Haluaisin pohtia tässä muutamaa yhteiskunnallista ja eettistä kysymystä.
Mielenterveysaiheisilla palstoilla pakkohoidossa olleet ihmiset vastustavat sitä, muilla palstoilla ihmiset, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa, ovat sitä mieltä, että päihteitä käyttävät raskaana olevat naiset tulisi laittaa pakkohoitoon. Voiko sikiöllä olla oikeuksia?
Entäpä yksilönvapaus? Voimmeko me vaatia alkoholin- tai huumeidenkäyttäjälle tai syömishäiriöiselle pakkohoitoa, vai sallimmeko itsetuhoisen käytöksen? Hyväksyisimmekö eutanasian mielenterveydellisistä syistä? Onko merkitystä, onko kyseessä täysi-ikäinen henkilö?
Jo nykyisin on olemassa elinluovutus- ja hoitotestamentteja. Otetaanpa tällainen fiktiivinen tilanne: nuori nainen saa sydänkohtauksen. Hänen lompakossaan on kortti, jossa lukee: "Olen anorektikko. Älkää elvyttäkö". Voivatko hoitotestamentit tulevaisuudessa sisältää tällaisia asioita?
Millaisissa tilanteissa omaisia/pelastushenkilökuntaa/silminnäkijöitä voidaan syyttää heitteillejätöstä?
Mielenterveysaiheisilla palstoilla pakkohoidossa olleet ihmiset vastustavat sitä, muilla palstoilla ihmiset, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa, ovat sitä mieltä, että päihteitä käyttävät raskaana olevat naiset tulisi laittaa pakkohoitoon. Voiko sikiöllä olla oikeuksia?
Entäpä yksilönvapaus? Voimmeko me vaatia alkoholin- tai huumeidenkäyttäjälle tai syömishäiriöiselle pakkohoitoa, vai sallimmeko itsetuhoisen käytöksen? Hyväksyisimmekö eutanasian mielenterveydellisistä syistä? Onko merkitystä, onko kyseessä täysi-ikäinen henkilö?
Jo nykyisin on olemassa elinluovutus- ja hoitotestamentteja. Otetaanpa tällainen fiktiivinen tilanne: nuori nainen saa sydänkohtauksen. Hänen lompakossaan on kortti, jossa lukee: "Olen anorektikko. Älkää elvyttäkö". Voivatko hoitotestamentit tulevaisuudessa sisältää tällaisia asioita?
Millaisissa tilanteissa omaisia/pelastushenkilökuntaa/silminnäkijöitä voidaan syyttää heitteillejätöstä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tosi asia on, että ruumiimme omistaa valtio, ja valtio saa tehdä ruumiillamme mitä haluaa. Noin teoriassa laki potilaan asemasta ja oikeudesta sallii potilaalle oikeuden vaikuttaa hoitoonsa (siis jossain tapauksessa kieltäytyä hoidosta).
Käytännössä on ihan sattuman kauppaa, kunnioitetaanko oikeuksiamme. Ilmeisesti pakkohoitokriteereillä voidaan kumota potilaan täydessä ymmärryksessä tekemä päätös. Itsemurha ei ole rikos, mutta se pitää tehdä nopeasti, tehokkaasti ja huomaamatta. Hidas itsemurha esimerkiksi nälkään näännyttämällä on kiellettyä.
Itselläni on elvytyksen ja kaiken elämää ylläpitävän hoidon kieltävä hoitotestamentti. Kolmen viikon kuluttua testaan, kunnoiotetaanko tahtoani ja vakaumustani. Aloitan täydellisen nälkälakon (= kuivan paaston) sen vuoksi, että hovioikeudessa käsitellään juttua, jossa olen syytettynä. Aion lunastaa kunniani hengelläni. Joten jätän asuinkuntani päätettäväksi, kunnoittaako se hoitotahtoani, jolloin menehdyn viikossa, vai pitääkö minut väkisin hengissä. Jälkimmäisessä tapauksessa hoito tulee olemaan pitkä ja kallis, koska aion vastustaa sitkeästi hoitoani. Todennäköisesti myös vammaudun pysyvästi, jos minut pyritään pitämään keinotekoisesti hengissä.
Jos minut pidetään hengissä hoitotahtoni vastaisesti, teen kantelun EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Tulkitsen pakkoruokinnan kidutukseksi. Maailman lääkäriliitolla on myös olemassa suositus (löytyy Suomen lääkäriliiton sivuilta), että nälkälakkolaisen valinnan vapautta kunnioitetaan.
Suomi on käsittämätön maa. Ihmiselle saa vapaasti osoittaa, että tämä on turha. Turhat ihmiset (eli vähäosaiset, työttömät, sairaat) sysätään syrjään yhteiskunnasta ja turrutetaan psyykenlääkkeillä kattoon tuijottavaksi zombiksi. Ihmisellä ei ole subjektiivistä oikeutta hyvään elämään, mutta ei myöskään subjektiivista oikeutta hyvään kuolemaan. Mielestäni tämä haiskahtaa jo kidutukselta.
Mikä paha siinä on, jos joku jättää tämän maailman vapaaehtoisesti? Se taitaa ainoastaan olla uhka hallitsevan yhteiskuntaluokan kuolemattomuudelle. Helppoa elämää elänyt keskiluokka saattaa uskoa haavoittumattomuuteensa vielä myöhäisellä keski-iälläkin. Ilmeisesti kuolema on tabu, ja kuoleman kieltämällä he saavat ikuisen elämän.
jos sairas ei tunne itseään yhteiskunnasta syrjäytyneeksi, tai ei muutukaan lääkkeiden käytöllä zombiksi? Voit tietysti kertoa, miten ihminen osoitetaan "turhaksi".
Itse olen maailmankatsomukseltani skeptinen ateisti ja minulla ei ole harhaluuloja ikuisesta elämästä. Länsimaisissa uskonnoissa (juutalaisuus, kristinusko, islam) itsemurhaa pidetään syntinä. Kun mennään kauemmas itään, itsemurha onkin kunniakysymys ja tietyissä tilanteissa jopa ihmisen velvollisuus.
Voitko kertoa, millaisesta asiasta olet syytettynä?
Aloituksesi on mielenkiintoinen ja ajankohtainen.
Allekirjoittanut on seurannut poikansa huumeiden käytöä noin 30 vuotta, käytetty huume on rasvaliukoinen ja psykedeelinen, eli kannabis. Tämän 30 vuoden aikana on mielenterveys pojallani järkkynyt vakavasti.
Mutta koska hän on koko käyttöhistoriansa ajan ollut täysi-ikäinen, niin hän ei ole päässyt hoitoon, varsinkin kun otetaan huomioon, että hän ei itse sitä hoitoa halua, eli ei tiedosta sairauttaan, tuntee itse olevansa terveempi kun koko yhteiskunta.
Yhden kerran tahdonvastaisen hoidon pääsykynnys ylittyi, kun psykoosissaan meni niin sekaisin, että naapurit hälytti poliisin ja poliisit vei lääkäriin.
Lääkäri määräsi pakkohoidon ja se hoito kesti noin 6 viikkoa.
Hän parani niin hyvin, että itsekkin ihmetteli kuinka hän on voinut olla niin pössö, että joutui hoitoon jne.
Eli hän pääsi nk. avohoitoon, mutta siinä sitten kävi niinsanotusti "vanhanaikaisesti" eli entinen pössöttelykaveri tarjosi jointit, eli kannabissavukkeen. Koska pojallani oli luonnollisesti hoidonjälkeisenä aikana hieman alakuloisuutta ja ehkä häpeääkin, eli itsetunto oli matalalla. Tämä tarjottu jointti ikäänkuin helpotti "alakuloisuutta" ja niin alkoi käyttö uudestaan.
Nyt hän on täysin sekaisin, eikä hoitoon tällätietoa pääse.
Eli hän on heitteillä.
Mielestäni silloin kun potilas ei itse tajua tarvitsevansa hoitoa, koska juuri se elin, eli aivot, on juuri pipi, niin kuinka voidaan odottaa, että hänellä syntyisi oma halu hoitoon ?
Siis ilman omaa halua nykyisen lain mukaan ei saa hoitoa.
JA TÄSSÄ ON SE SUURI MOKA YHTEISKUNNASSAMME.
Tämä yhteiskunta on sellainen, että vastuu on ikään kuin jokaisella täysi-ikäisellä itsellään, paitsi silloin, kun on edunvalvojan holhouksessa. Olen läheltä seurannut nyt jo aikuista poikaa, joka on aloittanut huumeiden käytön yläkoulussa. Hän oli lähes vuoden "linnassa", mutta on nyt vapaalla ja ehkä hieman vapautunut huumeista, sillä näyttää nukkuvan yöllä nykyään. Hänen pitäisi nyt hankkia itselleen työtä, jotta saisi itselleen turvallisempaa ajanvietettä, että pysyisi kaidalla tiellä. Muutenkin pitää olla kunnolla, ettei joudu heti takaisin "linnaan".
Todella huumeet laittavat pään sekaisin ja vievät ihmisestä sen hyvän, mitä hänessä on, kaikki hyvät lahjat ja kyvyt katoavat, kun päässä on vain yksi ajatus, höyryä päähän. Katkaisuhoitoon pääsee, jos on motivaatiota, mutta jos sieltä karkaa, ei kukaan hae takaisin.
Toinen ongelma on häiriintyneet vanhemmat, jotka traumatisoivat lapsensa. Kukaan ei auta ja pelasta pientä lasta noiden häiriintyneiden hirviöiden kynsistä. Kuka auttaisi lasta, kun julkisivu pidetään hienona, mutta niiden takana helvetti maan päällä? Siellä tapahtuu sekä henkistä että ruumiillista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Lapsi luulee, että kaikki vanhemmat ja aikuiset ovat kuten hänen perheessään, niin kuuluu olla ja niin on jopa ainoa mahdollisuus olla ja elää. Hän elää jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa eikä edes tiedä olevansa koko ajan ahdistunut, sillä se on "normaalia" ja "tavallista", niin on ollut aina kuin hän vain muistaa.
On ikään kuin "ihmisoikeus" saada lapsia ja hoitaa heitä, vaikka miten huonolla tavalla, eikä kukaan todellakaan auta lasta. Tuntemani huumepoika ei suinkaan ajautunut huumeiden käyttäjäksi sattumalta. Jo vuosia, ehkä yli kymmenen vuotta näin, miten hän kysyi olemuksellaan "rakastatteko te minua, rakastaako edes joku minua". Mutta hän ei saanut oikeaa vastausta kysymukseensä. Sellaisessa epätoivossa ihminen on valmis hakemaan lohtua ja hyväksyntää edes jostain, edes joltain. Ehkä hän sai sitä - edes hetkeksi - noilta huumeystäviltään. Minäkin näin tuon kaiken, mutta en ymmärtänyt, en tiennyt, että minun olisi pitänyt rakastaa häntä, jotta edes joku olisi rakastanut ja hyväksynyt hänet, jos hänen omilla vanhemmillaan ei ollut aikaa hänelle, aikaa rakastaa ja hyväksyä omaa lastaan.
Jos olisin päästäni niin sekaisin jostain syystä, että olisin itselleni vaaraksi, mieluummin haluaisin pakkohoidon kuin heitteillejätön.