Dekäännynnäiset?

...osa tulee uskovaisista perheistä ja osa ei!

olen syntynyt täysin ateistiseen sukuun ja äitini katsoi nuorena äitinä kasvatusohjeeni "Elsa, vapaana syntynyt" elokuvasta. Olen kyllä sisäänajanut muutamia uskontoja, mutta kun mua on mahdoton alistaa, voin näytellä, mutta paatunut hihu vaistoaa aina jossain vaiheessa, että ei vittu, ei se usko sittenkään.

Vanhempani olivat luterilainen ja ortodoksi, tapakristittyjä molemamt. Minut on kastettu, koulussa pistettiin uskonnon tunneille, rippikoulu on käyty ja niin edelleen. Eli periaatteessa minut on kasvatettu tapakristillisesti, uskonto oli osa nuoruuttani, mutta sitä ei koskaan korostettu juuri mitenkään, sitä ei painotettu. Se vain oli.

Varsinaista "taistelua" en ole joutunut käymään, mutta rippikoulun jälkeen, siinä 15-18 vuotiaana pohdiskelin hyvin syvällisesti uskontoa, jumaluutta ja kaikkea muuta sellaista, mm. luin Raamattua ja kävin lukiossa ylimääräisiä uskonnon kursseja. Parikymppisenä maailmankuvani olikin sitten jo kovin ateistinen, ja 21-vuotiaana erosin kirkosta. Silloin ei ollut vielä sitä nettisivua, vaan piti ihan itse marssia kirkkoherranvirastoon ja sutaista nimi paperiin ja marssia ulos ovenkarmit kaulassa. Oli niin helpottunut olo silloin.

Asiat jotka harmittavat minua:
- Minut kastettiin, en itse sitä pyytänyt, vanhempani vain halusivat niin.
- Minut laitettiin uskonnontunneille, olisin mielummin ollut et:ssä, jos nyt kysyttäisiin.
- En tiennyt että ripari on vapaahetoinen
- En tiennyt että on myös prometheus-leiri

Nykyisin vanhempanikin ovat eronneet kirkosta, eli ei se ole meidän perheessä ollut mikään tärkeä juttu kellekään.

Voidaan sanoa tavallisessa luterilaisessa kodissa, mitä sillä sitten milloinkin tarkoitetaan. Uskonnonopetukset ja rippikoulut kävin, mutta kirkosta erosin kun täysi-ikäiseksi tulin. Mikä tietysti sitten nosti jonkinlaisen metelin, mitä en ymmärtänyt. Minun elämstänihän siinä oli kysymys, eikä sukulaisten.

Ei minun ateismini varmaan minkään pohdinnan tulos sen kummemmin ollut. Uskonnoissa ei vaan tuntunut olevan mitään järkeä. Kuten niissä ei olekaan.

Lapselle nyt saa uskoteltua mitä tahansa, mutta kun on sen verran kiinnostunut maailman asioista, että lukee kaikenlaista kirjallisuutta, niin siinä kyllä jumalat karisevat mielestä.

haitko tätä, mutta jonkinsortin teistimenneisyys minulla on. Pikkulapsena taisin uskoa jumalaan, kun kotona luettiin iltarukoukset ja päiväkerhossa kerrottiin jlasta. Ei siinä iässä osaa kyseenalaistaa aikuisilta kuulemaansa. Iän karttuessa sitten agnostismin kautta ateismiin.

Oli minulla, eli mitään uskonnollista kasvatusta en saanut. Toisaalta en minä saanut myöskään ateististä kasvatusta. Koulussa toki siihen aikaan kun minä kävin, yritettiin oikein tosissaan iskeä jumalan pelkoa lapsiin. Oli syvästi uskonnollinen opettaja meillä silloin,

fsdda

Kultalusikka kun jo pienestä pitäen opetettu käyttämään omaa järkeä.
Meille ei jahvet ole ikinä olleet tervetulleita.

Lapsuudenkodissani asunut mummoni oli vahvasti uskovainen. Jaoin hänen kanssaan makuuhuoneen 3-8 vuotiaana. Mummo kertoi minulle tarinoita raamatusta, ja muistaakseni pidin niitä samalla tavalla totena, kuin isäni keksimiä tarinoita meidän perheen jännittävistä marjastusreissuista. Äitini kuului kirkkoon, samoin isäni, mutta kotona vain mummo puhui uskonasioista. 7 vuotiaana olin todella hämmästynyt ja eri mieltä, kun ope puhui Jeesuksen ristinkuoleman merkityksestä ja perisynnistä. En tietenkään uskaltanut sanoa uskovaiselle opettajalle vastakkaista näkemystäni ihmisen luontaisesta pahuudesta, mutta luottamukseni opettajan kaikkitietävyyteen romahti. Uuskontoläksyt tuli luettua siinä, missä lukukirjankin tarinat. Saatanan ja perkeleen ääneen lukeminen ussatunnilla ahdisti, koska kotona kiroileminen oli ehdottomasti kielletty. 13-14 vuotiaana tiesin aivan varmasti, etten ole kristitty.

Ei jutuista erota, mutta kyllä meitä on pirun monta.

***