Vuorovaikutussuhdeverkot muodostuvat jollekin yhteiselle asialle, sen jäsenillä on jotain yhteistä, joka mahdollistaa aktiivisen vuorovaikutussuhteen, josta muodostuu vuorovaikutussuhdeverkosto.
Ihmislaji elää ja sen olemassaoloa voisi verrata elävän organismin olemassaoloon. Voimme oppia kielen vain yhteisössä, autiolle saarelle laitettu vastasyntynyt lapsi kuolee, ellei joku yhteisö ota häntä hoidettavakseen. Tämän esimerkin tarkoitus oli siis tuoda esille se seikka, että yhteisö on välttämätön osa ihmisyyttä. Saatamme ihmetellä miten ihmeessä olemme voineet päästä avaruuteen, avaruusmatkailun mahdollistaneen ihmisen on täytynyt olla erittäin viisas ihminen. Niin varmasti on ollutkin, mutta kuitenkaan tämä henkilö ei ole itse keksinyt kaikkia teorioita ja keinoja, jotka mahdollistivat avaruusmatkailun. Ajattelumme välineet ovat historiallisia korttitaloja, joku aikaisempi henkilö saattaa herättää kiinnostuksen johonkin asiaan, josta seuraa se että monet ihmiset tämän ajattelijan kuoltua, alkavat pohtia näitä jo ajateltuja asioita uudessa valossa, jolloin nämä uudet ajattelijat aloittavat ajattelunsa ikään kuin aivan eri tasolta kuin edeltäjänsä, heillä on jo olemassa välineet, joita ei tällä edesmenneellä välineen kehittäjällä vielä ollut.
Ajattelumme on siis sidottu yhteisöömme, ajatuksemme syntyvät ehkä tietyistä henkilöistä, mutta ne oikeuttavat itsensä vasta sitten kun yhteisömme on ne omaksunut, toisaalta ne voivat myös kadota unohdukseen. Ehkäpä suurin osa ajattelusta katoaakin unohdukseen ja vain ne ajatukset, jotka yhteisö ottaa vaaliakseen, tiedostamatta tai tiedostaen, elävät sitten meidän ajattelussamme, vaikka emme tunnistaisikaan niitä ajatuksia niiden oikeiden omistajien ”omaisuudeksi”. Ajattelijat eivät voi enää uudestaan (elämäntyönään) pohtia niitä ajatuksia, jotka heidän edeltäjänsä ovat jo ratkaisseet, sillä nämä uudet ajatukset olisivat vain toistoa ja silloin heitä ei voisi kutsua ajattelijoiksi, vaan he olisivat ajatuksien vaalijoita. Tämän takia ehkäpä rationaalinen ajattelu onkin edistynyt kautta historian, sillä olemme tuomittuja toteuttamaan kohtaloamme, eli rationaalinen ajattelu paljastaa aina jotain uutta, sillä sitä voidaan ”tarkentaa loputtomasti”. Ajattelussa tuntuisi olevan tietynlaisia keinoja, jotka mahdollistavat ”edistymisen” ajattelussa. Tämä on tietysti muotojen ja sisällön erottelu, muotojahan voimme soveltaa mihin tahansa sisältöihin, erilaiset asiat itsessään eivät voisi olla missään yhteydessä toisiinsa, joten niiden täytyy olla yhtä (tässäkin minun ajattelussani esiintyy vanha kreikkalainen ajatus (muoto)). Ajattelu on tahdon väline kuten myös kaikki muut ruumiintoiminnot, ajattelu ei välttämättä ero hirveästi ”fyysisistä välineistämme” (tässä esitän yleistyksen, joka on yksi tapa asettaa nämä objektit samuuteen). Tahto asettaa päämäärät ja ajattelu luo keinot (tosin se jää epäselväksi mitä ajattelu on!).
Yhteisö ei voisi toimia niin että kaikki ihmiset olisivat erimieltä asioista, vaan on olemassa henkilöitä, jotka eivät ole juuri koskaan erimieltä yleisistä asioista. Toisaalta yhteisö taas tarvitsee niitä henkilöitä, jotka ovat erimieltä yleisistä asioista, jotta yleiset asiat voisivat edistyä. Olkoon ensiksi mainitut johdettavia ja seuraavaksi mainitut ajattelun auktoriteetteja.
Auktoriteetit vetoavat johdettaviin henkilöihin jollain tavalla, ajattelijat vetoavat ehkä sillä että he mahdollistavat aivan uudenlaisia ajatuksia, eli ajattelun välineitä. On tietysti monenlaisia keinoja vaikuttaa toisiin ihmisiin, mutta ajattelu on ehkä ”paras” keino? Ajatukset ovat välineitä, jotka mahdollistavat uusien ”näkymättömien” näkökulmien näkemisen, eli ne ovat ”henkisiä maisemia”, jotka tarjoavat tahdollemme aivan uusia tasoja ja värejä sekä ulottuvuuksia. Joku voisi ehkä sanoa että eläimet elävät vaistojensa varassa, tällä ehkä tarkoitetaan sitä että eläimet eivät aisti ”näkymättömiä kuvia”, eli siis ne eivät ajattele (pohdi syitä tapahtumille jne.).
Auktoriteetin saama oikeus olla erimieltä on valtaa, jonka samaa mieltä olevat oikeuttavat, olemalla samaa mieltä (yleistys, jota voitaisiin ”tarkentaa”).
Ajattelussa, joka etsii syitä ja seurauksia, voi ilmetä vain keinoja ja päämääriä, keinot (muodot) ovat välineitä päämääriin (sisältöihin), jolloin kaikki objektiiviset asiat, tällä tavoin ajattelevalle yksilölle, ilmenee ainoastaan välineinä ja sisällöt ovat subjektiivisia päämääriä, jolloin yksilö on irrottanut itsensä yhteisöstä, joka on hänet luonut. Tällainen ajattelu voi johtaa siihen että auktoriteetteja ei enää kunnioiteta, jolloin ihmislajin eli organismin olemassaolo vaarantuu, sillä se pyrkii tässä tapauksessa hajoamaan sisältä päin, tämä kuitenkin voi johtaa vain kaikkien ihmisten kuolemaan tai siihen että auktoriteettien valta palautuu jotenkin takaisin.
Valta vuorovaikutussuhdeverkostossa on meidän länsimaisten ihmisten silmissä väkivaltaista sisältöjen (päämäärien) tarjoamista eli siis tiettyihin muotoihin pakottamista, tämä päättely ei voi päätyä pitemmälle, koska tämän ajattelun ehdot ovat jo ajat sitten ylittyneet.
Ihmislaji elää ja sen olemassaoloa voisi verrata elävän organismin olemassaoloon. Voimme oppia kielen vain yhteisössä, autiolle saarelle laitettu vastasyntynyt lapsi kuolee, ellei joku yhteisö ota häntä hoidettavakseen. Tämän esimerkin tarkoitus oli siis tuoda esille se seikka, että yhteisö on välttämätön osa ihmisyyttä. Saatamme ihmetellä miten ihmeessä olemme voineet päästä avaruuteen, avaruusmatkailun mahdollistaneen ihmisen on täytynyt olla erittäin viisas ihminen. Niin varmasti on ollutkin, mutta kuitenkaan tämä henkilö ei ole itse keksinyt kaikkia teorioita ja keinoja, jotka mahdollistivat avaruusmatkailun. Ajattelumme välineet ovat historiallisia korttitaloja, joku aikaisempi henkilö saattaa herättää kiinnostuksen johonkin asiaan, josta seuraa se että monet ihmiset tämän ajattelijan kuoltua, alkavat pohtia näitä jo ajateltuja asioita uudessa valossa, jolloin nämä uudet ajattelijat aloittavat ajattelunsa ikään kuin aivan eri tasolta kuin edeltäjänsä, heillä on jo olemassa välineet, joita ei tällä edesmenneellä välineen kehittäjällä vielä ollut.
Ajattelumme on siis sidottu yhteisöömme, ajatuksemme syntyvät ehkä tietyistä henkilöistä, mutta ne oikeuttavat itsensä vasta sitten kun yhteisömme on ne omaksunut, toisaalta ne voivat myös kadota unohdukseen. Ehkäpä suurin osa ajattelusta katoaakin unohdukseen ja vain ne ajatukset, jotka yhteisö ottaa vaaliakseen, tiedostamatta tai tiedostaen, elävät sitten meidän ajattelussamme, vaikka emme tunnistaisikaan niitä ajatuksia niiden oikeiden omistajien ”omaisuudeksi”. Ajattelijat eivät voi enää uudestaan (elämäntyönään) pohtia niitä ajatuksia, jotka heidän edeltäjänsä ovat jo ratkaisseet, sillä nämä uudet ajatukset olisivat vain toistoa ja silloin heitä ei voisi kutsua ajattelijoiksi, vaan he olisivat ajatuksien vaalijoita. Tämän takia ehkäpä rationaalinen ajattelu onkin edistynyt kautta historian, sillä olemme tuomittuja toteuttamaan kohtaloamme, eli rationaalinen ajattelu paljastaa aina jotain uutta, sillä sitä voidaan ”tarkentaa loputtomasti”. Ajattelussa tuntuisi olevan tietynlaisia keinoja, jotka mahdollistavat ”edistymisen” ajattelussa. Tämä on tietysti muotojen ja sisällön erottelu, muotojahan voimme soveltaa mihin tahansa sisältöihin, erilaiset asiat itsessään eivät voisi olla missään yhteydessä toisiinsa, joten niiden täytyy olla yhtä (tässäkin minun ajattelussani esiintyy vanha kreikkalainen ajatus (muoto)). Ajattelu on tahdon väline kuten myös kaikki muut ruumiintoiminnot, ajattelu ei välttämättä ero hirveästi ”fyysisistä välineistämme” (tässä esitän yleistyksen, joka on yksi tapa asettaa nämä objektit samuuteen). Tahto asettaa päämäärät ja ajattelu luo keinot (tosin se jää epäselväksi mitä ajattelu on!).
Yhteisö ei voisi toimia niin että kaikki ihmiset olisivat erimieltä asioista, vaan on olemassa henkilöitä, jotka eivät ole juuri koskaan erimieltä yleisistä asioista. Toisaalta yhteisö taas tarvitsee niitä henkilöitä, jotka ovat erimieltä yleisistä asioista, jotta yleiset asiat voisivat edistyä. Olkoon ensiksi mainitut johdettavia ja seuraavaksi mainitut ajattelun auktoriteetteja.
Auktoriteetit vetoavat johdettaviin henkilöihin jollain tavalla, ajattelijat vetoavat ehkä sillä että he mahdollistavat aivan uudenlaisia ajatuksia, eli ajattelun välineitä. On tietysti monenlaisia keinoja vaikuttaa toisiin ihmisiin, mutta ajattelu on ehkä ”paras” keino? Ajatukset ovat välineitä, jotka mahdollistavat uusien ”näkymättömien” näkökulmien näkemisen, eli ne ovat ”henkisiä maisemia”, jotka tarjoavat tahdollemme aivan uusia tasoja ja värejä sekä ulottuvuuksia. Joku voisi ehkä sanoa että eläimet elävät vaistojensa varassa, tällä ehkä tarkoitetaan sitä että eläimet eivät aisti ”näkymättömiä kuvia”, eli siis ne eivät ajattele (pohdi syitä tapahtumille jne.).
Auktoriteetin saama oikeus olla erimieltä on valtaa, jonka samaa mieltä olevat oikeuttavat, olemalla samaa mieltä (yleistys, jota voitaisiin ”tarkentaa”).
Ajattelussa, joka etsii syitä ja seurauksia, voi ilmetä vain keinoja ja päämääriä, keinot (muodot) ovat välineitä päämääriin (sisältöihin), jolloin kaikki objektiiviset asiat, tällä tavoin ajattelevalle yksilölle, ilmenee ainoastaan välineinä ja sisällöt ovat subjektiivisia päämääriä, jolloin yksilö on irrottanut itsensä yhteisöstä, joka on hänet luonut. Tällainen ajattelu voi johtaa siihen että auktoriteetteja ei enää kunnioiteta, jolloin ihmislajin eli organismin olemassaolo vaarantuu, sillä se pyrkii tässä tapauksessa hajoamaan sisältä päin, tämä kuitenkin voi johtaa vain kaikkien ihmisten kuolemaan tai siihen että auktoriteettien valta palautuu jotenkin takaisin.
Valta vuorovaikutussuhdeverkostossa on meidän länsimaisten ihmisten silmissä väkivaltaista sisältöjen (päämäärien) tarjoamista eli siis tiettyihin muotoihin pakottamista, tämä päättely ei voi päätyä pitemmälle, koska tämän ajattelun ehdot ovat jo ajat sitten ylittyneet.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tässä on lähdetty kyllä selkeästi keksimään pyörää uusiksi. Kyllä se valta taitaa olla muutakin kuin väkivaltaa, ainakin mitä tulee perheyhteisöihin ja demokratioihin. Macchiavellikään ei vetänyt noin suoraviivaisia johtopäätöksiä.
en laittanut yhtäläisyysmerkkejä väkivallalle ja vallalle. Totesin:
"Auktoriteetin saama oikeus olla erimieltä on valtaa, jonka samaa mieltä olevat oikeuttavat, olemalla samaa mieltä (yleistys, jota voitaisiin ”tarkentaa”)."
Valta on siis samaa mieltä olevien oikeuttamaa, tämäkin käsitys on kyllä vähän harhaanjohtava, mutta kuitenkin tuo esille sen että valta on aina valtaapitävien ja vallanalaisten välinen suhde.