ruksannut mutta eteenpäin ei päästä sitten millään. Tekisi mieli lopettaa koko ns. "hoito", josta viime aikana on ollut vain turhaa päänvaivaa ja stressiä, mutta alaikäisenä minulla ei ole paljoakaan päätäntävaltaa vanhempien mielipiteiden ollessa se painavampi juttu.
Vähän kettuuntunut olo koko paikkaan. Veisi suuren taakan niskasta jos voisin lopettaa siellä käymisen. Ahdistavimpia on tilanteet, jossa vanhemmat on mukana. Niillä on ihan omat käsityksensä, enkä todellakaan ole puoliakaan yhtä huolestunut itsestäni kuin _ne_ sanovat minusta olevansa. Jotkin asiat, joista ne jälleen kerran käyttävät termiä "huolestunut", on minulle vain mukavia harrastuksia. Silti niistä jauhetaan ja jauhetaan ja jauhetaan, tehdään kärpäsestä härkänen vaikka kuinka sanoisin omiakin näkökulmiani. Mutta ei, HEIDÄN MIELESTÄÄN sitä, HEIDÄN MIELESTÄÄN tätä! Olettavatko he, etten ymmärrä mistään mitään ja siksi minun sanomisiani ei tarvitse noteerata mitenkään? Etten ymmärrä "tilanteeni vakavuutta" ja heidän "suurta huoltaan" minusta?
Yksi niistä on tietokoneen käyttö. Minua, suoraan sanottuna, lähes naurattaa kuunnella vierestä kun vanhempien täytyy vain mainita sana tietokone negatiivisessa sävyssä, niin jo lääkärit puhuu _niin_vakavissaan_ "tietokoneen haittavaikutuksista nuoren kehitykseen ja tappavan vaarallisesta virtuaalitodellisuudesta ja todellisuudentajun menetyksestä sen myötä", assosioimalla ne ajatukset suoraan minuun. Todellisuuspohja, o'hoi?
Tuntuu etten pääse ulos kuorestani, toteuttamaan persoonaani mitenkään kun joka puolella jatkuvaan sanotaan minun olevan vääränlainen, ettei minun ikäiset käyttäydy näin, että minun ikäisten pitäisi olla niin ja näin, ja että tuo ei ole enää tervettä, ja.. En tahdo puhua heille enää mistään. Mykkäkoulua on ollut viimeisimmätkin käyntikerrat, muutamaa randomia "joo, ei, kyllä" -vastausta lukuunottamatta.
Kuten sanoin alussa, se on minusta hirmu nöyryyttävää. Käyn normaalisti koulua, tykkään lenkkeillä usein metsässä, käydä ulkona, teen ihan normaaleja asioita ja todellakin, uskokaa tai älkää, en istu pimeässä huoneessa koneen ääressä 24/7. Minä en ymmärrä tätä enää yhtään.
Eikö esimerkiksi psykologeille mennä jotta voitaisiin keskustella mieltä painavista asioista?
Tekee mieli kovasti lähteä muualle, muuttaa, juosta vanhempieni ja sosiaalitanttojen puristavaa otetta karkuun.
Enpä tiedä. Toivottavasti ei ollut liian provoavaa tekstiä, minulle vaan tuli tällainen äkillinen kiukkuamispuuska ja anonyyminä on helppo kirjoittaa =)
Ketään muita joilla olisi samanlaisia kokemuksia?
Ne luulee etten tajua mitään. Etten ymmärrä, miksi minua katsotaan kuin säälittävää, jälkeenjäänyttä otusta. Olen niiden luona aina hiljaa, sillä suoraan sanottuna ymmärrän kokonaistilanteen niinkin hyvin, etten pysty puhumaan yhtään mitään kun tiedän jo valmiiksi miten siihen suhtauduttaisiin.
Esimerkki: Jotkut ihmiset on tietynlaisia vain siksi ettei niille anneta mahdollisuutta olla mitään muuta. Kun elämäänsä vittuuntunut Matti hakee apua poliklinikalta, lääkärien sanoista tulee kahleita.
Ts. Kastajat on uskontokunta, jolla ei ole sääntöjä, sillä he pelkäävät, että jos heillä on jotain mitä "pitäisi" noudattaa, voi se kääntyä heitä vastaan. Painetut sanat rajoittaa kehittymistä, saattaa tehdä niin laiskan tyytyäviseksi niihin, ettei halua enää muutosta tai kehittää niitä entistä paremmiksi.
Sama, jos joku henkilö on niin turtunut tilanteeseensa, ettei viitsi/jaksa muuttua. Jos sitä on jatkunut ja jatkunut vuosi vuodelta, tottuu, tulee laiskaksi eikä pääse siitä enää pois..
Pitäisi tehdä jotakin radikaalia? Lähteä muualle? Toteutus on varmaan se kinkkisempi puoli.
Taustaa: Olen käynyt poliklinikalla täysin turhan panttina jo kauan. Joka kerta ne lukee papereistaan, mitä rakseja olen milloin missäkin testeissä ruksannut mutta eteenpäin ei päästä sitten millään. Tekisi mieli lopettaa koko ns. "hoito", josta viime aikana on ollut vain turhaa päänvaivaa ja stressiä, mutta alaikäisenä minulla ei ole paljoakaan päätäntävaltaa vanhempien mielipiteiden ollessa se painavampi juttu.
Vähän kettuuntunut olo koko paikkaan. Veisi suuren taakan niskasta jos voisin lopettaa siellä käymisen. Ahdistavimpia on tilanteet, jossa vanhemmat on mukana. Niillä on ihan omat käsityksensä, enkä todellakaan ole puoliakaan yhtä huolestunut itsestäni kuin _ne_ sanovat minusta olevansa. Jotkin asiat, joista ne jälleen kerran käyttävät termiä "huolestunut", on minulle vain mukavia harrastuksia. Silti niistä jauhetaan ja jauhetaan ja jauhetaan, tehdään kärpäsestä härkänen vaikka kuinka sanoisin omiakin näkökulmiani. Mutta ei, HEIDÄN MIELESTÄÄN sitä, HEIDÄN MIELESTÄÄN tätä! Olettavatko he, etten ymmärrä mistään mitään ja siksi minun sanomisiani ei tarvitse noteerata mitenkään? Etten ymmärrä "tilanteeni vakavuutta" ja heidän "suurta huoltaan" minusta?
Yksi niistä on tietokoneen käyttö. Minua, suoraan sanottuna, lähes naurattaa kuunnella vierestä kun vanhempien täytyy vain mainita sana tietokone negatiivisessa sävyssä, niin jo lääkärit puhuu _niin_vakavissaan_ "tietokoneen haittavaikutuksista nuoren kehitykseen ja tappavan vaarallisesta virtuaalitodellisuudesta ja todellisuudentajun menetyksestä sen myötä", assosioimalla ne ajatukset suoraan minuun. Todellisuuspohja, o'hoi?
Tuntuu etten pääse ulos kuorestani, toteuttamaan persoonaani mitenkään kun joka puolella jatkuvaan sanotaan minun olevan vääränlainen, ettei minun ikäiset käyttäydy näin, että minun ikäisten pitäisi olla niin ja näin, ja että tuo ei ole enää tervettä, ja.. En tahdo puhua heille enää mistään. Mykkäkoulua on ollut viimeisimmätkin käyntikerrat, muutamaa randomia "joo, ei, kyllä" -vastausta lukuunottamatta.
Kuten sanoin alussa, se on minusta hirmu nöyryyttävää. Käyn normaalisti koulua, tykkään lenkkeillä usein metsässä, käydä ulkona, teen ihan normaaleja asioita ja todellakin, uskokaa tai älkää, en istu pimeässä huoneessa koneen ääressä 24/7. Minä en ymmärrä tätä enää yhtään.
Eikö esimerkiksi psykologeille mennä jotta voitaisiin keskustella mieltä painavista asioista?
Tekee mieli kovasti lähteä muualle, muuttaa, juosta vanhempieni ja sosiaalitanttojen puristavaa otetta karkuun.
Enpä tiedä. Toivottavasti ei ollut liian provoavaa tekstiä, minulle vaan tuli tällainen äkillinen kiukkuamispuuska ja anonyyminä on helppo kirjoittaa =)
Ketään muita joilla olisi samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kenellä edessä, kenellä parhaillaan, kenellä jo takanapäin. Kirjoitat selkeästi, sekoilematta.
Lenkkeilet metsässä, saat liikunnasta selkeyttä ajatuksellesi, rauhaa mielellesi.
Patavarmaa, että sinä 1510 pääset selville ja kirkkaille vesille. Olet vielä nuori.
Itse tarvoin unenmaailmoissa loputonta painajaismaista sotaretkeäni omasta
omasta oukkueosatostani eksyneenä vielä keski-ikäisenä.
Vihollisen partiot yllättivät ja teloittivat meikän lähietäisyydeltä satoja kertoja.
Sitten kerran ne vaan sitoivat puuhun ja alkoivat keittämään saikkaansa
mahorkkaa poltellen.
Yksi niistä osasi suomea. Ne äänesti kohtalostani. katkoivat siteet antoivat
saikkaa ja ottivat porukkaansa.
Sanonpa vaan 1510 - vaikeuksien voittajista tulee kaikkein sitkeimpiä sissejä.
Ne nöyryytyksen tuntemukset haihtuvat kyllä aikanaan kuin se entinen tuhnaus Sahelian mäkeen.
Kyllä se siitä sanoi Manukin ennen. Ja ei kun syksyn jatkoja.
ettei nyky-yhteiskunnassa arvosteta hyviä ajattelijoita. Ajatusmaailmasi on kehittyneempi kuin useimmalla aikuisella.
Jotkut ihmiset on tietynlaisia vain siksi ettei niille anneta mahdollisuutta olla mitään muuta.
Olen täysin samaa mieltä!!!