itseään,tekojaan,riippuvuuksiaan,,(esim.alkoholisti) niin miten se vaikuttaa muihin?, Koska ihmisillä on tapana kohdella toista niinkuin toinen kohtelee itseään. Eli tekojaan häpeävä ihminen,saa vähän arvostusta ja on muiden silmissä pohjasakkaa?
Mutta jos sama ihminen pitäisi tekojaan hyväksyttävänä,eikä häpeilisi pitäisivätkö muutkin häntä enemmän arvossa?
Mutta jos sama ihminen pitäisi tekojaan hyväksyttävänä,eikä häpeilisi pitäisivätkö muutkin häntä enemmän arvossa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä minä ainakin arvostaisin äitiäni PALJON enemmän jos olisi edes vähän rehellinen ja pahoillaan lapsuuden alkoholismihelvettiin liittyen, mutta ei niin ei. Itseään pitää esimerkillisenä ihmisenä ja äitinä. Miten väkivaltainen alkoholisti olikaan lapsuudessani! En voi siitä häntä kuin katkerasti ihmetellä. Että ei voi edes rehellisesti jutella ja pyytää anteeksi. Äiti on rakas ja alkoholismista toipunut, mutta vaikea on ymmärtää ja antaa anteeksi kun hän ei edes myönnä alkoholismiaan ja etenkään sen helvetillisiä seurauksia lapsilleen.
Eli minä ainakin "vihaan" äitiäni sitä enemmän mitä enemmän pitää itseään niin paljon parempana että ei tarvitse edes lapsilleen olla rehellinen niin vaikeassa asiassa kuin alkoholismihelvetissä. Varmaan olisin paljon pehmeämpi äitiä kohtaan jos olisi rehellisempi.
Ajattelisin asian näin:
On ihmisiä, jotka ihailevat narsistisia ja häpeämättömiä (monin silmiin myös vakuuttavia) ihmisiä niin paljon, että ns. menevät siihen halpaan, mitä häpeämätön yrittää syöttää. Mitä itsenäisemmin ihminen pystyy ajattelemaan, sitä pienemmällä riskillä hän arvostaa sokeasti sellaista, jonka kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla arvostettavaa.
Sitten taas, jos puhutaan vain olemuksesta (eli että "katsoja" ei vielä tiedä millaisia tekoja henkilö tekee), niin varmaankin suurempi osa arvostaa häpeämätöntä enemmän, koska ensivaikutelmana häpeämättömästä ihmisestä voi olla juuri sellainen itsevarma ja vakuuttava. Itseään häpeilevä taas voi olemuksen tasolla viestittää, että häntä ei tarvitse arvostaa. Kun oppii tuntemaan, se ensivaikutelman vaikutus varmaan kuitenkin useimmilla hupenee.
Kaikki tekevät virheitä ja erehtyvät. Jos ei pysty myöntämään sitä ja kieltäytyy samalla häpeämästä pahojakin tekojaan, se on kamalaa ihmisen läheisille ja haitallista myös ihmiselle itselleen. Silloin ei myöskään pysty pyytämään anteeksi eikä myöskään saamaan.
Jos ihminen häpeää itseään, omaa olemustaan, heikkouksiaan, tunteitaan, se usein myös johtaa tekoihin, joita voi pitää hävettävinä. Jotenkin ihminen vain toteuttaa teoissaan sitä kuvaa, mikä hänellä on itsestään. Ja jos pitää itseään huonona, alkaa väkisinkin tehdä sellaisia asioita, jotka vahvistavat tätä kuvaa.
Eli jos ihminen on alkoholisti ja sen takia aiheuttanut mielipahaa läheisilleen, hänen olisi tervettä tunnustaa itselleen virheensä mutta suhtautua itseensä kuitenkin armeliaasti ja arvostaa itseään ihmisenä, joka on heikko. Tosin silloin ihminen jo yleensä pystyy myös tekemään elämässään sellaisia ratkaisuja, joiden avulla alkoholismi pysyy hallinnassa.
Tarkoitatko aloittaja häpeämistä synonyyminä katumiselle?
Omien huonojen tekojen katuminen herättää erilaisissa ihmisissä erilaisia reaktioita. Ihminen joka häpeää itseään, ei yleensä pysty katumaan, koska hän ei usko olevansa arvokas parantamaan käytöstään. Itseään häpeävä ihminen ei arvosta katumista ja katuvaa ihmistä, koska hän haluaa siirtää häpeänsä katuvaan ihmiseen, pois omilta harteiltaan.
Häpeään liittyy salailu, valehtelu ja piilottelu, katumus suuntautuu tulevaisuuteen luottavaisin mielin: jos on tehnyt virheitä, voi silti parantaa käytöstään nyt.
Häpeä heikentää ihmistä, katumus vahvistaa ja antaa omanarvontuntoa.
Vahvalla itsetunnolla varustettu ihminen arvostaa itseään ja muita, tuomitsee huonot teot, mutta ei ihmistä. Ihminen, jolla ei ole itsearvostusta, ei voi arvostaa muitakaan. Tällainen ihminen yrittää koko ajan päteä ja etsiä toisia,joilla on vielä heikompi itsetunto ja painaa heitä alas.
"Itseään häpeävä ihminen ei arvosta katumista ja katuvaa ihmistä, koska hän haluaa siirtää häpeänsä katuvaan ihmiseen, pois omilta harteiltaan."
Joo, toi on niin totta! Aina välillä joutuu tilanteisiin, jotka johtuvat molemminpuolisista väärinkäsityksistä. Itse aika sovittelevana luonteena pyrin sopimaan asiat ja pyydän helpostikin anteeksi omaa ymmärtämättömyyttäni. Eli olen valmis ottamaan osan syistä niskoilleni. Sitten sitä odottaa, että vastapuolikin myöntää omat virheensä ja pyytää omalta osaltaan anteeksi. Mutta näinhän ei aina tapahdu, vaan jotkut ihmiset ovatkin hyvin valmiita sälyttämään vastuun koko jutusta minun niskoilleni. Heistä oikein huokuu helpotus siitä, että joku suostuu syntipukiksi ettei vaan tarvitse myöntää että olisi ollut väärässä.
Oletko huomannut saman?
Häpeävä ihminen ei ulospäin näytä lainkaan häpeävältä: hän voi vaikuttaa jopa narsistisen itsevarmalta. Se, että jää häpeämään osoittaa mielestäni, että ei ole pystynyt häpeältään koskaan käsittelemään epäonnistumistaan.
Häpeä on ihmiselle niin raskas taakka kantaa varsinkin vuosikymmeniä, että häpeävä ihminen ikäänkuin vaanii jatkuvasti tilaisuutta ja ihmistä, johon voisi häpeänsä siirtää.
Joidenkin ihmisten seurassa on todella ahdistavaa ja raskasta olla. Usein minulle on myöhemmin selvinnyt, että he kantavat häpeissään häpeätaakkaansa ja koko heidän elämänsä menee häpeän peittelyyn.
Vanhanaikanen katolinen ripittäytyminen on hyvä lääke häpeän juurtumista vastaan. Kun väärät teot on tunnustettu, voi katumisen myötä saada ne anteeksi ja jatkaa elämäänsä silmät kirkkaina ja selkä suorana.
Terve häpeä sen sijaan liittyy tekemisiin.
Se että häpeää itseään, johtuu siitä, ettei tunne itseään arvokkaaksi. On siis huono itsetunto.
Itsetunnoltaan heikko ihminen yrittää saada häpeänsä hallintaan esim. niin, että pyrkii toimimaan aina "oikein" ja virheettömästi. Vaikka hän tietää, että kaikki ihmiset tekevät virheitä, hän itse pyrkii kaikin tavoin niiden tekemistä välttämään, koska virheidensä seurauksena hän joutuu kohtaamaan oman puutteellisuutensa ja siitä kumpuavan häpeänsä. Jos oman "arvottomuuden" kohtaamisesta aiheutuu liikaa tuskaa, ihminen kieltäytyy tunnustamasta virheitään valehtelemalla, vastaan väittämällä ja jos ei muu auta, niin fyysisellä väkivallalla.
Ehkä suomalainen itsetunto-ongelma ei olisi niin mittava, jos olisimme katolisia. Jostain syystä luterilainen kirkko ei ole saanut kristinuskoon liittyvää anteeksiannon viestiä niin eläväksi, että ihmiset voisivat oikeasti heittäytyä "herran haltuun". Se voisi kuitenkin helpottaa monen sielunelämää huomattavasti.
Häpeässä on jotakin pysähtynyttä ja toivotonta. Häpeävä ihminen kuluttaa energiaansa hukkaan selittääkseen erehdyksiään parhain päin, säilyttääkseen kasvonsa. Ihmisen ei ole tarkoitettu lymyillä ja peitellä virheitään, vaan tunnustaa ne luottaen anteeksiantoon ihmisiltä ja Jumalalta. Näin energiaa vapautuu rakkauteen Jumalaa, itseä ja muita kohtaan.
Lutherhan ei alunperin pyrkinyt luomaan uutta uskontoa, vaan puhdistamaan katolilaisuutta lahjonnasta. - En ole oikein koskaan ymmärtänyt, että mitä se luterilaisuus noin niinkuin syvälliseltä kannalta voisi antaa ihmisen sielulle, mitä hoitavaa?
Synnintunnustus ja katumus on erittäin arvokas sakramentti, hoitava ja terapeuttinen. Luulen, että psykiatreja tarvittaisiin paljon vähemmän, jos rippikäytäntö ja katumuksen sakramentti olisi yleisemmässä käytössä meillä täällä Suomessakin.