Kapitalismissa ihminen voi olla menestyvä tekemällä töitä ja sopeutumalla jatkuvaan muutokseen. Työnantajien edessä on oltava esimerkillinen, jotta voisi menestyä. Menestys on tietysti sosiaalista ja yhteiskunnallista arvostusta kuvaava termi.
Vasemmistolainen ideologia näkee kapitalistisen yhteiskunnan jonkinlaisena riistoyhteiskuntana, jossa pääoma kasautuu harvojen käsiin. Riistettyjen oleminen on tuskallista, koska he joutuvat elämään huonoissa oloissa.
Kuitenkin huonot olot ovat materiaalista puutetta, nälkää näkevien ihmisten huonot olot ovat vasemmistolaisten mielestä kapitalistisen yhteiskunnan vikaa. Köyhyys ja kurjuus, voisiko jotain kauheampaa olla?
Kapitalistinen antiteesi tälle on ollut se että vasemmistolaiset ovat vain kateellisia menestyjille. Tämä ei ehkä ole ihan totta, mutta kuvaa kuitenkin sitä että vasemmistolaiset käsitykset perustuvat sille että oleminen kapitalismissa voi olla ahdistavaa ja ikävää, sen takia että ihmisillä on puutetta materiaalisista asioista. Asiat olisivat hyvin, jos ei olisi materiaalista kärsimystä. Kapitalistinen ideologia taas tuntuu painottavan sitä että materiaalinen menestys on vain työtä tekevien oikeus, kun taas vasemmistolainen haluaa että nekin joille ei työtä riitä, saisivat kohtalaiset elinolosuhteet. Nämä kaksi ideologiaa tuntuvat samaistavan mielekkään olemisen ja materiaalisen hyvinvoinnin. Kapitalismi on vapautumista köyhyydestä, kun taas vasemmistolaisuus on pakoa köyhyydestä.
En voi kannatta kumpaakaan näkemystä siitä mikä on merkityksellistä yhteiskunnassa olemisessa. Kärsimys ei ole mikään peruste yhteiskunnallisen olemisen määrittämiselle, kärsimys on olemista epämielekkäässä tilassa. Kuitenkin on monia köyhiä, jotka ovat kärsiviä, mutta kuitenkin onnellisia. Köyhyys ei ole mitään sellaista mistä pitäisi paeta, materiaalinen hyvinvointi on toissijaista henkiselle hyvinvoinnille. Tämä saavutetaan ennen materiaalista hyvinvointia (tässä ontologiassa), vasta sitten voimme tuntea materiaalisen merkityksen, kun olemme saavuttaneet mielen tasapainon.
Kärsimys voi olla karaistava olemisen kokemus. Kärsimys voi olla myös nautinto, mutta tämä käsittäisi vain sellaisen materiaalisen ja mentaalisen välimaastoon sijoittuvan kärsimyksen, sillä kärsimys itseisarvona, ei kai olisi enää kärsimystä, koska se olisi mielekästä olemista? Kärsimys välineenä johonkin tärkeämpään voi olla henkisesti motivoiva kokemus. Ennalta ei kuitenkaan voida kuvitella sellaista kärsimystä, joka olisi itseisarvo, vain välineellistä kärsimystä voidaan kokea ennalta asetettuna.
Mieli ei kuitenkaan voi olla tasapainoinen, sillä oleminen on häilyvää ja jatkuvaa. Hahmotamme tulevaisuuden tietyissä puitteissa ja koemme asiat aina omilla ehdoillamme. Tasapaino taas edellyttäisi sitä että kuppi ei kaadu edes tulevaisuudessa, voimme toki olla hetkellisesti tasapainon tilassa, mutta emme voi olla etukäteen tilassa, josta seuraisi jatkuva tasapainon tila. Tasapaino on kai jotain sellaista että emme koe mitään suurempia häiriöitä olemisen kokemuksessamme?
Kun meidän olemisemme edellyttää meitä tekemään päätöksiä tulevaisuutemme suhteen, itse asiassa oleminen on jatkuvaa päätöksien tekemistä tulevaisuuden suhteen, niin joudumme tosiaan pohtimaan mikä olisi mielekäs tulevaisuus. Ainakaan sellainen ei olisi sellainen tulevaisuus, missä kärsimyksiä pelättäisiin, sillä joskus jotain ylevää ei voida saavuttaa ilman tasapainon ja kärsimyksen olemisen kokemusta. Itseisarvona kärsimyksen välttäminen voi olla tulevaisuuden jatkuvuuden kannalta ei-mielekäs olemisen kokemus.
Vasemmistolainen ideologia näkee kapitalistisen yhteiskunnan jonkinlaisena riistoyhteiskuntana, jossa pääoma kasautuu harvojen käsiin. Riistettyjen oleminen on tuskallista, koska he joutuvat elämään huonoissa oloissa.
Kuitenkin huonot olot ovat materiaalista puutetta, nälkää näkevien ihmisten huonot olot ovat vasemmistolaisten mielestä kapitalistisen yhteiskunnan vikaa. Köyhyys ja kurjuus, voisiko jotain kauheampaa olla?
Kapitalistinen antiteesi tälle on ollut se että vasemmistolaiset ovat vain kateellisia menestyjille. Tämä ei ehkä ole ihan totta, mutta kuvaa kuitenkin sitä että vasemmistolaiset käsitykset perustuvat sille että oleminen kapitalismissa voi olla ahdistavaa ja ikävää, sen takia että ihmisillä on puutetta materiaalisista asioista. Asiat olisivat hyvin, jos ei olisi materiaalista kärsimystä. Kapitalistinen ideologia taas tuntuu painottavan sitä että materiaalinen menestys on vain työtä tekevien oikeus, kun taas vasemmistolainen haluaa että nekin joille ei työtä riitä, saisivat kohtalaiset elinolosuhteet. Nämä kaksi ideologiaa tuntuvat samaistavan mielekkään olemisen ja materiaalisen hyvinvoinnin. Kapitalismi on vapautumista köyhyydestä, kun taas vasemmistolaisuus on pakoa köyhyydestä.
En voi kannatta kumpaakaan näkemystä siitä mikä on merkityksellistä yhteiskunnassa olemisessa. Kärsimys ei ole mikään peruste yhteiskunnallisen olemisen määrittämiselle, kärsimys on olemista epämielekkäässä tilassa. Kuitenkin on monia köyhiä, jotka ovat kärsiviä, mutta kuitenkin onnellisia. Köyhyys ei ole mitään sellaista mistä pitäisi paeta, materiaalinen hyvinvointi on toissijaista henkiselle hyvinvoinnille. Tämä saavutetaan ennen materiaalista hyvinvointia (tässä ontologiassa), vasta sitten voimme tuntea materiaalisen merkityksen, kun olemme saavuttaneet mielen tasapainon.
Kärsimys voi olla karaistava olemisen kokemus. Kärsimys voi olla myös nautinto, mutta tämä käsittäisi vain sellaisen materiaalisen ja mentaalisen välimaastoon sijoittuvan kärsimyksen, sillä kärsimys itseisarvona, ei kai olisi enää kärsimystä, koska se olisi mielekästä olemista? Kärsimys välineenä johonkin tärkeämpään voi olla henkisesti motivoiva kokemus. Ennalta ei kuitenkaan voida kuvitella sellaista kärsimystä, joka olisi itseisarvo, vain välineellistä kärsimystä voidaan kokea ennalta asetettuna.
Mieli ei kuitenkaan voi olla tasapainoinen, sillä oleminen on häilyvää ja jatkuvaa. Hahmotamme tulevaisuuden tietyissä puitteissa ja koemme asiat aina omilla ehdoillamme. Tasapaino taas edellyttäisi sitä että kuppi ei kaadu edes tulevaisuudessa, voimme toki olla hetkellisesti tasapainon tilassa, mutta emme voi olla etukäteen tilassa, josta seuraisi jatkuva tasapainon tila. Tasapaino on kai jotain sellaista että emme koe mitään suurempia häiriöitä olemisen kokemuksessamme?
Kun meidän olemisemme edellyttää meitä tekemään päätöksiä tulevaisuutemme suhteen, itse asiassa oleminen on jatkuvaa päätöksien tekemistä tulevaisuuden suhteen, niin joudumme tosiaan pohtimaan mikä olisi mielekäs tulevaisuus. Ainakaan sellainen ei olisi sellainen tulevaisuus, missä kärsimyksiä pelättäisiin, sillä joskus jotain ylevää ei voida saavuttaa ilman tasapainon ja kärsimyksen olemisen kokemusta. Itseisarvona kärsimyksen välttäminen voi olla tulevaisuuden jatkuvuuden kannalta ei-mielekäs olemisen kokemus.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ilmeisesti tarkoitat köyhyydellä "ei oo varaa autoon ja kesämökkiin"-tyyppistä köyhyyttä. Jos köyhyys tarkoittaa liian vähän ruokaa ja likaista vettä, niin näkemyksesi on aika kammottava.
pitäisi olla jotain poliittisia käsityksiä että voisi sanoa mikä on minun näkemykseni siitä mihin yhteiskunnan pitäisi pyrkiä. Minun käsittääkseni väestömäärä vaikuttaa osittain köyhyyteen, mutta vain tietyllä tavalla. Näyttäisi siis siltä, että jos sanoin mikä on jokin hyväksyttävä ihmisten materiaalinen tila, niin ottaisin kantaa johonkin sellaiseen mitä en voisi missään mielessä pitää järkevänä käsityksenä. Sillä onhan aivan mahdollista että tuleekin tilanne, jossa onkin toisin, mitäs sitten tehdään kun ollaan sitouduttu joihinkin lukuihin ja ne eivät täsmää todellisuuden kanssa?
Taitaa olla kuitenkin niin, että aatteet eivät kohtaa aina tosiaan mikro- ja makrotason perusteluissa, vaikka se mitä luvataan mikrotasolla ei toteudu, niin silti makrotason perustelut hyväksytään. Itse asiassa aatteet tuskinpa perustuvat perusteluille, lähinnä joihinkin asioihin joihin "uskotaan". Tämän takia en oikein pidä mikrotason perusteluita järkevinä, aatteista pidetään kiinni vaikka ne olisivat miten hulluja, koska ne ovat omia aatteitamme (miten minä voisin olla väärässä?). Eli makrotasolla ei oikein voisi puhua siitä mikä on mielekäs hyväksyttävän köyhyyden määritelmä.
Hei.
Mielenkiintoista analyysiä poliittisista suuntauksista. Mielen tasapainoasiaa halusin kommentoida. Mieli voi kyllä olla tasapainoinen, sillä se on tila, jossa muutokset ja yllätykset eivät suista tasapainosta vaan elämään voi suhtautua ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti. Lisäksi mielen tasapainoa voi harjoittaa, kaiken ei siis olla jotain riippumattoman häilyvää ja jatkuvaa kuten kerroit. Samoin tulevaisuuden hahmottamisesta on mahdollista osittain luopua siten, että hyväksyy ja antaa tilaa muutoksille. Asenne vaikuttaa kärsimyksen suuruuteen, olipa kärsimys mentaalista tai kehollista. Olen samaa mieltä siinä, että tasapaino voi järkkyä ja niin käykin jossain vaiheessa, mutta eri ihmisillä kärsivällisyydestä, asenteesta, myötätunosta muita kohtaan ym. tekijöistä riippuen kärsimyksen koettu määrä voi olla erilainen. Lisäksi jotkut ovat syntymästään lähtien enemmän kärsiviä kuin toiset, tällä tarkoitan sitä, että kaikki ei ole omasta itsestä kiinni. Kuitenkin omilla teoilla voi päästä oleellisesti eri tilanteeseen kuin missä oli alunperin. Syihin ei voi vaikuttaa, reaktioihion voi. Ja mielestäni ainoa syy miettiä näitä on vapautua kärsimyksestä ja auttaa muitakin siinä.
En ole edes uskonnollinen ihminen, mutta olen pitkän tutkimustyön tuloksena huomannut buddhalaisen filosofian olevan täydellisin ihmismielen kuvaus sekä mielen harjoittamisen tie, jolla voi vaikuttaa kärismyksen sisältöön ja laatuun.