Voiko henkilöllä olla dissosiaatiohäiriö, dissosiatiivinen persoonan rakenne tai ylipäätään alttius kokemusten dissosiointiin, vaikka hänellä ei olisi menneisyydessään, esim. lapsuudessaan, suurta yksittäistä traumaa (tai sellaista traumaa, jonka hän edes hämärästi muistaisi)?
Olen 30-v. nainen. Minulla on mielestäni jotenkin epäselvä ja sekava identiteetti, en pysty sanomaan itsestäni juuri mitään mikä ei sisältäisi selkeää, räikeää ristiriitaa. Olen lahjakkuudestani ja hyvästä koulumenestyksestäni huolimatta täysin jumissa elämässäni, minulla ei ole koskaan ollut mitään päämäärää elämässä (urallisesti tai muutenkaan). En tavallaan tarvitse mitään, tai sitten en tiedä mitä tarvitsen. ...ja tavallaan kuitenkin tarvitsen monia asioita... En muista lapsuudestani juuri mitään, ja vasta parikymppisenä aloin ymmärtää, että se ei ole normaalia. Sen muistan, että lapsena pelkäsin jostain syystä koko ajan, melkein kaikki tilanteet pelottivat. Perheeni oli kuitenkin hyvä, ehjä ja rakastava.
Nykyään olen sitten väsyneen virkeä, surullisen iloinen, ehjän rikkinäinen, hyväpaha jne. Minulla on huonot sosiaaliset taidot. Joissain vaikeissa tilanteissa saatan ikään kuin mennä jumiin, sulkea itseni tilanteen ulkopuolelle, mikä tuottaa keskustelukumppanini kasvoille kysyvän ja ihmettelevän ilmeen.
Onkohan minulla dissosiaatiohäiriö? Miten sen voisi saada selville, onko siihen jotain täsmä diagnostiikkaa, entä hoitomuotoja?
Olen 30-v. nainen. Minulla on mielestäni jotenkin epäselvä ja sekava identiteetti, en pysty sanomaan itsestäni juuri mitään mikä ei sisältäisi selkeää, räikeää ristiriitaa. Olen lahjakkuudestani ja hyvästä koulumenestyksestäni huolimatta täysin jumissa elämässäni, minulla ei ole koskaan ollut mitään päämäärää elämässä (urallisesti tai muutenkaan). En tavallaan tarvitse mitään, tai sitten en tiedä mitä tarvitsen. ...ja tavallaan kuitenkin tarvitsen monia asioita... En muista lapsuudestani juuri mitään, ja vasta parikymppisenä aloin ymmärtää, että se ei ole normaalia. Sen muistan, että lapsena pelkäsin jostain syystä koko ajan, melkein kaikki tilanteet pelottivat. Perheeni oli kuitenkin hyvä, ehjä ja rakastava.
Nykyään olen sitten väsyneen virkeä, surullisen iloinen, ehjän rikkinäinen, hyväpaha jne. Minulla on huonot sosiaaliset taidot. Joissain vaikeissa tilanteissa saatan ikään kuin mennä jumiin, sulkea itseni tilanteen ulkopuolelle, mikä tuottaa keskustelukumppanini kasvoille kysyvän ja ihmettelevän ilmeen.
Onkohan minulla dissosiaatiohäiriö? Miten sen voisi saada selville, onko siihen jotain täsmä diagnostiikkaa, entä hoitomuotoja?
Vastaukset 23
Vanhimmat
laisia ihmisiä ympärilläsi. Toisille kelpaa se, että "Kunhan nyt vaan tehrähän jotain", toiset kaipaavat ja tarvitsevat enemmän ihmistuntemusta, empatiaa, toisten huomioonottamista, kohteliaisuutta jne.
Älä huoli, olet varmasti loistotyyppi! Oikeanlaiseen juuri sinulle sopivaan porukkaan hakeutuminen tai sen löytäminen vaan ei ole helppoa. Siinä se identiteettikin löytyy paremmin, kun on omankaltaistensa kanssa tekemisissä, ja löytää niitä oikeita ystäviä.
Eli elämän pitäisi olla kaveriporukan ja tyylin etsimistä? Sinulla ei varmaan ole persoonallisuushäiriötä?
kaikki nettikirjoitukset eivät ole ihan totta, paljon on mielikuvituksen lentoja, luuloja, huhuja mukana myös. Aina pitäisi tavata myös reaalimaailmassa. Mistäs tiedät, kuka ketjun aloittaja on? Onko hän huuhaakirjoittelija, kirjoittaako omista kokemuksistaan, jonkun toisen, tai jostain, mitä on lukenut ja yhdistelee päässään joksikin kokonaisuudeksi tai jotain? Vaikea tietää, hyvä olla tarkkana kuin porkkana väliin. :D
olen vain kriittinen.
Enkä tarkoita, että elämä olisi kaveriporukan ja tyylin etsimistä. Siihen se monella länsimaissa menee. Hienoa olisi, jos elämän muitakin vivahteita, monimuotoisuutta, -säikeisyyttä, kaikkia eri värejä, tunneskaaloja, muita teknisiä ihmeitä ja mitä lie, koetettaisiin löytää ja tarkastella myös. Sekä niitä ratkaisuja, hyviä vaihtoehtoja, joissa yksilöt ja yhteisöt voivat hyvin.
Oletko aiemminkin kirjoittanut tänne ihan samanlaisen jutun?
"vaikka hänellä ei olisi menneisyydessään, esim. lapsuudessaan, suurta yksittäistä traumaa (tai sellaista traumaa, jonka hän edes hämärästi muistaisi)?"
"En muista lapsuudestani juuri mitään, ja vasta parikymppisenä aloin ymmärtää, että se ei ole normaalia. Sen muistan, että lapsena pelkäsin jostain syystä koko ajan, melkein kaikki tilanteet pelottivat."
Eli toisinsanoen et muista lapsuudestasi mitään, koska se oli niin traumaattinen.
Älä juo kahvia tai sekoot lopullisesti!
Silmien aktiivinen käyttö.
(Jään odottelemaan VuhVuh-haukahduksia)
Dissosiaatiohäiriö ei tule aivan helpolla. Se on pitkäaikaisten ja toistuvien traumakokemusten seuraus. Terapeuttini on sanonut, että traumojen pitää toistua monta, monta kertaa. En tiedä diagnosoinnista, mutta itse kävin useita kertoja muutaman kuukauden aikana psykiatrilla ennen kuin hän teki diagnoosin. Siihen liittyi monenlaisia kyselyitä ja myös terapeuttini tekemiä kyselyitä ja haastatteluja dissosiaatiosta ja traumaoireista. Olin aika ihmeissäni saatuani diagnoosin. Terapeuttini on kuitenkin sanonut, että se on ilman muuta tapauksessani oikea diagnoosi.
Dissosiaatiohäiriötä voidaan hoitaa, mutta se tie on pitkä ja kivinen. Millään pienillä ja pikaisilla keinoilla se ei tule hoidetuksi. Tapauksessani Kelan kolmivuotinen kuntoutuspsykoterapia ei riitä, vaan ensin pitää hoitaa muuten. Uuden opettelu vaatii sitkeää harjoittelua. Terapiassa joutuu kohtaamaan monia traumatisoitumisesta aiheutuneita toimintatapoja, jotka itselle ovat kuin itsestäänselvyys, mutta muille ihmisille suunnilleen juuri päinvastoin. Itse en esimerkiksi voi tajuta, että toisen ihmisen koskettamisesta voi nauttia ja itse saada nautintoa, kun joku (läheinen) koskettaa.
Traumamuistot voivat olla unohduksissa pitkiäkin aikoja, minulla kymmeniä vuosia. Traumatisoituneen "elämäntehtävänä" on pitää traumamuistot piilossa. Keinoina ovat ylivireys ja alivireys. Hänellä voivat olla ajattelu, aistimukset ja tunteet erillään toisistaan ja niiden yhdistämisessä on suuri työ.
Miten perheesi voi olla ollut samaan aikaan hyvä ja rakastava sekä pelottava? Onko se totuus vai vain toiveesi, jolla pidät todellisuuden piilossa?
kuullut silmänliiketerapiasta?
Kyllä olen ja se on myös terapeuttini repertuaarissa, mutta siihen ei mennä tuosta noin vain. Terapeuttini on sanonut, että meneminen suoraan vaikeisiin traumamuistoihin traumatisoi lisää ja se ei ole terapian tarkoitus. Hän on kokenut ja traumojen hoitoon perehtynyt terapeutti. Terapian pohjalle tarvitaan tämä pitkä selviytymiskeinojen opettelu. Voin kertoa, että traumatisoitumaton ihminen ei ole pätevä neuvomaan traumatisoitunutta, ei vaikka olisi tuntenut tämän pitkän ajan jopa avioliiton merkeissä. Niin kauas "tavallisen" ihmisen sisäisestä maailmasta olen joutunut. Kun kaikki suunnilleen tapahtuu päinvastoin traumatisoituneella kuin "tavallisella" ihmisellä, voit uskoa, miten omituiseksi ja eksyksissä olevaksi tunnen itseni tässä maailmassa. Niiden kahden maailman välillä on suuri ja syvä kuilu.
Oletko hysteerinen, vai rajatilainen?
-
Eikö mielestäsi ole muita vaihtoehtoja?
se dissosiaatiohäiriö liittyy.
En osaa sanoa. Olen eristänyt tunteeni enkä koe niitä. Pelkään niitä. Siksi on vaikea sanoa. Olen tällä hetkellä (ja ollut jo vuosikaudet) hyvin rauhallinen ja tasainen. Saa nähdä, mitä tapahtuu, kun koen myös tunteitani. Ei minulla ainakaan ole diagnosoitua persoonallisuushäiriötä.
No, miltä vaikutan?
Minäkin olen mielestäni eirstänyt tunteitani jonkin verran. En kuitenkaan kokonaan. Huomasin nuorempana, että olen peitellyt tunteitani. On minulla tunteita, mutta olen jotenkin pysynyt järjissäni peittelemällä niitä. Olen välillä liiankin tunteellinen, jos en peittele tunteita. Tunteiden kokeminen voimakkaasti jotenkin järkyttää itseä lisää ja myös pelottaa.
Minusta sinä vaikutat hyvin mukavalta ja suloiselta.
Niin, tunteiden kokeminen voi olla sietämätöntä ja suojatakseen itseään tuolta sietämättömyydeltä ihminen voi eristää tunteensa. Terapeuttini sanoi myös, että hillitsen ja hallitsen tunteitani (kovasti) ajatuksen voimalla. Ihminen voi päättää olla rauhallinen, vaikka hänestä tuntuisi miltä tahansa. Kun vain riittävästi hillitsee tunteitaan, ne lopulta häviävät. Se on aikoinaan vaatinut paljon työtä ja niin vaatii tunteiden tuntemisen opettelu jälleen. Se vaatii kokemusta omasta turvallisuudesta. Pitää kokea olevansa turvassa voidakseen kokea tunteita.
Voih, haluaisin rohkaista kokemaan niitä tunteita! Hyvät tunteet ovat kuin elämän suola. Olen varma, että elämä tuntuisi tosi harmaalta mössöltä ilman tunteita. Tunteethan meidät erottavat eläimistä ja rikastuttavat elämää. En kyllä itke kovin usein muiden nähden, mutta tänä vuonna olen useampaan kertaan puhjennut itkuun odottamattomissa paikoissa kuten kadulla, seurassa, harrastuksessa jne. Se on myös vaputtavaa. Miksi ei ottaisi tunteitaan vastaan silloin kuin ne tulevat, ja sellaisina kuin ne tulevat. Onko taustalla tuo tunteiden tuskallisuus, vai se että pelkäät esim. kontrollin ja kasvojesi menettämistä?
"vai se että pelkäät esim. kontrollin ja kasvojesi menettämistä?"
Luulen, että kyseessä on tunteiden tuskallisuus. Olen elänyt pitkään vain ajatuksen voimalla ja koin olevani vapaa, kun ei ole häiritseviä tunteita. Voin olla rauhallinen, kun tunteet eivät "häiritse". Jotain suurta ongelmaa siihen asiaan liittyy, jotain, jota en tällä hetkellä vielä muista tai tiedosta. Toipumisen tie tosiaan on pitkä ja kivinen. Eivät tunteet enää tule, eivät ole tulleet aikoihin. Koetan ensin opetella tuntemaan ne kehon aistimuksina ja myöhemmin kaiketi voin kokea ne tunteiden muodossa. Olen irronnut myös kehon aistimuksista, joten niidenkin havaitseminen pitää opetella. Niin, kaikki sellainen pitää opetella uudelleen, jonka jokainen lapsi jo syntyessään luonnostaan osaa.
No mutta eihän sitä tiedä, vaikka joku päivä ne tunteet tulisivatkin. En halua kritisoida, mutta itselleni olis vaikeaa ajatella elämää ilman tunteita. Eihän silloin voi kokea oikein sitä iloakaan. Kuitenkin juuri ilon ja rakkauden tunteet on niitä, mitkä auttaa jaksamaan. Mutta toisaalta tajuan, että elämässä voi olla niin kovia tilanteita, että ainoa mahdollisuus säilyä järjissään on työntää tunteensa syrjään. Eihän kukaan täällä jaksa mitä tahansa, ja joskus selviäminen voi vaatia sen tunteiden syrjään pistämisen. Mutta toisaalta ajattelisin, miten tunteistaan voi täydellisesti vapautua kohtaamalla ne. Itellä on välillä semmoista, että itse tilanteessa voin olla kovapäinen ku mikä, vaikka räntää satais niskaan. Vasta myöhemmin tulee ne kielteiset tunteet kun oikeasti tajuaa, mitä on tapahtunut.
Kyllä tunteet vähitellen tulevat, niin on terapeuttini ja myös psykiatri sanonut. Minun vain pitää ensin kokea niin suurta turvallisuutta, että uskallan kokea tunteita. Lisäksi terapeuttini on sanonut, että tunteita ei voi valita sillä tavoin, että voisi kokea vain mukavia tunteita, vaan ne tulevat kaikki, kun tulevat. En voi vain yksinkertaisesti päättää, että nyt alan tuntea tunteita, vaan ne pitää ikään kuin houkutella esiin.
En koe iloa sen enempää kuin vihaa tai rakkauttakaan. Olen vain "suorittanut" elämääni, en kokenut. Vähitellen ymmärrän myös, miten rajoittunut olen tässä vajavaisuudessani. En tiedä, mitä minulta puuttuu, kun en kykene kokemaan tunteita ja aistihavaintoja "normaalisti". Juuri juttelin mieheni kanssa ja sanoin, miten hyväksi koen oloni hänen kanssaan, kun voi jutella avoimesti ja koen oloni turvalliseksi hänen seurassaan. Hän synkistyi eikä selvästikään ollut tyytyväinen vähäisiin vaatimuksiini. Vaikka se riittää minulle, se ei riitä miehelleni alkuunkaan. Terapeuttini sanoi myös, että dissosiaatiosta on haittaa, kun ei voi kokea nautintoa esimerkiksi kosketuksesta, kun tuntoaisti on puutteellinen (osittain tunnoton iho). En tuota oikein tajua, koska en tiedä, mistä olen jäänyt paitsi, kun sitä ei ole (koskaan) ollutkaan kunnolla. Olen ikään kuin alusta alkaen vammainen, sellainen, jolta jokin ominaisuus on puuttunut hyvin kauan eikä niin, että olisin vaikkapa menettänyt tuntoaistini jonkin tapaturman tai sairauden vuoksi vasta aikuisena.
Kiitos että kerroit kokemuksistasi.
Muistin vielä sellaisen omituisuuden itsestäni, että parisuhteessa eläessäni käyttäydyin hyvin usein lapsenomaisesti, mikä ihmetytti seurustelukumppanini lisäksi ystävääni ja minua itseäni. Olen ymmärtänyt, että dissosiaatiohäiriöihin (dissosiatiivinen identiteettihäiriö, DID?) voi kuulua tällainen aikuisen lapsenomainen käytös tietyissä tilanteissa. Usein esimerkiksi puhuin miesystävälleni lapsen äänellä ja halusin mennä hänen syliinsä. Painotan kuitenkin, että kyseessä ei ollut ns. normaali beibi-puhe, jolla rakastavaiset usein puhuvat toisilleen pilke silmäkulmassa. Minulla tähän lapsenomaiseen käyttäytymiseen liittyi pelkoa, voimakasta läheisyyden tarvetta, surua, halusin myös että miesystäväni säälii minua. Jossain määrin tiedostin tämän erikoisuuden itsessäni ja yritin jopa päästä siitä eroon, mutten onnistunut. Lapsi minussa ikään kuin eli omaa elämäänsä. Luulen, että tämä lapsenomainen tarvitsevuuteni oli keskeinen syy, minkä vuoksi miesystäväni jätti minut noin vuosi sitten, rivien väleissä hän oikeastaan myönsikin näin olevan.
Sen jälkeen kun miesystäväni jätti minut, nämä epämääräiset identiteettiongelmani ovat kriisiytyneet. Minulla oli myös derealisaatiolta vaikuttavia kokemuksia heti sen jälkeen kun tulin jätetyksi, eli noin vuosi sitten. Esim. kävelin illalla yksin tutuilla kaduilla kotikaupungissani, mutta koin ympäristön jollain lailla oudoksi, vieraaksi. Tunsin kuitenkin ympäristön, eli esim. eksymisen vaaraa tms, ei tilanteessa ollut. Lieneekö tämä ollut derealisaatiota vai onko siinä kyse jostain vakavammasta (eli voiko siinä henkilö oikeasti eksyä tms?)
tunnistin itseni viestistäsi,sillä erolla etten ollut erityisen koulumenestynyt vaan ihan keskitasoa.mulla ollut toistuvia masennusjaksoja ja pelko-ja ahdistuneisuushäiriöitä,saanut terapiaa,lääkitys(sepram)ollut ja nyt puoli vuotta sitten lopetettu kun halusin lapsen!!!ja nyt en todellakaan halua.luojan lykky etten ole raskautunut!kaikki on vaan yhtä järjettömän suurta ristiriitaa,koko elämä.nyt tuntuu että masennus lyö taas päälle,mutta olen alkanut miettimään onko diagnoosini sittenkään oikea...jonkinlainen hypomania ehkä kuulostaisi oikeammalta näin kouluttamattomana psykiatrina,heh,noh,kyl se huumori siitä hyytyy...ei tila riitä jos kerron kaikki olotilat mitä en tajua.pakko kai taas vaivautua lääkäriin...