Hei.
Olin syksyllä masentunut (johtui kovasta stressistä ja ahdistuksesta). Lääkkeitä en käyttänyt. Loppusyksystä alkoi jo helpottaa, ja vähän myöhemmin tapasin miehen, jonka kanssa nyt seurustelen. Ihastun todella harvoin, ja tämä tuntui todella hyvälle ja oikealle. Olin vapaana muutaman vuoden ennen tätä, ja opin nauttimaan elämästä yksinkin. Olen 25 vuotta vanha. Mieheni samoin. Minulla on ollut vain harvoja, lyhyitä ja hankalia suhteita aiemmin, eli hyvin erilaista kuin tämä nykyinen.
Mielialani ei ole tuosta syksystä ihan normaalille tasolle noussut vieläkään, koska stressi samoista asioista jotka syksylläkin vaivasivat on pysynyt (ja tuore suhdekin tietysti vähän aiheuttaa "stressiä" ja epävarmuutta, vaikkakin myös paljon positiivisia asioita). Huomaan sellaista tiettyä masentuneen yliherkkyyttä ja negatiivisuutta tunteissani ja ajatuksissani. Yksin ollessa ne lähinnä pääsevät vallalle.
Nyt alkaa ehkä vähän stressi kuitenkin helpottaa, vaikka vieläkin on noita arkisia asioita, jotka ahdistavat. Huomaan, että mielialani on jotenkin hauras ja erityisesti pms-aikaan voi olla masentunutkin olo. Olen ollut työttömänä, mikä myös vaikuttaa tietenkin.
Ongelmani onkin nyt, että tunnen pelkoa tähän suhteeseeni liittyen. Aikaisemmista kokemuksistani johtuen olen tässä aina välillä ollut vähän hajalla pelätessäni, että toinen ei haluakaan olla kanssani. Nuo "kohtaukset" ovat kuitenkin olleet ohimeneviä, koska järjellä mietittynä minulla ei ole mitään realistista syytä mitenkään kovasti pelätä tuollaista. Olen päässyt noista tunteista nopeasti ohi ilman, että olen niitä alkanut miehelleni kuuluttaa. Olen itsekin järjellä tiennyt, että se on vain minun pääni sisällä.
Suhde on ollut tasaisen mukava ja rauhallinen. Tulemme mukavasti juttuun niin huumorintajujemme kuin ajatusmaailmojemmekin puolesta. Fyysistä läheisyyttäkin on, eli ei tämä mikään kaverisuhde ole, vaikka minulle aiemmin tyypilliset kuohuvat, palvovat ja mustavalkoiset tunteet puuttuvatkin. (Ja tämä on muuten lyhyydessäänkin pisin normaali suhde minulla.)
Nyt olen alkanut pelätä, että mitä jos minä lakkaankin tuntemasta enkä halua jatkaa suhdetta. Tämä pelottaa minua valtavasti. Olen aina ennen ollut niin ehdottoman ja mustavalkoisen (ja tuhoisan epärealistisen) ihastunut, että en ole osannut yhtään kuvitella edes tilannetta, että MINÄ haluaisin lopettaa suhteen. Olen kai tuntenut itseni aina jotenkin huonommaksi ennen, ja siksi olen juuri onnistunut palvomaan ihastustani ja varmaan myös takertumaan liikaa, vaikkakaan en mitenkään kovin konkreettisesti. (Mutta tunnetasolla olen "liimannut" itseni mielessäni toiseen loppuelämäksi vaikka en edes tuntenut, en vain osannut tuntea vähempää.)
Tämä uusi suhde on ollut jotenkin erilainen, sellainen kokonaisvaltainen ja tasaveroinen ja mukava. Tavallaan aika kaverillinenkin. Välillä pelkään, että liian, vaikka se on varmaan pidemmän päälle hyvä asia. Joitakin puutteitakin toki on ilmennyt, kuten se, että kumpikin on aika arka puhumaan mistään ns aroista aiheista. Tulemme kuitenkin todella hyvin juttuun muuten, ja heti alusta asti oli sellainen tunne, kuin olisimme tunteneet jo pitkään. Kaikki sujui jotenkin todella luontevasti ja itsestään heti alusta asti.
Tämä ihastukseni on kuitenkin todella erilaista kuin aikaisemmat (kenties lapselliset ja ainakin sokeat) ihastukseni. Jotenkin realistisempaa tämä on, mikä tekee jo näinkin tuoreeseen suhteeseen (muutamia kuukausia siis on kestänyt) sellaista outoa arkista tuntua. Pelkoni koskeekin juuri sitä, että mitä jos minä en tunne tarpeeksi ja ajaudun suhteeseen, jossa en tunne mitään ja toinen välittää. Jotenkin tuo ajatus tämän suhteen loppumisesta tuntuisi aivan karmivalta, vaikka ensimmäistä kertaa pystyn kuvitella itsekin olevani se, joka joutuu suhteen lopettaa. Jotenkin läheisyys vaan taitaa olla minulle todella vaikea asia, kun samaan aikaan minua jotenkin ahdistaa, vaikka pidän tätä suhdetta hyvänä. Kontrasti aikaisempiin hulluihin ihastumisiin vain on niin suuri, että olen ihan hukassa itseni kanssa. Aikaisemmat suhteeni ovat loppuneet hyvin tuskaisasti, enkä periaatteessa yhtään ihmettele sitä, että mieleni on hyvin herkkä näiden suhteen loppumis-ajatusten kanssa.
En tiedä pystyykö kukaan täällä minua auttaa, mutta kai minua nyt erityisesti mietityttää tässä se, että voisiko ylipäänsä nämä ahdistukset ja negatiiviset ajatukset olla jotain epätasaista "aivokemiaa" jollaista minulla on syksystä asti vähän ollut. En ainakaan missään nimessä haluaisi tehdä sitä virhettä, että lopettaisin suhteeni vaikka olotilani ongelmat eivät suhteesta johtuisikaan. Miksi olen näin hukassa :( Toivon, että tämä johtuu vain siitä, kun tämä suhde on niin erilainen laadultaan verrattuna aiempiin. Tavallaanhan tässä on nimenomaan aika hyvät ainekset. Huumoria, hellyyttä, samankaltaisuutta, kaveruutta, myös fyysisyyttä...
Olin syksyllä masentunut (johtui kovasta stressistä ja ahdistuksesta). Lääkkeitä en käyttänyt. Loppusyksystä alkoi jo helpottaa, ja vähän myöhemmin tapasin miehen, jonka kanssa nyt seurustelen. Ihastun todella harvoin, ja tämä tuntui todella hyvälle ja oikealle. Olin vapaana muutaman vuoden ennen tätä, ja opin nauttimaan elämästä yksinkin. Olen 25 vuotta vanha. Mieheni samoin. Minulla on ollut vain harvoja, lyhyitä ja hankalia suhteita aiemmin, eli hyvin erilaista kuin tämä nykyinen.
Mielialani ei ole tuosta syksystä ihan normaalille tasolle noussut vieläkään, koska stressi samoista asioista jotka syksylläkin vaivasivat on pysynyt (ja tuore suhdekin tietysti vähän aiheuttaa "stressiä" ja epävarmuutta, vaikkakin myös paljon positiivisia asioita). Huomaan sellaista tiettyä masentuneen yliherkkyyttä ja negatiivisuutta tunteissani ja ajatuksissani. Yksin ollessa ne lähinnä pääsevät vallalle.
Nyt alkaa ehkä vähän stressi kuitenkin helpottaa, vaikka vieläkin on noita arkisia asioita, jotka ahdistavat. Huomaan, että mielialani on jotenkin hauras ja erityisesti pms-aikaan voi olla masentunutkin olo. Olen ollut työttömänä, mikä myös vaikuttaa tietenkin.
Ongelmani onkin nyt, että tunnen pelkoa tähän suhteeseeni liittyen. Aikaisemmista kokemuksistani johtuen olen tässä aina välillä ollut vähän hajalla pelätessäni, että toinen ei haluakaan olla kanssani. Nuo "kohtaukset" ovat kuitenkin olleet ohimeneviä, koska järjellä mietittynä minulla ei ole mitään realistista syytä mitenkään kovasti pelätä tuollaista. Olen päässyt noista tunteista nopeasti ohi ilman, että olen niitä alkanut miehelleni kuuluttaa. Olen itsekin järjellä tiennyt, että se on vain minun pääni sisällä.
Suhde on ollut tasaisen mukava ja rauhallinen. Tulemme mukavasti juttuun niin huumorintajujemme kuin ajatusmaailmojemmekin puolesta. Fyysistä läheisyyttäkin on, eli ei tämä mikään kaverisuhde ole, vaikka minulle aiemmin tyypilliset kuohuvat, palvovat ja mustavalkoiset tunteet puuttuvatkin. (Ja tämä on muuten lyhyydessäänkin pisin normaali suhde minulla.)
Nyt olen alkanut pelätä, että mitä jos minä lakkaankin tuntemasta enkä halua jatkaa suhdetta. Tämä pelottaa minua valtavasti. Olen aina ennen ollut niin ehdottoman ja mustavalkoisen (ja tuhoisan epärealistisen) ihastunut, että en ole osannut yhtään kuvitella edes tilannetta, että MINÄ haluaisin lopettaa suhteen. Olen kai tuntenut itseni aina jotenkin huonommaksi ennen, ja siksi olen juuri onnistunut palvomaan ihastustani ja varmaan myös takertumaan liikaa, vaikkakaan en mitenkään kovin konkreettisesti. (Mutta tunnetasolla olen "liimannut" itseni mielessäni toiseen loppuelämäksi vaikka en edes tuntenut, en vain osannut tuntea vähempää.)
Tämä uusi suhde on ollut jotenkin erilainen, sellainen kokonaisvaltainen ja tasaveroinen ja mukava. Tavallaan aika kaverillinenkin. Välillä pelkään, että liian, vaikka se on varmaan pidemmän päälle hyvä asia. Joitakin puutteitakin toki on ilmennyt, kuten se, että kumpikin on aika arka puhumaan mistään ns aroista aiheista. Tulemme kuitenkin todella hyvin juttuun muuten, ja heti alusta asti oli sellainen tunne, kuin olisimme tunteneet jo pitkään. Kaikki sujui jotenkin todella luontevasti ja itsestään heti alusta asti.
Tämä ihastukseni on kuitenkin todella erilaista kuin aikaisemmat (kenties lapselliset ja ainakin sokeat) ihastukseni. Jotenkin realistisempaa tämä on, mikä tekee jo näinkin tuoreeseen suhteeseen (muutamia kuukausia siis on kestänyt) sellaista outoa arkista tuntua. Pelkoni koskeekin juuri sitä, että mitä jos minä en tunne tarpeeksi ja ajaudun suhteeseen, jossa en tunne mitään ja toinen välittää. Jotenkin tuo ajatus tämän suhteen loppumisesta tuntuisi aivan karmivalta, vaikka ensimmäistä kertaa pystyn kuvitella itsekin olevani se, joka joutuu suhteen lopettaa. Jotenkin läheisyys vaan taitaa olla minulle todella vaikea asia, kun samaan aikaan minua jotenkin ahdistaa, vaikka pidän tätä suhdetta hyvänä. Kontrasti aikaisempiin hulluihin ihastumisiin vain on niin suuri, että olen ihan hukassa itseni kanssa. Aikaisemmat suhteeni ovat loppuneet hyvin tuskaisasti, enkä periaatteessa yhtään ihmettele sitä, että mieleni on hyvin herkkä näiden suhteen loppumis-ajatusten kanssa.
En tiedä pystyykö kukaan täällä minua auttaa, mutta kai minua nyt erityisesti mietityttää tässä se, että voisiko ylipäänsä nämä ahdistukset ja negatiiviset ajatukset olla jotain epätasaista "aivokemiaa" jollaista minulla on syksystä asti vähän ollut. En ainakaan missään nimessä haluaisi tehdä sitä virhettä, että lopettaisin suhteeni vaikka olotilani ongelmat eivät suhteesta johtuisikaan. Miksi olen näin hukassa :( Toivon, että tämä johtuu vain siitä, kun tämä suhde on niin erilainen laadultaan verrattuna aiempiin. Tavallaanhan tässä on nimenomaan aika hyvät ainekset. Huumoria, hellyyttä, samankaltaisuutta, kaveruutta, myös fyysisyyttä...
Vastaukset 27
Vanhimmat
Mielenkiintoista... Jos jotain neuvoa voisin antaa, niin olkaa avoimia kuitenkin toisillenne, vaikka se voi pahalta tuntuakin. Olen huomannut, että avoimuus suhteissa on todella tärkeää. Sellaista ihmistä vaan harvemmin sattuu kohdalle, jonka kanssa avoimuus voisi olla mahdollista riittävän hyvin...
Tuo läheisyyden pelko kuulostaa aika kamalalta jutulta ja hankalalta. Eihän sinulla rajatilaa ole? Et viitsisi kertoa siitä hieman enemmän, kun itse en ymmärrä sellaista piirrettä ollenkaan hyvin läheisyydestä tykkäävänä ihmisenä...
Itselläni on myös alkanut aivan uskomaton suhde. Luulen, että kaikesta päätellen olen löytänyt täydellisen naisen itselleni. Oikeastaan se on vain kaikkea sellaista, mitä suhde voi parhaimmillaan olla. Molemmat haluavat olla avoimia ja koittavat miellyttää parhaimpansa mukaan... :) Kun kumpikin pitää itseään vähän riittämättömänä, niin yhdessä se riittämättömyys katoaa ja tuntuu hyvältä.
Tarkoitin läheisyyden "pelolla" sitä, että minulla saattaa tulla hetkiä (yksin ollessani), minua jotenkin ahdistaa suunnattomasti ajatus läheisyydestä toisen kanssa. Yleisesti ottaen pidän siitä.
Nautin fyysisestä läheisyydestä, halailusta ja silittelystä. Usein vaikkapa makoillessani yksin sohvalla olen kuvitellut ihastukseni siihen viereeni, koska se ajatus tuntuu niin ihanalta. Ei voi siis sanoa, että yksiselitteisesti pelkäisin sitä, koska myös tarvitsen ja kaipaan sitä, ja nautin. Kun olen toisen kanssa, minusta ei tunnu mitenkään huonolta, ei ainakaan vielä ole tuntunut. (Joskus nuorempana kyllä ahdisti, jos joku osoitti kiinnostusta ja minulla ei sitä ollut. Tuntui etten osannut hallita tilannetta koska pelkäsin niin kovasti torjua toisen. Saatoin esim käydä yksillä treffeillä ja ahdistua sen jälkeen niin, etten pystynyt ottaa mitään yhteyttä enää.)
En vain tiedä, mistä nyt on kyse, kun yhtäkkiä olen alkanut tuntea yksin ollessani suurta ahdistusta. Kenties pelkään, että en haluakaan olla tässä suhteessa ja ahdistun siitä. Toisaalta en täysin ymmärrä tuota pelkoakaan, koska minulla on ollut hänen kanssaan hyvä olla. Sitten tuo kammo suhteen loppumisesta/lopettamisesta ottaa vallan ja meinaan ahdistua kuoliaaksi :(
Läheisyysongelmani saattaakin olla jotakin sellaista, että en omassa päässäni jotenkin osaa hallita sitä läheisyyttä. Vaikka nykyinen suhteeni ei olekaan ollut mitenkään takertuvaa eikä liimautuvaa tyyppiä ja tilaa on, niin ehkä minun on jotenkin hirveän vaikea hahmottaa omaa ja toisen erillisyyttä. Suhteemme on myös aika tuore, mutta elämme kuitenkin suht vakiintunutta arkea, mikä välillä herättää minussa tosi sekavia tunteita. Ehkä se kauhun tunne tuleekin jotenkin siitä, että tajuan olevani läheinen jonkun kanssa, mutta en oikeastaan kuitenkaan vielä edes tunne häntä.
Tuo avoimuusasia on erittäin totta, ja varmaan minun ihan ensin pitäisi kertoa omasta olostani hänelle. Tällä sulkeutuneella (vaikkakin huolettomalla ja lämpimällä) meiningillä ei varmaan tässä olotilassani enää eteenpäin pääse. On kai siitä pakko sanoa, jos oma olo on suorastaan masentunut. En lopulta tiedä, onko ongelmani tässä läheisyys vai juuri se, että sitä ei ole. Ehkä emme ole henkisesti kuitenkaan lähentyneet samaa tahtia kuin fyysisesti. Voisikohan tämä johtua siitä... Olo ainakin on hirvittävä :(
Tuli vielä mieleeni, että ehkä se on se symbioottinen läheisyys, jonka "osaan", mutta sellainen "erillinen läheisyys" (eli johon suhde ennen pitkää menee) tuottaa näitä sekavia tunteita. Ehkä myös pelkään jotenkin omaa ja toisen epätäydeliisyyttä, sitä etten osaa tuntea muuten kuin idealistisesti. Niinhän monelle käy, että "tunteet loppuvat" kun arki alkaa, vaikka se on vain sitä huuman kaikkoamista. En vain tiedä, miksi meillä tuntuu jo nyt siltä arjelta... Samaan aikaan ajatus tämän suhteen loppumisesta tuntuu aivan hirvittävältä, en edes pysty ajatella asiaa kun se tuntuu niin kauhealta... Sekä siksi, että en haluaisi loukata että siksi, että en haluaisi luopua.
Mä nyt vastaan vähän tällain lyhyesti, mutta kirjoittelen sitten myöhemmin lisää.
Eli tuo läheisyyden pelko kuulostaa sellaiselta, että sinulla on ollut jotain vikaa suhteessa vanhempiisi, eli et pysty kokemaan läheisyyttä turvallisesti, koska jotain on ollut pielessä kotisi suhteissa.
Se voi liittyä siihen, että koet oman rakkautesi toista kohtaan ahdistavaksi(pahaksi), tai siihen, että pelkäät menettäväsi itsenäisyytesi, mikäli haluat olla riippumaton ihmisistä.
"Vaikka nykyinen suhteeni ei olekaan ollut mitenkään takertuvaa eikä liimautuvaa tyyppiä ja tilaa on, niin ehkä minun on jotenkin hirveän vaikea hahmottaa omaa ja toisen erillisyyttä."
Kun puhut tuossa toisessa viestissä idealisoinnista... mieleeni tulee, että etkö pysty normaaliin erillisyyden kokemiseen siinä suhteessa... siis sotket tavallaan todellisuuden ja fantasian suhteen alussa ja sitten, kun huomaat, että mies ei ollutkaan kuvitelmiesi mukainen, vaan erillinen yksilö, sä koet, että hän pettää sut...
Mun mielestä kestävä perusta on se, että ihastutaan realistisesti yksilöön... rakastaminen on sitä sitten, kun välittää toisesta jokatapauksessa. Mitään "arkea" ei välttämättä tarvitse tulla, jos perusta on se, että se arki on sitä mukavaa, eikä mun mielestä mitään erityistä erillisyyttä siitä toisesta tarvitsis koittaa teennäisesti kehittää, sillä eihän siinä mitään vikaa ole, vaikka se vähän käsistä lähtiskin...
Sä et oikein luota ihmisiin.
"Eli tuo läheisyyden pelko kuulostaa sellaiselta, että sinulla on ollut jotain vikaa suhteessa vanhempiisi, eli et pysty kokemaan läheisyyttä turvallisesti, koska jotain on ollut pielessä kotisi suhteissa"
Siitä se epäilemättä lähtee. Kotini on periaatteessa turvallinen, mutta tunnetasolla hyvin estynyt. Että ei sinällään tarvitse ihmetellä, mistä tämä johtuu. Ystävieni kanssa olen oikeastaan läheisempi kuin vanhempien, mutta näin aikuistuessa suhde vanhempiinkin kyllä on ehkä vähän kehittynyt vaikka vähän estynyttä on edelleen.
"Mun mielestä kestävä perusta on se, että ihastutaan realistisesti yksilöön..."
Tuo kommentti tuntui hyvältä, koska koen kerrankin nimenomaan ihastuneeni realistisesti. Välillä se realistisuus on juuri hämännytkin, kun olen pelännyt olevani liian vähän ihastunut ja antavani siten ymmärtää liikoja.
Tajusin kuitenkin nyt, mistä tuossa minun läheisyysahdistuksessani on luultavasti kysymys. Ongelman ydin lienee tuossa avoimuudessa. Olemme samaan aikaan läheisiä, mutta silti etäisiä, koska emme juurikaan ota riskejä emmekä paljasta itsestämme paljoa. Oloa helpotti tajuta tuo, koska tuolle kuitenkin voi yrittää tehdä jotakin. Ahdistus siis kaiketi johtui siitä, että olen läheinen mutta samalla "vieras" ja on vaikea käsitellä sitä, että joku toinen on niin lähellä vaikken oikeastaan tunne häntä. Ehkä se todella onkin vain siitä kiinni, ainakin siitä päätellen että tuon tajutessani oloni huojentui ihan valtavasti. Tajusin, että haluan todella olla hänen kanssaan, mutta haluan elävämmän kontaktin, joka ehkä edellyttää sitä itsensä likoon pistämistä.
Etkö muka tiedä? Se on huonoitsetuntosten ongelma, kun ei rakasta itseään, ei uskalla antaa muidenkaan sillä mikään ei olis niin kamalaa kun tulla jätetyks,kun olis paljastanut kokominänsä toiselle. Ja tämähän on pahimmanluokan urpoutta,koska mitään ei voi saada jos ei voi mitään antaa.
Minua pelottaa vielä enemmän se, että minä joutuisin jättää. Ylipäänsä siis ajatus suhteen loppumisesta tuntuisi aivan karsealta, mutta ajatus siitä, että MINÄ joutuisin katkaista suhteen vielä lisää kauhua.
kaikki hysteeriset ja borderlinet piirteet aina kirjataan olevan normaaleita piirteitä? Tiedän kyllä, että se on huonoitsetuntoisten ongelma, mutta olis hauskaa tietää, miten ihminen sen itse kokee, kun joillain sitä on, mutta eivät osaa sitä kuitenkaan kuvata.
Kun luin tätä keskusteluamme ja mietin sitä... minulle tuli sellainen tunne, että olemme käyneet tämän keskustelun aiemminkin. Jos siltä tuntuu, niin suotta pidät hulluna, vaikka siltä kuulostaakin.
Kysyn suoraan, että jäikö sinulta vastaamatta jollekin pojalle vuosi sitten, valmistuitko, vai et? Puhuiko joku sinulle avoimuudesta, mutta möhli sitten itse?
Jos suhde vanhempiin on pinnallinen ja estynyt, niin voit oppia ystäviltä sitä, mikä suhteessa vanhempiin on puuttunut. Ehkä opit luottamaan ajan kanssa, jos pääset hyvään suhteeseen...
Minusta pidät turhaan sisälläsi noita tunteitasi. Avoimuuttahan on juuri se, että uskallat puhua siitä, miten tunnet... Voisit kertoa vaikka tuon saman, mitä minulle kerroit. Sano, että haluaisit avoimuutta, mutta pelkäät sitä, jos niin koet. Jos hyväksyy toisen sellaisenaan, ei ole ongelmaa. Jos taas ei hyväksy toista, pitäis miettiä, mikä on vialla omassa ajattelussaan.
En varmaankaan ole sama henkilö jota mietit, koska tuo ei kuulosta tutulta... Luulen, että kyse oli vain niin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä avoimuudesta. Sitä kun on enemmän, niin ahdistusta on vähemmän...
Rupesin vain sattumalta miettimään erästä tapaamaani naista... kai tämän keskustelun pohjalta osittain. Päädyin lukemaan hieman vanhoja viestejä ja huomasin selvän yhdenkaltaisuuden sinun ja hänen kertomassaan. Huvittavaa oli, että olin sanonut hänelle suunnilleen samoja asioita, kuin sinullekin. Mieleeni vain tuli, että olisiko käynyt sellainen tuuri, että olisit ollut juuri hän. Keskustelut olivat vain niin yhdenmukaisia. Myös kirjoituksesi persoonalliset piirteet ovat samaa, kuin hänellä. :)
Mutta toki varmaan on monia saman ikäisiä, joilla on samoja asioita... Mikäli valmistuit koulusta vuosi sitten, tai meinasit valmistua ja sinulla oli lyhyt tuttavuus syksyllä, on todennäköistä, että olet tarkoittamani henkilö. Ja jos olet, niin minulla on aika paljonkin asiaa. :)
Kirjoittelen nyt lisää, kun niin oli tarkoituskin. Itse jäin tuossa kertomassasi kiinni siihen vielä, että pelkäät suhteen päättymistä. Miksi pelkäät sitä, jos teillä menee hyvin, eikä päättymisestä ole mitään merkkejä? Kuulostaa ihan pakko-ajatukselle. Lisäksi puhuit siitä, että joutuisit lopettamaan suhteen itse ja pelkääväsi sitä, ettei toinen lopeta sitä...
Miksi ihmeessä suhde pitäisi koittaa lopettaa? Miksei voisi olla pysyvää suhdetta? Ajatteletko sitten, että kaikki suhteet päättyvät siihen, kun idealisointi loppuu? Puhuit siitä, että rakkaus loppuu, kun arki alkaa...
Miksi rakastut vain idealisoimaasi mieheen, etkä siihen todelliseen ihmiseen? Sellainen tuo kauheaa pelkoa sekä sinulle, että idealisoinnin kohteelle. Minusta tuntuu kamalalta tulla idealisoiduksi... tiedän, mitä sillä tarkoitat. Tämä siksi, että silloin tiedän, että kumpikaan ei oikeasti rakasta toisiaan, eikä ole myöskään hyväksymistä, kuten sanoit, että kaikkine heikkouksineen... Minusta todellinen rakkaus on juuri sitä, kun molemmat hyväksyvät toisensa epätäydellisinä, niin että se epätäydellisyys on sitä täydellisyyttä.
Todellakin se, että toinen on itsestä erillinen ja sen erillisyyden kokeminen alusta asti antaa sen pohjan avoimuudelle ja kyvylle välittää siitä toisesta. Eli siis sä ilmeisesti olet aika hyvinkin ajatellut noita asioita... älykäs ihminen olet... Sä rakastut siis omaan ihanteeseesi ja tunteesi loppuvat, kun paljastuu, että toinen onkin oma erillinen yksilönsä.
Ehkä niin, että sä näet silloin sen toisen viallisuuden ja heikkouden halveksittavana ja negatiivisena asiana. Sä et kestä itsessäsi heikkoutta ja siksi se tuntuu toisessa niin kestämättömältä.
Voin kuvitella, että tuntuu kestämättömältä, jos toinen näkee sut heikkona ja viallisena ja hyväksyy ja rakastaa silti, tai juuri sen takia.
Avoimuus perustuu sille, että luottaa toisen hyväksyvän itsensä ja hyväksyy sen toisen viallisena, tai juuri sen takia. Sitä voi kertoa vaikka avoimuuden pelosta... läheisyyden pelosta... viallisuuden pelosta...
Jos se avoimuus puuttuu, niin teidän välille jää tietty jännite ja idealisointi... sellainen idealisointi, mikä kieltää sen toisen todellisena, erillisenä yksilönä.
Jos nyt olet entinen tuttavani ja puhuimme siitä avoimuudesta jo aiemmin... voin sanoa, että se oli eräänlainen ihanne se avoimuus, enkä pystynyt siihen sitten itsekään... ainakaan riittävän hyvin.
Avoimuudella tarkoitan nimenomaan rehellistä puhumista omista tunteista hieman objektiiviseltakin kannalta, eikä mitenkään äärimmäisen subjektiivisesti, niin että omat tunteet olisivat kaiken mitta. Eri asioista tulee erilaisia tunteita ja niistä voi puhua, eikä suhteen tarvitse niihin päättyä.
Toki olis hyvä, jos kerrot itsestäsi myös historiasi asioita, jotka painavat mieltä, tai joiden katsot olevan tärkeitä kerrottavia.
Itselläni on nyt siinä mielessä erikoinen suhde menossa, että siinä ollaan jotenkin kovin hyvin hyväksytty omat tunteemme ja puhuttu niistä ja autettukin toisiamme ymmärtämään toistemme tunteita... ja omiammekin.
Hassua on sellainen epätoivoisuus jopa tässä rakkaudessa... Kumpikin kokee itsensä vialliseksi ja riittämättömäksi ja kumpikin hyväksyy toisensa sellaisena... se on luonut aivan kummallisen riippuvuuden toisistamme, kun toinen aiheuttaa hyvää oloa ja korjaa sellaista jotain puutetta henkisellä tasolla. Tästä on syntynyt kuin kilpailu toisen rakastamisesta kaikkine heikkouksineen, tai sen rakkauden antamisesta.
Kummallakin on omat negatiivisetkin tunteensa, mutta niistä ollaan puhuttu ja ne ollaan hyväksytty... on vain rakastuttu enemmän.
Mutta en tiedä, kannattaako minun kauheasti tässä alkaa neuvomaan ennen, kuin jotain on oikeasti saavutettu alkua pidemmälle. :)
Sori... tulee paljon tekstiä... eli nyt mietin vielä, että siksikö ajattelit suhteen loppumista, että olet ihastunut realistisesti?
Liititkö pelon suhteen loppumisesta siihen realistisuuteen?
Joo tavallaan, siis kun se realistisuus suhteessa tuntuu niin uudelta ja oudolta, se kun todella näkee toisen ihan tavallisena tyyppinä eikä minään taivaasta laskeutuneena ilmestyksenä. Sikäli siis tähän idealisointijuttuun ei niin kannata tarttua, koska viittasin sillä (joskin varmaan epäselvästi) lähinnä juuri noihin vanhoihin suhteisiin. Mutta nuo pohdinnat tuosta idealisoinnista ovat kyllä ihan asiaa. Sitähän siihen usein liittyy, sellaista viallisuuden pelkoa.
Tosi paljon kiitoksia kiinnostuksesta auttaa!:)
en ole hän :) varmasti ihan eri tyyppi.
Niin tuosta suhteen loppumisen pelosta vielä. Se johtunee ihan vaan siitä, että aikaisemmat juttuni ovat aina loppuneet vasten omaa tahtoani. Ja ne muistikuvat siitä, kun tuska repii tajutessani, että ei enää koskaan...
Kiusaat nyt vähän... tyttö parka. :) Toisin sanoen olet juuri sama tyyppi. Tiedän, että olet.
Minusta tämä hienoa, että voimme tavata näin vielä myöhemminkin... olen harmitellut edelleen sitä meidän juttua aina välillä. Minusta on tuntunut, että haluaisin pyytää sinulta anteeksi, koska toimin typerästi ja varmasti suutuit minulle.
Jos suoraan sanotaan, niin meidän juttumme oli aika surullinen kaikinpuolin ja päättyi typerimmällä tavalla ikinä.
Saanhan mailata sulle? Haluaisin, että voitais puhua vähän ja olla jossain väleissä... Mutta en nyt tarkoita mitään aktiivista yhteydenpitoa... parempi olis, jos puhuttais asioista nykyistemme kanssa... mutta jäi vaan sellainen suru siitä vuoden takaisesta.
Nyt menee ehkä jo vähän oudoksi, koska en todellakaan voi olla tarkoittamasi henkilö :D Mailaa vaikka sille, jonka luulet minun olevan niin huomaat etten ole... Mutta kiitos mielenkiinnosta tätä probleemaani kohtaan kuitenkin:)
samoja juttuja? Voiko olla kahta niin identtistä ihmistä... tiedän koko ajan etukäteen, mitä sanot seuraavaksi. :)
Onhan se niinkin, että moni on henkisesti, kuin toisen kopio ja persoonat ovat aika kaavamaisia, mutta tuntuu vaan tosi oudolta nyt tää.
Olin kyllä ihan aidosti kiinnostunut tästä jutustasi, enkä vain siksi, että luulin sinua exäkseni.
Huomasin vain yhtäkkiä samankaltaisuuden kovin vahvana.
"Mailaa vaikka sille, jonka luulet minun olevan niin huomaat etten ole..."
Hehheh... ja kun olettekin sama henkilö, niin huijaat mua siellä postissa, kuten täälläkin. :D Tekispä mieleni pyytää sua antamaan oso tänne. :D Ja mistäs tiesit, että minulla on hänen mailioso? ;D (en ole vainoharhainen, en) :D
Ajattelin vaan, että jopas oliskin ollut yhteensattuma, koska enhän mä olis huomannut moista yhdenkaltaisuutta, ellen olis alkanut kirjoittamaan sulle tähän ketjuun, enkä yleensä vastaa näihin...
jo vastannut... :) Mitäs tähän nyt sanoinkaan... taisin alkaa kertomaan itsestäni ja omista kokemuksistani, koska se on parempi tapa viedä keskustelua eteenpäin... toinen kertoo itsestään mieluummin ja keskustelu on vastavuoroista, jos kerron itsestäni vastaukseksi... jos takerrun johonkin yksityiskohtaan ja pyydän kertomaan enemmän, toinen vastaa niukemmin...
Kyllä se pelko ruokkii itse itseään niin, että ihminen pelkää alusta asti, ettei suhde kestä, ei usko siihen ja jos suhde ja suhteet eivät kestä, niin pelko ruokkii itseään ja lopulta sitä pitää itsestään selvyytenä, että menee poikki ja ehkä jopa lopettaa suhteen pelokkaasti ja tylysti... ei sitten enää pysty siihen, kun ero ahdistaa jo alusta asti niin paljon, että se on pakko toteuttaa jopa mahdollisimman nopeasti ja sitä jää tavallaan etäiseksi sille toiselle ja toinen tuntuu etäiseltä ja etäisyys pelottaa, koska se, että toinen ei ole lähellä, saa sen tuntumaan siltä, ettei toinen välitä, tai että suhde olis yksipuolinen?
Sivun mittainen kysymys, oliskohan Kantin pitänyt ottaa mallia minusta...
"Ja mistäs tiesit, että minulla on hänen mailioso? ;D " Siitä, että aiemmassa kommentissasi kysyit saatko mailata minulle :P (tai siis eksällesi, jonka luulit minun olevan)
Hmm. Niin, en tiedä tuosta samankaltaisuudesta. Kyllähän monet ihmiset voivat olla hyvinkin samankaltasia. Minä ainakin olen esim ihastuksissani ja itsessäni nähnyt usein tiettyjä vahvoja yhtenevyyksiä. Ovathan tuollaiset läheisyysongelmat kuitenkin aika yleisiäkin, ja idealistinen ja epärealistinen rakastuminen se vasta yleistä onkin. Varmaan minussa ja eksässäsi on kyllä jotain samankaltaisuutta, jos niin vahvasti tuli sellainen vaikutelma. En usko, että piirteeni tai ongelmani kuitenkaan mitään ihan kauhean harvinaisia ovat. Minulla ne nyt vaan joskus pääsevät vähän kärjistymään, kun elän näitä ihastussuhteita aika voimakkaasti aina. Jopa näissä "realistisen ihastumisen" tapauksissa näköjään...
Joo, no anteeksi vaan täsä sähläyksestä. :) En mä tarkoita vain noita tunteistasi kertomisia, vaan myös sen, mitä kerroit vanhemmistasi, kavereistasi ja entisistä suhteistasi, oli samoja juttuja, mitä exä kertoi minulle.
Totta... taisin aika selvästi ehkä sitten osoittaa, että minulla on se osoite...
Ei kuitenkaan olisi mikään kovin suuri ihme tavallaan, että olisit exäni, koska niitä on jo kaksi tänne tullut käymään. Toinen jäljitti minut tänne ja kehiitin kirjoittelemaan, kun hänellä oli hyviä ajatuksia, mutta eipä ole montaa viestiä kirjoittanut.
Toiselle kerroin tänne kirjoittavani ja hän käy aina välillä sitten täällä kiukuttelemassa, vaikka ei jostain syystä yksityisviestejä lähettelekään. :)
Ajattelisin, jos saisin viisi exää täyteen tänne palstalle, niin voisivat sitten kaikki puhua minusta kilpaa ja saisin kylpeä huomiossa. ;D
Harmi, jos et ole exäni... olisit ollut oikein hyvä ja kiva exä... olisin haikaillut perääsi koko ajan...
Läheisyyden pelko on aika tavallista, ja sen vaivaamilla ihmisillä on vaikeuksia eritysesti parisuhteessa.
En minä sano, että älä välitä. Alä kuitenkaan rupea luulemaan että sinulla olisi jotakin päässä vialla. Sinulla on vain normaali varovaisuus päässyt jotenkin vääristymään ja saamaan sellaisia mittoja, että siitä on sinulle enemmän harmia kuin suojaa.
Mutta sanos miten sen yli pääsee,jos on oikeita kamalia ja pakosti salattavia asioita?
Jos olet syyllistynyt murhaan, etkä ole paljastunut. Jos oletkin vaikka pedofiili, vaikka et ole ainakaan vielä jäänyt kiinni. Nämä tilanteet ovat varmaan vaikeita.
Sekin on aika tavallista, että ihminen ajattelee kamalia itsestään, mutta toisten mielestä nämä "kamaluudet" eivät ole mitään niin erikoista.
Otetaan esimerkiksi ärrävika, sorakielisyys. Monet ovat oppineet puhumaan suomea lausumatta kertaakaan ärrää (se saattaa laajentaa aktiivista sanavarastoa reilustikin). Asianomainen itse saattaa pitää ärrävikaansa, ja etenkin sen paljastumista kamalana ja pakosti salattavana asiana. Tämä vain esimerkin vuoksi.
siis aivan sama!! Eli olen kakskybänen,työtön,vähän kavereita, masentunut,entiset suhteet kemiaa ja tunteita(olin se iilimato:b),nykysin mies välittää ja mä kai lähinnä kaverina?,haluisin irti ja jättää miehen.. kuitenkaan en haluais loukata. Alotin ite äsken Seronil,masa lääkkeet ja odotan toivolla et ne toimii. Kokeilisit säkin masennuslääkkeitä?,ei ne haitakskaan ole.