Miten pitäisi yrittää auttaa äitiäni, jolla on psykosomaattisia oireita jatkuvasti ja siis jopa sairauksia. Mitään puhtaasti fyysistä ei ikinä vaan selittämättömiä kipuja, särkyjä, uupumusta, sairauden pelkoa, suolisto-ongelmia, tulehduksia, astmaa (refluksin synnyttämä) jne. Olemme kaikki perheenjäsenet niin poikki. Aina ollut tällaista mutta vanhimmiten vielä pahemmaksi on mennyt. Elämä pyörii sairauksien ympärillä. Elämänasenne pessimistinen. Ahdistuu asioista ja sitten taas seuraa jokin sairauskausi. Kaikki olemme täysin sitä mieltä että kun ei ole löytynyt mitään lääketieteellistä selitystä millekään oireelle ja kun tunnemme hänen asenteensa, niin että kyse on psykosomaattisista sairauksista. Hän ei usko ja suuttuu jos asiaa hiukankaan ollaan vihjattu. Vaikea olla hiljaa kun taas valitetaan että kun niin pelottaa kun omituisia oireita taas päällä, ei ole ennen ollut, ja lääkäriin en enää mene kun kukaan ei ota tosissaan. Kaikki on ottaneet tosissaan mutta mitään ei ole selvinnyt tutkimuksissa. Miten saisimme hänet uskomaan mistä on kysymys? Jos hän itse uskoisi, ei hänen tarvisi kokoajan tarkkailla itseään ja oloaan. Se vähentäisi oireita. Mistä tällaiseen saa apua?? Me ei jakseta. Hän ikäänkuin hallitsee tilannetta sairauksillaan. Olemme kaikki siihen sidottuna kun milloin ravaamme sairaalassa, milloin hänen puolestaan pitää siivota, milloin muiden pitää lähteä esim kylästä aikaisemmin vain siksi kun hän ei voi hyvin jne jne. Ja hän on surkeana kun muut joutuu kärsimään hänen vuokseen.. Melkoista! Otan mielelläni vinkkejä vastaan!
Miten asiaa lähestyä
äiti sairas
27927
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
-
Onko äidilläsi mitään "jonka vuoksi elää"?
Jos elämä sisältää sekä tarjoaa jatkossakin vain tyhjyyttä, ahdistusta, pettymyksiä ja hylkäämisiä niin onko se mikään ihme jos elämän ainoaksi sisällöksi muodostuu sairaudet joiden varjolla saa ainakin hieman huomiota.
oireisiin on siis kotoa opittu tapa kanavoida tunteensa. Eli kaikki pettymykset, menneisyyden haavat ja tulevatkin oireillaan kropan kautta. Se on kuin automaatio jo kun mummo jo on. Opittua siis. Ja luulen että hän sai lapsena erityishuomiota jos sairasti. Lapsuus ja nuoruus oli vaikeita, ei ole käsitellyt niitä haavoja. Hän on myös oppinut pitämään itseään fyysisesti heikkona eli elää sen mukaan ponnistelematta. Hänellä on paljon hienoja asioita elämässä ja syy elää: uskoo Jumalaan, hyvä ja rakas puoliso, rakkaat lastenlapset jne. Elämän varrella ollut paljon stressitekijöitä ja nyt erityisesti on ollut suvussa vaikeita aikoja ja hän on ollut siten todella huonossa kunnossa. Miten hänet saisi ymmärtämään mistä on kyse? Suuttuu kun vihjaa..
-
"... Miten hänet saisi ymmärtämään mistä on kyse? Suuttuu kun vihjaa..."
Ehkä hän ei koskaan suostu myöntämään, näkemään tai hyväksymään oireitaan psykosomaattisiksi, mutta eikö voisi antaa erityishuomiota ilman että sitä pitää sairauksien varjolla kerjätä?
Hän on saanut aikuisuudessaan paljon huomiota esim työnsä takia. Häntä on arvostettu. Mutta jotenkin hän silti on aina kokenut itsensä arvottomaksi. Huono itsetunto. Nykyään perhe pyrkii antamaan huomionsa hyvinä aikoina erityisesti ennenkuin iskee oireet juuri tuon mainitsemasi asian takia. Emme myöskään anna erityishuomiota silloin kun sairastaa. Empatiaa kylläkin saa kivuistaan ym muttei erityishuomiota ja voivottelua. mutta valitettavasti muut sen tekevät ja hän saa siitä sen mitä kaipaa. Kun vieraille ei voi sanoa, että hei hän on sairas sillä tapaa ettei kannata "palkita". Vaikeaa tasapainottelua.
mutta niinkuin mainitsit, niin voi olla ettei ikinä myönnä. Sitä pelkään. Ja myönnän että säälin niin erityisesti hänen puolisoaan, että toivoisin hänen siksikin myöntävän. Ei pelkästään itsensä voinnin vuoksi vaan meidän läheisten. Suututtaa että hän voi näin hallita tilanteita ja meitä, meidän tunteita. Kontrollointia siis tämäkin..
-
"Hän on saanut aikuisuudessaan paljon huomiota esim työnsä takia. Häntä on arvostettu..."
Ensisijaisesti työnsä vuoksiko?
Eikö hän ihmisenä ole ollut yhtä kiinnostava tai arvostettu kuin on työnsä vuoksi ollut?
Miksi hänen pitäisi myöntää oireidensa olevan psykosomaattisia?
Mitä seuraisi siitä jos hän sen myöntäisi? Entkä jos myöntämisen kärttäminen vain lisää hänen arvottomuuden tunteitaan?
että hänen oireilunsa saattaa jopa pahentua tuosta, että pidätte sitä vain huomion hakemisena ja siten kiellätte sen huomion? Ehkä hän tulee vain epätoivoisemmaksi ja kokee jäävänsä vaille välittämistä, jolloin hän alkaa yhä enemmän oireilla... Eli siis tuolla torjunnalla vain pahennatte oireita. Harvemmin väkivalloin mitään hyvää saa aikaan.
Siis hän saa aina huomiota, mutta emme jaa sitä erityisesti siten, että kun kipeenä, niin vain silloin huomioitaisiin. Samaa siis kuin esim uhmaikäisen lapsen kanssa: Huonoa käytöstä ei kannata palkita huomiolla ja silloin kun käyttäytyy hyvin niin ei saa mitään huomiota. Silloinhan hän oppii hakemaan sen huomion kiukuttelemalla. Häntä rakastetaan ja välitetään todella paljon. meillä on läheiset välit ja osoitamme rakastamista ja välittämistä sanoin, halauksin ja teoin. kysymys on lapsuudessa opitusta (jos googlettaa sanalla psykosomaattiset häiriöt niin löytyy potilasohje aiheesta) tavasta kanavoida tunteet.
se, miten myöntäminen auttaisi olisi tietenkin se, että se ainainen pelko jostain vakavasta sairaudesta ja oireiden tarkkailusta vähenisi. Kun tietää mistä jokin johtuu auttaa jaksamaan. pelkohan lisää oireita. sellaisessa tilanteessa hän elää kokoajan. Hän hakemalla hakee sairauksia netistä, kirjoista jne, joissa jokin sama oire kun hänellä ja rupee pelkään että hänellä on se vakava sairaus. Siksi niin haluaisimme että hän ymmärtäisi mistä kyse! Oireet vähenis ja pelko poistuisi.
-
"... se, miten myöntäminen auttaisi olisi tietenkin se, että se ainainen pelko jostain vakavasta sairaudesta ja oireiden tarkkailusta vähenisi..."
Ainakin minulla on se käsitys, ettei sairauspelosta pääse vain sillä että myöntää oireidensa alkuperän olevan psykosomaattista.
Kunpa se olisikin noin yksinkertaista...
Emme siis kohtele äitiä kuin lasta! Vain esimerkkinä käyttäytymisen palkitsemisesta on tuossa uhmaikäinen vertauksessa kyse. Tuli vaan ekana mieleen kun itsellä on uhmaikäinen =).
Olet siinä oikeassa. Valitettavasti =). Sitä vaan haluaisi asioiden olevan paremmalla tolalla.. ja toivoo ja miettii keinoja..
Kysymyksessä vaikuttaa olevan ensisijaisesti hypokondrinen huoli, "oikea" psykosomatikko ei ole erityisen huolissaan oireistaan. Olette täysin vikasuunnassa teorioilla huomion kaipuusta, kysymyksessä lienee loppupeleissä vaikeasta aggressioproblematiikasta, joka kanavoidaan toisaalta itsekidutukseen ja toisaalta ympäristön piinaamiseen. Teoreettisesti ajatellen ymmärryksen lopettaminen ja suoran vittuilun pitäisi auttaa.
sillä luulen että hänellä on kumpaakin. Nyt kun on päällä tulehdus, niin sitä pitäisi tutkia ja tutkia. Ei riitä vastaukseksi lääkäriltä, että kun tulehduksia tulee ja menee. Ja tämäkin tulehdus kuuluu sarjaan psykosomaattiset sairaudet.. Tämä tuli kovan stressin myötä ja uusii ja uusii eikä mitään lääketieteellistä selitystä löydy..
Kirjoitin jotain tähän liittyvää toisaalle: http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000034&posting=22000000040208465
Tiedän myös erään ihmisen, jolla on tuollaista sairaalloista käyttäytymistä, kuin äidilläsi.
Itselläni on myös jonkin verran hypokondrista oireilua, mutta ei niin aiheettomasti, tai herkästi sitä ole tullut, kuin äidilläsi kuvailet, tai mitä tällä tuntemallani on.
Omalla kohdalla oikeastaan ensimmäinen tällainen "hypokondrinen" konflikti oli, kun olin ollut aivan normaalissa flunssassa, mutta vaikka flunssa parani, jäi sen jälkeen räkätauti päälle. Kesti kuukausia ja aloin puhua asiasta muutamille tutuilleni. Sekä kaverini, että kotiväki olivat sitä mieltä, että vaiva on puhtaasti psyykkistä. Kun kerroin meneväni lääkärille, kaverini vielä tokaisi "ei sieltä kuitenkaan mitään löydy". Näin, vaikka koskaan en ollut hypokondrioinut.
Kyllähän sieltä sitten löytyi poskiontelotulehdus. Mielestäni tuollainen asenne on toisia kohtaan on melkoisen häiriintynyt.
Kun tulehdus hoidettiin, ei edelleenkään tauti loppunut, vaan jatkui vaan. Lopulta selvisi, että minulla on astma, mihin sain sitten lääkkeet. Yksi lääkärikin tosin ehti väittää vaivaa psyykkiseksi. En tiedä, pitäisikö minun kiittää astmasta läheisiäni, sillä on ihan mahdollista, että heidän ansiostaan aiheutunut taudin pitkittyminen olisi sen aiheuttanut.
Kyllä kaikki sairaudet on ihan todellisia. Toinen asia sitten on miten ne on saatu. Toisilla vastustuskyky on heikko ja psyyke vaikuttaa myös osaltaan siihen. Ihminen on psykofyysinen olento. Suhtautumisestaan ja asenteestaan sairauksiin ja sairastamiseen voi "lukea" ihmisestä paljon. Se asenne ja kokonaisuus sitten määrittävät mikä on tervettä ja mikä sairasta suhtautumista. Kyllä psyk suht tervekin ihminen sairastelee, mutta ratkaisevaa siinä on suhtautuminen siihen ja käyttääkö sairautta hyväkseen aseena tai välineenä johonkin..
Lapsena en saanut sairastaa, vaan siitä suututtiin. Olin mukamas kiusallani sairas. Kun minua sitten sairauden takia haukuttiin laiskaksi ja muuksi, niin kun sättiminen loppui, niin tämä "minun hankaluuteni" selitettiin sillä, että olin sairauteni takia ollut kiukkuinen, vaikka se en edes ollut minä, joka oli alkanut kiukuttelemaan.
Mielestäni yleensäkin kotonani on ollut ja on edelleen sellainen tapa, että mitätöidään sairastelut täysin.
Minun suhtautumiseni tuohon omaan myöhemmin astmaksi paljastuneeseen tautiini oli melkoisen välinpitämätön, kun ottaa huomioon, että en mitenkään kiirehtinyt lääkäriin, tai valittanut asiasta. Mutta, kun joskus sivumennen ihmettelin, kun se kesti kuukausia, totesi toinen minun olevan 100% varmuudella psyykkisesti sairas. Tarkoitan, että oireistani tehtiin tavoitteellisesti "hypokondrisia", mikä kuvaa mielestäni jotain kummallista kateutta ja katkeruutta. Tuollaisella asenteella voidaan ruokkia toisen "hypokondrisuutta", kun joutuu havaitsemaan ympäristönsä ei pelkästään välinpitämättömäksi, vaan jopa sairauksia aiheuttavaksi.
Kun tautini vain pitkittyi ja pitkittyi, kävin puolen vuoden välein asiasta lääkärissä. Kaikki lääkärit olivat eri mieltä asioista, yksi väitti jopa psyykkiseksi oireiluksi. Aloin todella itsekin tulla epätoivoiseksi, koska jatkuva räkätauti oli todella rasittava, eikä kenelläkään edes ollut kiinnostusta syyn selvittämiseen.
Parin vuoden päästä sain oikeat lääkkeet ja aloin tajuta itse oireilua paremmin.
"Tarkoitan, että oireistani tehtiin tavoitteellisesti "hypokondrisia", mikä kuvaa mielestäni jotain kummallista kateutta ja katkeruutta."
Mitä tarkoitat tuolla kateudella? Siis kateutta ja katkeruutta mitä kohtaan? Astmaako?
Sen myrkyttäjähoitajan oikeudenkäynnissä oli yksi erillinen juttu, missä tämä hoitaja oli väittänyt lepoon määrätyn raskaana olevan naisen lepomääräystä rauhoitustarkoitukseen määrätyksi, koska hoitaja oli väittänyt tienneensä, että lääkärit pitävät tätä naista luulotautisena ja hysteerisenä. Eli hoitaja pyrki röyhkeästi uskottelemaan levon johtuvan naisen vainoharhaisuudesta. Olisiko mielessä ollut kateus lasta kohtaan, vai mikä...
Omalla kohdallani kyseisen pitkittyneen taudin koettiin jotenkin vievän muilta huomiota. Monestikin olen huomannut sairauksilla kerskailua ja toisten vaivojen mitätöintiä.
Kyllä kai kyse oli siitä, että sairauteni koettiin vaativan huomiota, mikä koettiin uhaksi. Sitten reagtiot saattoivat pahimmillaan hyvinkin häikäilemättömiä, kuten suoraan asian "tietäminen" vainoharhaksi.
Enpä tiedä mikä auttaa! Mutta jotenkin tuntuu, että jotkut ihmiset haluavatkin olla sairaita, syystä tai toisesta. Tai antaa semmoista vaikutelmaa. Saavatko he siitä sitten jotain sääli-pisteitä, huomioo vai mitä lie. Joskus tuntuu miten joidenkin kohdalla se on ku ohjelma-numero, kun he puhuvat sairauksistaan ja vaivoistaan. En voi muuta sanoa kuin että voimia sinne! On varmasti raskasta elää tuollaisessa ilmapiirissä. Vielä kun kyse on psykosomaattisista oireista, mitä ei voi todeta. Mutta kannattaa kuitenkin muistaa, että äidillesi nämä oireet voivat olla täysin todellisia. Semmoisiakin tapauksia on, että on ravattu selittämättöimien vaivojen vuoksi vuosia lääkärissä, kunnes on löytynytkin joku selitys yllättäen.
Ainoa mitä sanoisin, on että älkää liiaksi menkö mukaan tuohon sairaus-kuvioon. Tarkoitan turhaa sairaalassa-ramppaamista, omien menojen siirtämistä, vierailuiden keskeyttämistä jne. Äitisi on aikuinen ihminen, joka on itse vastuussa itsestään.
että jotkut haluaa olla sairaita syystä tai toisesta. se on turvallista. On aina jokin mihin vedota ja millä saa huomiota jne.
Psykosomaattiset sairaudet on usein ihan oikeita vaivoja esim päänsärkyä, ruoansulatuskanavan häiriöitä jne. Ne ei siis ole kuviteltuja. On todellisia kipuja jne, mutta niille ei lääketieteellisesti löydy selitystä.
On tää raskasta ja tässä väsyy. Mutta toisaalta nyt tiedostan, että on "geeneissä" (eli opittu tapa) tämäntyyppistä taipumusta (samanlainen on mummo jne), joten voin itse taistella itsessäni moista vastaan. Tosin en ole kyllä sen tyyppinen, mutta mistäs sitä tietää millainen mummona sitten itse on =).
Niin, jostainhan nuokin oireet johtuvat. Ehkäpä se stressi tai uupumus niitä aiheuttaa? Mut en voi muuta sanoo ku että eläkää siitä huolimatta omaa elämäänne älkääkä keskittäkö kaikkea energiaa ja huomiota vain toisten sairauksiin. Olen myös kuullut, että mieli voi keskittyä kunnolla vain yhteen asiaan kerrallaan. Mietin että jos jätätte joitain juttuja vaan vähälle huomiolle, niin vähentääkö vai pahentaako se äitisi käytöstä? Tukeeko se toisten huomio äidin käytöstä pahempaan? Vai lievittääkö se hänen oloaan?
Jotkut tuntuu saavan nautintonsa siitä, että ovat heikkoja, passattavia, väsyneitä jne. En tiiä onko sitten osaksi myös sitä, että halutaan hallita muita ihmisiä sekä tilanteita? Että laitetaan toiset ihmiset toimimaan oman mielen mukaan sairauden varjolla.
Puhut järkeviä. Olen pohtinut samoja asioita. Se on kontrollointia ja erityisesti se saa äidin puolison elämään äidin kunnon mukaan. Ei äiti tietoisesti näin kontrolloi mutta käytännössä se toimii. Ja saa tehdä vain niitä asioita mitä haluaa, koska voi aina vedota huonoon oloon jos jokin ei huvita. Keho kehittää aina jonkin vaivan jos on tiedossa henkisesti rankempi tapahtuma tulossa. Siten välttyy sen kohtaamiselta. Hyvä opittu keino. ja puoliso esim siivoaa kun ei itse pysty (huvita). Mikään ei ole hänelle tietoista, mutta me läheiset näemme tämän opitun tavan. Ja kaikki harmitus tulee aina fyysisenä. Hän ei pysty sanomaan ja eikä tunnista omia tunteitaan. Tuntee toista, mutta väittää toista. Kait tämä on tyypillistä käyttäytymistä tietylle ihmisryhmälle.
Itse olen kerran törmännyt pariskuntaan, missä kuvio muistuttaa juuri tuota mitä kerroit. Elikä naisella on milloin mitäkin epämääräsiä oireita, tuntemuksia, särkyjä jne. Jatkuvasti perutaan tapaamisia ja menemisiä niiden takia. Välillä ollaan sairaalassa tutkimuksissa ja millon missäkin klinikalla. Mesessäkin kun yrittää ensin jutella, niin on lähes sääntö että jonku ajan kuluttua mies ilmoittaa miten nainen on pyörtynyt, saanut migreeni-kohtauksen jne. Vähän ajan päästä taas migreenistä huolimatta ollaankin koneella. Vähän pistää epäilyttämään. Ja mies on sitten se joka passaa. Hän käy kaupassa, laittaa ruokaa, pukee jopa vaatteet päälle naiselleen, jos hän niin pyytää. Nainen ei todellakaan ole niin huonossa kunnossa, ettei voisi mitään tehdä. Sillä puolen tunnin päästä hän shoppailee raivokkaasti pitkin kaupunkia. Kaikki menemiset ja tekemiset riippu hänen silloisesta olostaan ja sanelee pariskunnan elämää. Ja mies tukee kuviota tekemällä kaiken, siis aivan kaiken, mitä nainen pyytää. Mutta tämä nainen kyllä tunnistaa ja osaa puhua tunteistaan.
On näitä samantyylisiä tapauksia näköjään. Meillä ei ihan noin olla mukana. Minä esim en pyydä äitiä lapsenvahdiksi vain sen takia, että hän kokisi itsensä korvaamattomaksi. Hänellä kun on tarve olla korvaamaton ja jos toiset ei tarvi apua, niin hän kokee itsensä tarpeettomaksi ja taas on jokin paikka sitten kipee tai tauti päällä. Emme lähde noihin mukaan tukeaksemme "sairautta". Mutta toki kerromme aina kuinka tarpeellinen hän on lastenlapsille ja meille mummona. Olemalla, ei tekemällä. Ja toki pyydämme jos on tarvetta hoitajalle. Pointtina vaan se, ettemme lähde "leikkiin mukaan". Hän ei esim kestä jollei tiedä mitä meidän elämässä tapahtuu joka hetki. jos ei tiedä, niin voi huonosti. Toisaalta jos tietää niin huolehtii aivan hullujakin juttuja. Rasittavaa kaikin puolin. Mutta rakastamme häntä kovasti.
Oli kiva vaihtaa ajatuksia! Kaikkea hyvää ja mukavaa joulunodotusta! =)
On kuin läheisenne hallitsisi teitä sairaudellaan. Se on ehkä olut hänelle ainoa hyväksyttävä tapa saada huomiota. Hallitsemalla ja "heikkoudellaan" hän pakottaa teidät osoittamaan myötätuntoa itselleen, haluaa olla muiden huomion keskipisteenä ja pakottaa teidät rakastamaan häntä, olemaan liian kilttejä hänelle. Tuollaiselle ihmiselle ei mikään riitä. Tärkeintä läheisille on pitää huolta itsestään ja ottaa etäisyyttä sekä suojella itseään häneltä. Minulle terapeuttini sanoi, että tärkeä osa hoitoani on ottaa etäisyyttä ahdistaviin ja minut traumatisoineisiin ihmisiin, suojella itseäni ja päästä ahdistuksesta. Se voi tuntua kylmältä, mutta ihmisestä tulee loppu vähitellen tuollaisten "palohälytysten" ja vaatimusten vuoksi. Älkää antako hänen hallita teitä. Laittakaa hänet kohtaamaan totuus itsestään.
Toi on totta. Sinulla on varmasti myös vaikea tilanne tasapainottelun vuoksi. Kun pitäisi karttaa sairastuttavaa seuraa ja ympäristöä. Voimia sinulle ja halausrutistus!!! Olet rohkea! Miten sinulta löytyy voimia asettaa rajoja? Olet aikamoinen sissi kun ahdistuksessa pystyt sellaista tekemään! Siihen ei moni pysty! Hatunnosto!
Itsekin pelkään että tässä ei jonkun läheisen pää kestä tuon muorin meininkiä. Varsinkin puoliso on todella väsynyt. Kun teki niin tai näin niin aina väärin päin ja jos et sano oikeita sanoja niin et rakasta jne!! Ongelmana on juuri tuo tasapainottelu. Että miten osoittaa rakastavansa kun hän kokee ettemme välitä jos emme kokoajan ole sympatiseeraamassa häntä sairauksien ja heikkouden vuoksi. Se on vaikeaa. Olemme jonkinlaisen tasapainon saavuttaneet, mutta tuntuu että panokset kovenee. Hän on huomannut että kaikki tulemme toimeen ilman häntä ja se on kova paikka. Erityisesti se, että puolisonsa tulee toimeen ilman häntä (sairaalassaoloaika on sen osoittanut) on todella kova pala ja kokee itsensä turhaksi ja vain taakaksi. Hän itkee sitä, että on muille heikkona taakaksi muttei suostu tekemään MITÄ TAHANSA jotta hänellä ja meillä olisi helpompaa eli hoidattaa psyykeä. Jos hiukankaan vihjaamme sen suuntaista, että oireet ja heikkous on psykosomaattista niin hän heittää överiksi toteamalla että okei, olen sitten hullu. Siis todella lapsellinen suhtautuminen asiaan! Tämä todistaa edelleen, että on sairas. Muille mielestään psykiatrinen apu on tarpeen ja hyödyllistä mutta ei näe tarvetta itselleen ja suhtautuu siihen halveksuen kun emme tajua, että hänen vaivansa on vain fyysisiä. Hän selkeästi pelkää että meidän ajatukset on totta ja hänen ylpeytensä tulisi siitä kärsimään. Raivostuttavaa. Hän on sanonut että mitä sitä hyödyttää kaivella lapsuuttaan (traumatisoitunut siitä) vaikka olen kertonut ettei psyk sitä kaivele. Niin paljon pelkää sitä, ettei halua kohdata haamujaan, vaikkei kukaan pakottaisikaan. Ei vain halua ottaa riskiä, että joutuu käsittelemään niitä aikoja ja yleensä ei uskalla käsitellä vaikeita asioita. pelkkä ajatus saa hänet voimaan pahoin. Pattitilanne meille..
Laittakaa hänet kohtaamaan totuus itsestään. Voitte sanoa hänelle, ettette enää jaksa hänen toimintaansa. Voitte myös sanoa, että hänen pitää ottaa vastuu itsestään ja voinnistaan. Sanokaa hänelle suoraan ja yhteisesti, että käsityksenne mukaan psykiatrinen tutkimus on hänelle välttämätön. Sanokaa, ettette pelkää enää häntä ja aio loputtomasti oman hyvinvointinne kustannuksella miellyttää häntä. Mikäli hän suostuu itse tekemään osansa, jatkatte hänen auttamistaan, mutta sittenkin vain kohtuuden rajoissa, itseänne kuunnellen.
On suorastaan välttämätöntä, ettei hän siirrä omia traumojaan teihin (on varmaan jonkin verran siirtänytkin). Tuo traumojen kierre pitää katkaista. Parempi on uhrata vain yksi kuin kaikki muutkin hänen mukanaan. Terapiassa ei ole mitään pelättävää. Siellä edetään hoidettavan voimien ja kestokyvyn mukaan niitä ylittämättä. Traumaterapia voi olla työläs, mutta se auttaa hoidettavan lisäksi hänen läheisiään. Sen olen itse huomannut tämän vajaan vuoden aikana. En voi kerskua rohkeudella ja voimilla. Vähitellen koetan opetella suojaamaan itseäni asiolta, joita en halua itselleni tapahtuvan. Koetan myös löytää oman tahtoni, tunteeni ja tarpeeni, joista olen irronnut.
Rohkeutta ja voimia teille kaikille!
Onhan sitä niinkin käynyt, että joku on luistanut siivoamisesta kuolemalla liikenneonnettomuudessa. Joskus näinkin on väitetty tapahtuneen.