Fossiiliaineiston edustavuus

Fossiloitumisessa on todellakin havaittavissa erittäin selkeitä tilastollisia vääristymiä, jotka johtuvat eri eläinten fossiloitumistodennäköisyydestä. Kuten jo mainitsit, vuoristoympäristöissä fossiileja tuskin koskaan syntyy, toinen erittäin harvoin fossiileja tuottava ympäristö on sademetsä. Sademetsissä nimittäin kaikki kuollut aines maatuu nopeasti ja päätyy takaisin kiertoon. Ainoastaan sattumanvaraisesti jokisedimentteihin päätyneet eliöt saattavat selvitä fossiileiksi näistä elinympäristöistä. Toisaalta joissain olosuhteissa poikkeuksellisen moni eliö päätyy fossiileiksi, tai säilyy epätavallisen hyvänlaatuisena. Tällöin kyse on yleensä vähähappisesta meri- tai vesistöympäristöstä, jossa on erityisen hienojakoista sedimenttiä. Näissä oloissa voi jonkin paikallisen katastrofin vaikutuksesta parhaimmillaan säilyä kokonainen ekosysteemi.

Tämän olosuhteista nousevan biaksen lisäksi myös eliön koko ja koostumus vaikuttavat suuresti. Suurimmilla eläimillä on parhaat mahdollisuudet päätyä fossiileiksi, koska niiden jäännösten hajoaminen vie kauemmin. Esimerkiksi suurten dinosaurusten fossiileista monet ovat olleet jo haaskansyöjien runtelemia ja pitkälle hajonneita ennen kuin ne peittyivät kerrostumiin, joissa ne säilyivät. Toisaalta pikkunisäkkäiden fossiilien etsijät saattavat joutua tyytymään pelkkiin irrallisiin hampaisiin, sillä muut luut ehtivät hajota ennen hautautumista. Vielä toivottomampaa on kokonaan pehmeäruumiisten eläinten fossiilien etsintä. Koska pehmeät osat fossiloituvat vain poikkeusolosuhteissa, pehmeäruumiisista eläimistä löydetään jäänteitä vain hyvin harvoista paikoista. Tämä osaltaan selittää, miksi kambrikaudella näytti tapahtuvan uusien pääjaksojen "räjähdys": useimmat lajeista olivat tänä aikana kehittäneet helpommin fossiloituvan kuoren.

Voin vakuuttaa, että tämä fossiloitumisbias on otettu huomioon, kun arvioidaan elämän historiaa. Tässä auttaa vertailu nykymaailman eläimistöön, sillä vaikka elämän diversiteetistä kuva jää niukaksi, kaikkein yleisimmistä suvuista jää kohtuullisen paljon jälkiä. Paleontologiassa siis koostetaan palapeliä, jossa suurin osa paloista puuttuu, ja tulee aina puuttumaankin. Tämän vuoksi täytyy aina olla varovainen sen suhteen, miten pitkälle meneviä päätelmiä vetää todisteiden puuttumisesta. Ajoittain kokonaisia eläinten sukulinjoja ilmaantuu odottamatta fossiilikerrostumiin pitkään niiden oletetun sukupuuton jälkeen, joskaan ne harvoin enää järkyttävät kokonaiskuvaa suuremmin.

Kysyit vielä välimuotoisten eliöiden elinkelpoisuudesta. Kysymys oli minusta hieman epäselvä, mutta yritän kuitenkin vastata parhaani mukaan. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että mikä tahansa fossiloitunut eläin on erittäin suurella todennäköisyydellä elinkelpoinen, koska fossiloituminen on niin harvinaista. Jos kokonaisen eläinsuvun olemassaolon aikana vain yksi yksilö fossiloituu, todennäköisyys sille, että kyseessä on elinkelvoton mutantti, on jokseenkin olematon. Vielä pienempi olisi todennäköisyys, että kaksi täysin samanlaista mutanttia fossiloituisi toisistaan erillään. Lisäksi olisi kovin omituista, jos todellakin elinkelvoton yksilö saavuttaisi aikuisiän. Olisi siis syytä ihmetellä, jos parhaat tunnetut välimuotofossiilit olisivat kaikki poikasia, mutta asia on pikemminkin päinvastoin. Itse asiassa monet ns. klassisista välimuodoista kuten Tiktaalik ja Archaeopteryx tunnetaan niin monen yksilön fossiileista, että kyseessä on täytynyt olla elinaikanaan hyvin menestyksekäs eläin.

Mitä elinkelvottomien eläinten fossiileihin tulee, muistan kyllä yhden esimerkin sellaisesta. Kyseessä oli Kiinasta löydetty vesimatelijan fossiili, jolla oli kaksi päätä. Eläin oli kuollut hyvin nuorena, kuten tällaisille poikkeusyksilöille luonnossa tapaa käydä, mutta se oli suunnattoman onnekkaalla sattumalla päätynyt fossiiliksi. Ainut tunnettu lajinsa edustaja se ei kylläkään ollut, joten todennäköisyyksien lakeja ei tarvitse vielä uusiksi pistää.