Länsimais-individualistinen kulttuurimme näkee jokaisen yksilönä ja niin ollen myös moraalisena toimijana. Jokaisen katsotaan olevan vastuussa teoistaan.
Tästä perusjäsennyksestä seuraa sekä hyvää että pahaa. Historiallisella uudella ajalla individualismi on korostunut, mikä on merkinnyt yksilön vapauksien ja oikeuksien esiinnnousua. Näiden rinnalla länsimaiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi on noussut demokratia. Kun nykyisin puhumme demokratiasta jonkinlaisena yleisinhimillisenä ideaalina, joka esim. Irakissa nyt kuin jostain taikaiskusta pitäisi saattaa vallitsevaksi, emme tajua, että demokratia sellaisena kuin se meille on juurtunut, on oman eurooppalais-amerikkalaisen kulttuurimme tuote ja sellaisena omaan historiaamme tiukasti sidottu eikä siitä mitenkään "irrotettavissa" ja tuosta vain muualle siirrettävissä.
Toisaalta taas yksilöllisyyden korostuminen on merkinnyt myös sitä, että me länsimaalaiset emme enää pysty näkemään oman ihmislajimme perimmäistä sosiaalista luonnetta. Emme tajua, ettei kukaan synny tähän maailmaan valmiiksi hyvänä tai pahana, vaan että se mitä ihminen on riippuu kulttuurista, jossa hän kasvaa. Kun vastasyntyneitä on hyljätty metsiin niin että sudet, jotka myös ovat hyvin sosiaalisia eläimiä, ovat omineet vauvan pennukseen, tällaisia ihmisiä löydettäessä heitä ei ole edes osattu tunnistaa ihmisiksi. (Nämä ylläolevat ajatukset on poimittu Seppo Oikkosen 'Narkissos-esseistä' http://personal.inet.fi/tiede/seppo.oikkonen )
Kuolemantuomion oikeutusta pohdittaessa jää näkemättä, miten individualistiseen ihmiskuvaan tämä pohdiskelu liittyy. Kuolemantuomiossa kärjistyy äärimmilleen näkemys, jonka mukaisesti jokainen on oman onnensa tai kohtalonsa seppä, ja ettei ympäröivällä yhteisöllä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä joku yksittäinen yksilö on tehnyt. Kuolemantuomion kannattaminen on äärimmäinen tapa sanoutua irti kaikesta yhteisön vastuusta.
Saddamin tapaus on eräänlainen karikatyyri oman länsimaisen ajattelumme rajoittuneisuudesta. Kokonaiskuva kaikesta mikä on tapahtunut on surkuhupaisa, eikä tee kunniaa älyllemme eikä eläytymiskyvyllemme. Bush kaivoi pöytälaatikoistaan suunnitelmat Irakin valloittamiseksi, ja kun WTC-tapahtumat antoivat hyvän tekosyyn, toteutti sotahankkeen. Sitä perusteltiin "verisen diktaattorin kukistamisella" ja "demokratian viemisellä" Irakiin. Käytännössä tämä onkin sitten osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Se tulee olemaan samaa kuin yrittäisi kääntää kelloa viisisataa vuotta ajassa eteenpäin ja ihmettelisi, mikseivät maisemat silmien edessä muutu. Samaan sarjaan länsimaista älyttömyyttä kuuluu lausunto, joka kuultiin tämän maailmanpoliisiksi ryhtyneen USA:n heikkolahjaisen presidentin muikistevasta suusta, kun hän epäsuorasti vihjaili tuomion suuntaan kertoessään jättävänsä Saddamin "irakilaisten käsiin kunhan sopiva järjestely ensin löytyy".
On inhimillistä kohdistaa pahuus johonkin yksittäiseen henkilöön, personoida pahuus, koska siten tunnemme saavamme sen ikään kuin paremmin hallintaamme. Mutta tämä on vain harhakuva, sillä näin itse asiassa emme näe pahuuden syitä emmekä sen todellista luonnetta. Se paljastuisi vasta jos kysyisimme, mistä diktaattorit saavat tukijansa. Mistä he saavat sen legitimaation, jolla valtaansa käyttävät? Tähän ei riitä vastaukseksi, että nämä pahat ihmiset pakottavat jokaisen ympärillään olevan - vaikkapa väkivallan uhalla, tms - tottelemaan julmia käskyjään. Mikä erottaa diktaattorin ja sekopään, joka oitis suljettaisiin väkivaltaisena vaaratekijänä hullujenhuoneeseen? Tähän kysymykseen on vastaus: se ettei yksikään diktaattori saa valtaansa yksin, vaan jokaisella diktaattorilla on oma tukijapiirinsä, jota pitkin valta laajenee koko yhteiskuntaan.
Jos diktaattoreiden - tai esimerkiksi Nurnbergissä tuomittujen natsipomojen - vallan todelliset lähteet myönnettäisiin, pahuuden personoiminen kävisi vaikeammaksi, ja meidän olisi otettava käsiteltäväksemme ne hankalat asiat, jotka liittyvät vastuun jakautumiseen useammille. Niitä emme individualistisesta kulttuuriharhastamme johtuen taas pysty käsittelemään.
Tästä perusjäsennyksestä seuraa sekä hyvää että pahaa. Historiallisella uudella ajalla individualismi on korostunut, mikä on merkinnyt yksilön vapauksien ja oikeuksien esiinnnousua. Näiden rinnalla länsimaiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi on noussut demokratia. Kun nykyisin puhumme demokratiasta jonkinlaisena yleisinhimillisenä ideaalina, joka esim. Irakissa nyt kuin jostain taikaiskusta pitäisi saattaa vallitsevaksi, emme tajua, että demokratia sellaisena kuin se meille on juurtunut, on oman eurooppalais-amerikkalaisen kulttuurimme tuote ja sellaisena omaan historiaamme tiukasti sidottu eikä siitä mitenkään "irrotettavissa" ja tuosta vain muualle siirrettävissä.
Toisaalta taas yksilöllisyyden korostuminen on merkinnyt myös sitä, että me länsimaalaiset emme enää pysty näkemään oman ihmislajimme perimmäistä sosiaalista luonnetta. Emme tajua, ettei kukaan synny tähän maailmaan valmiiksi hyvänä tai pahana, vaan että se mitä ihminen on riippuu kulttuurista, jossa hän kasvaa. Kun vastasyntyneitä on hyljätty metsiin niin että sudet, jotka myös ovat hyvin sosiaalisia eläimiä, ovat omineet vauvan pennukseen, tällaisia ihmisiä löydettäessä heitä ei ole edes osattu tunnistaa ihmisiksi. (Nämä ylläolevat ajatukset on poimittu Seppo Oikkosen 'Narkissos-esseistä' http://personal.inet.fi/tiede/seppo.oikkonen )
Kuolemantuomion oikeutusta pohdittaessa jää näkemättä, miten individualistiseen ihmiskuvaan tämä pohdiskelu liittyy. Kuolemantuomiossa kärjistyy äärimmilleen näkemys, jonka mukaisesti jokainen on oman onnensa tai kohtalonsa seppä, ja ettei ympäröivällä yhteisöllä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä joku yksittäinen yksilö on tehnyt. Kuolemantuomion kannattaminen on äärimmäinen tapa sanoutua irti kaikesta yhteisön vastuusta.
Saddamin tapaus on eräänlainen karikatyyri oman länsimaisen ajattelumme rajoittuneisuudesta. Kokonaiskuva kaikesta mikä on tapahtunut on surkuhupaisa, eikä tee kunniaa älyllemme eikä eläytymiskyvyllemme. Bush kaivoi pöytälaatikoistaan suunnitelmat Irakin valloittamiseksi, ja kun WTC-tapahtumat antoivat hyvän tekosyyn, toteutti sotahankkeen. Sitä perusteltiin "verisen diktaattorin kukistamisella" ja "demokratian viemisellä" Irakiin. Käytännössä tämä onkin sitten osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Se tulee olemaan samaa kuin yrittäisi kääntää kelloa viisisataa vuotta ajassa eteenpäin ja ihmettelisi, mikseivät maisemat silmien edessä muutu. Samaan sarjaan länsimaista älyttömyyttä kuuluu lausunto, joka kuultiin tämän maailmanpoliisiksi ryhtyneen USA:n heikkolahjaisen presidentin muikistevasta suusta, kun hän epäsuorasti vihjaili tuomion suuntaan kertoessään jättävänsä Saddamin "irakilaisten käsiin kunhan sopiva järjestely ensin löytyy".
On inhimillistä kohdistaa pahuus johonkin yksittäiseen henkilöön, personoida pahuus, koska siten tunnemme saavamme sen ikään kuin paremmin hallintaamme. Mutta tämä on vain harhakuva, sillä näin itse asiassa emme näe pahuuden syitä emmekä sen todellista luonnetta. Se paljastuisi vasta jos kysyisimme, mistä diktaattorit saavat tukijansa. Mistä he saavat sen legitimaation, jolla valtaansa käyttävät? Tähän ei riitä vastaukseksi, että nämä pahat ihmiset pakottavat jokaisen ympärillään olevan - vaikkapa väkivallan uhalla, tms - tottelemaan julmia käskyjään. Mikä erottaa diktaattorin ja sekopään, joka oitis suljettaisiin väkivaltaisena vaaratekijänä hullujenhuoneeseen? Tähän kysymykseen on vastaus: se ettei yksikään diktaattori saa valtaansa yksin, vaan jokaisella diktaattorilla on oma tukijapiirinsä, jota pitkin valta laajenee koko yhteiskuntaan.
Jos diktaattoreiden - tai esimerkiksi Nurnbergissä tuomittujen natsipomojen - vallan todelliset lähteet myönnettäisiin, pahuuden personoiminen kävisi vaikeammaksi, ja meidän olisi otettava käsiteltäväksemme ne hankalat asiat, jotka liittyvät vastuun jakautumiseen useammille. Niitä emme individualistisesta kulttuuriharhastamme johtuen taas pysty käsittelemään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
sotarikoksista syytetty YK:n mukaan tuomita vielä nykyään kuolemaan? En siis tarkoita sitä etteivätkö jenkit pyrkisi antamaan kaikin keinoin kuolemantuomiota, jonka he luultavasti saavatkin läpi, vaan sitä että mitä se YK:n kanta tähän asiaan on?
Siis kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kukaan ei ole yksin vastuussa mistään? Alaikäisiä tappava ja raiskaava ihminen ei ole vastuussa teoistaan? Älä nyt viitsi.
Vaikka olenkin valmis myöntämään, etteivät ihmiset synny pahoina, niin täsmälleen samanlaisen ympäristön vaikutus kahteen ihmiseen on lähes aina erilainen. Voitaneen siis olettaa joillain ihmisillä olevan suurempi taipumus pahuuteen kuin toisilla?
Vaan kuuluuko tuosta asiasta ihmistä tuomita? Tottakai. Jos ympäröivällä kulttuurilla on tosiaan niin suuri vaikutus kuin väität niin karsimalla pahat osat tästä vuorovaikutusten verkosta saamme aikaiseksi terveen yhteiskunnan. Vaihtoehtonahan olisi "sairaan" yksilön tervehdyttäminen ja hidas rakenteiden muuttaminen, jotta vastaavia häiriöitä ei vuorovaikutuskenttään pääse syntymään. Tässä teoriassa vaan on ainakin kaksi vikaa:
-Jo määritelmänsä mukaan yhteiskunnan vihollinen on ihminen jonka arvot eroavat valtavirrasta. Täten voidaan olettaa, että näitä ihmisiä on vähemmän kuin valtavirran ihmisiä. Jos yritetään puhdistaa tuota pientä ideologista tahraa samaan aikaan toisaalla nousee uusia tahroja. Yhteiskunta entiteettinä on yksinkertaisesti liian iso ja hidas vastaamaan pienten yksikköjen haasteisiin. Tästä syystä hegemonia on tuomittu ikuiseen taisteluun (mikä on toisaalta terve ja dynaaminen merkki yhteiskunnassa). Joka tapauksessa hidas tervehdyttämisprosessi ei voi olla ikinä valmis.
-Toisekseen -kuten edellisessä jo hieman sivusinkin- jos ideologinen verkko saataisiin pysyvään stabiiliin tilaan tarkoittaisi se myös kaiken kehittymisen loppua.
Entä sitten pohdinta näkökantamme suppeudesta... Ymmärrän pointtisi siitä, että monissa asioissa meiltä puuttuu tietoa ja ymmärtämystä muista kulttuureista. Ehkä sheikin jalkavaimo nauttii oikeasti elämästään enemmän kuin kontulalainen "vapaa" työläisnainen. Mene tiedä.
Voidaan kuitenkin pitää joitain asioita yleismaallisesti järkevinä... Toista ihmistä ei saa oman päänsä mukaan tappaa, raiskata tms. Se ovatko nämä säännöstöt globaaleja vai paikallisia jääköön muiden pohdittavaksi. Kaikki asiat eivät ole kulttuurisidonnaisia. Toki länsimainenkin kulttuuri (tai siihen laskettavat kansat) rikkovat perustavia sääntöjä, mutta se ei oikeuta mitään pata kattilaa soimaa tyyppistä luistamista vastuusta.
Voidaan kai sanoa, että jos joku näkee mainoskuvassa kaupungilla vähäpukeisen naisen, kiihottuu ja sen seurauksena raiskaa jonkun, että mainostoimisto, mainostava yhtiö, ehkä jopa mainoksen ripustanut ihminen ovat osasyyllisiä tapahtumaan. Ehkä me kaikki olemme kun sallimme moisten mainosten levittämisen?
Tuo tie vain kun on loputon suo. Jos kaikki ärsykkeet rakennetaan heikoimpien ja vaikutuksille altiimpien yksilöiden mukaan päädymme situmaan erakkoina komerossa pakkopaita päällä jokainen. Kanssakäyminenkin jo tarkoittaa, että molemmat osapuolet saavat viestejä toiselta. Viestit taas voi jokainen tulkita tavallaan. Sama kirja saattaa toiselle kertoa uskomattomasta rakkaudesta ja toiselle se on oikeutus kansanmurhan tekemiseen. Ihan oikeasti näin voi käydä. Onko tuon kirjan kirjoittaja osasyyllinen kansanmurhaan????
Olivatpa vaikutteet mitä tahansa ihminen yksin tekee teon ja ihminen yksin voi siitä vastata. Tekoon johtaneisiin vaikuttimiin voidaan jälkikäteen puuttua, mutta kuten sanottua on tuollainen toiminta liian hidasta ollakseen tehokasta.
Yksilön ja yhteiskunnan (tai ympäristön) suhde on ikuisuuskysymys. Olen sitä mieltä, ettei sille ole ratkaisua. Kun siihen eri yhteyksissä, kuten nyt tässä kuolemantuomion herättämässä pohdiskelussa, pitää väkisin löytää ratkaisuja, ne voivat löytyä vain sallimalla tiettyä älyllistä epärehellisyyttä. Tätä väistämätöntä älyllistä epärehellisyyttä juuri yritin pohdiskelussani jäljittää.
Havaintoesimerkki siitä on heti juttusi alussa:
"Vaikka olenkin valmis myöntämään, etteivät ihmiset synny pahoina, niin täsmälleen samanlaisen ympäristön vaikutus kahteen ihmiseen on lähes aina erilainen. Voitaneen siis olettaa joillain ihmisillä olevan suurempi taipumus pahuuteen kuin toisilla?"
Tämän pohdiskelun olennainen anti? Jos ajattelet tuon puhtaan loogisesti läpi, siinä sanotaan, että jotkut ihmiset syntyvät suuremman taipumuksen pahuuteen omaavina. Eroaako tämä jotenkin oellisesti siitä että jotkut syntyvät pahoina?
Luulen, ettei joitakin ongelmia yksinkertaisesti voi ratkaista sellaisen ajattelun puitteissa, joissa niitä yritämme ratkaista. Jos hahmotamme äärimmäiset vastakohdat: toisaalta täysin "vapaan tahdon" ohjaaman yksilön, jota mikään ympäristötekijä ei millään lailla määrää tai sido, toisaalta täysin ympäristövaikutustensa determinoiman yksilön, joka oikeastaan vain toteuttaa sen osan tai roolin, johon kulttuurivaikutukset hänet pakottavat - näemme selvästi, ettei kumpikaan näistä ideaaleista voi olla yksinään totta. Totuus on, että meidän on oletettava sekä vapaan tahdon olemassaolo, että otettava huomioon ympäristön vaikutus.
Oikeudellisessa ajattelussa tästä sitten seuraa mielenkiintoisia seuraamuksia. Tuomitsemme yksilön, mutta toisaalta olemme monessa tapauksessa valmiita ottamaan lieventävinä asianhaaroina huomioon ympäristö- yms. tekijöitä. Tämä johtuu siitä, että joissakin yhteyksissä tajuamme selvemmin, että pahuudellakin on syynsä, ja olisi ei vain kohtuutonta vaan epäoikeudenmukaista tuomita raskaasti esim. joku joka nälkäänsä varastaa leipää.
Oma individualismimme, jolla on länsimaisessa historiassamme vahva rooli, on ajanut meidät kujan pohjukkaan. Tällä hetkellä meillä on edessämme ongelmia, joihin ei enää löydy yksilöoikeudellista ratkaisua. Jostain luin esimerkin lesbopariskunnasta, jolla omasta mielestään on oikeus yhteiskunnan rahoittamaan keinohedelmöitykseen. Koko ongelma on kummallinen. Eikö tässä jo tunnu jotenkin siltä, että käsiteltävä ongelma ei yksinkertaisesti enää ratkea sellaisen ajattelun puitteissa, jossa sitä yritämme ratkaista?
Kuolemantuomion suhteen ongelmia myös on olemassa. Olen aavistavinani, että kuolemantuomion joiltakin saama kiihkeä kannatus nousee nimenomaan siltä pohjalta, että jotenkin vaistotaan asioiden tosiasiallinen monimutkaisuus, epäselvyyksien olemassaolo, hankalat arviointiongelmat - ja halutaan oikaista ohi kaikesta tuosta monimutkaisesta "selittelystä" ja lyödä asiat halki-poikki-pinoon. Halutaan kertakaikkisesti poistaa paha maailmasta, eikä tajuta, että ongelma onkin omien korvien välissä, siinä ettei enää jakseta käsitellä liian monisärmäiseksi ilmenevää "yhteisöllisen" pahuuden käsitettä?
Tämä merkitsee käytännössä sitten kuitenkin älyllistä epärehellisyyttä, joka tulee ilmi välittömästi, kun yksioikoisuudelle käytännössä kuitenkin pitäisi esittää järkiperusteluja. Niissä sitten törmätään juuri tuonkaltaisiin "oikeuttaako minihame raiskauksen" - tyyppisiin argumentointeihin. -- Ei tietenkään oikeuta, mutta lakkaako yksilön ja yhteisön ongelma olemasta sillä että tuomitsemme raiskaajan? Kysymys: kun vaikuttaa kaiken todistusaineiston perusteella siltä, että riippumatta rangaistuksen kovuudesta raiskaaja todennäköisesti uusii tekonsa, todistaako tämä raiskaajan kerta toisensa jälkeen "valitsemaa" pahuutta vai sitä, että meillä on ongelmanamme tyyppi, jossa vaikuttaa jokin muu kuin hänen oma "tahtonsa"?
Olisiko sairaala ja vahdittu elämä raiskaajalle kuitenkin oikeampi ratkaisu kuin raipat? Tämä kysymyksenasettelu ei olennaisesti poikkea kysymyksestä: katoaako diktaattorin "pahuus" hirttämällä diktaattori, vai jääkö olennainen osa tuota "pahuutta" vaikuttamaan kannattajissa, vaikka pahuuden ulkoistettu symboli tuhottiinkin?
Ihmiset ensin ihailevat diktaattoria, saavat omalle vihalleen (pahuudelleen) vahvistusta tämän ilmaisemasta vihasta, sortuvat sitten diktaattorinsa johdolla mielettömyyksiin ja hirvittävyyksiin, ja kun järjestelmä romahtaa, hirttävät diktaattorinsa uskoen poistaneensa siten pahuuden maailmasta. Toistuu läpi historian.
Atomistinen ihmiskuva voi mahdollistaa helpon ongelmanratkaisun, mutta hyvä ja paha ovat sekä yksilöön että koko yhteisöön sisäänrakentuneita tekijöitä. Palikka-ajattelulla ei pahuuden poistamisessa ole käyttöä - paha ei muodostu pahoista ihmisistä (palikoista), vaan siitä että oman mielemme perusdualismit eivät ole hallinnassamme. (Psykoanalyyttisesti ilmaistuna pahan ongelma on seurausta siitä, ettemme ole sovussa oman pahuutemme kanssa, vaan ulkoistamme sen.)
Vaikka kulttuurit poikkeavatkin toisistaan nimenomaan yhteisöllisyytensä ominaislaadun (ja myös esim. pahuuden projisoimisen) suhteen, olet oikeassa siinä, että varmasti on kaikkialla tunnistettavia yleisinhimillisiä tekijöitä. Esimerkiksi toimimista vastoin toisen tahtoa pidetään kaikkialla pahana - vaikka kuria kuinka arvostettaisiin, raakaa väkivaltaa ja pakkoa ei pidetä missään kunnioitettavana hyveenä. Niitä on aina erilaisin, joskun hyvinkin kyhäillyin ja kiemuraisin tavoin puolusteltava. Tällainen Yksilön ja perimmäisen ihmisoikeuden tunnustaminen on aina mitalin toinen puoli - nuo Charles Taylorin esittämät strong-evaluation -moraalikoodit ovat synnynnäisiä ja yleisinhimillisiä - eikä tätä voi olla missään pohdinnoissa ottamatta huomioon. Mutta mitalin toinen puoli on, että yksilöä ei ole olemassa ilman häneen sisäänrakennettuja yhteisöllisiä vaikutuksia, eikä tätäkään tosiasiaa pysty mitenkään väheksymään.
Mikä ero on siis pahalla ja pahuuteen taipuvaisella. Tuossa voidaan ensin hetki pohtia pahuutta. Psykologithan usein -mielestäni tosin virheellisesti- yksinkertaistavat ja rinnastavat pahuuden aggressiivisyyteen. Jos pahuutta aletaan tällä tavoin etsimään ihmisen sisältä päädytään aina kulkemaan ympyrää. Mikään ihmisen ominaisuus ei ole pelkästään paha vaan esimerkiksi aggressiota voidaan käyttää positiivisesti urheilussa, työssä yms. sehän on tavallaan liikkeelle laittava voima. Tuolla tavoin pohdiskeltaessa törmätään todellakin tyhjän pohdiskelemiseen.
Pahuutta voidaan mielestäni tarkastella vain sen suhteessa ulkopuoliseen maailmaan. Eikä pahuus ole kuitenkin suhteellista ja sen toteaminen vaatii pahuuden kohdentamista johonkin ulkopuoliseen? Voitaneen sanoa (vanhaa puun kaatumisjuttua mukaillen), että jos kukaan ei havainnoi aiheuttamaasi pahuutta, oletko silloin paha?
Siis vaikka alttius pahuuteen lähtee ihmisestä, niin se voidaan todeta vain vuorovaikutuksissa. Tuo vuorovaikutus joka johtaa siis pahuuteen toimii luonnollisesti molempiin suuntiin. Olisi jopa tyhmää ajatella pahuuden olevan pelkästään ihmisen sisäinen voima tai toisaalta puhtaasti ympäristön vaikutusta. Totuus on harmaalla alueella ja sen sijainti vaihtelee suuresti tapauksittain...
Sitten tuo leivän varastaminen... Kieltämättä hankala pala tämän pohdinnan kannalta. Tässähän törmätään siihen ongelmaan, ettee kaikkia tapaukseen vaikuttavia muuttujia voida ikinä tietää. Haluatko todella alkaa etsiä näissä asioissa absoluuttista totuutta?
Ihminen varastaa leipää (paha)
Syynä oli, että hänen lapsensa näkee nälkää ja rahat on loppu (hyvä motiivi)
Rahat olivat loppu koska hän oli juonut rahansa (paheksuttavaa)
Hän joi koska puoliso oli kuollut ja firma teki konkurssin (ymmärrettävää?)
Tätä päätelmäketjua voitaisiin jatkaa liki loputtomiin ja oikeuslaitoksen tehtävähän on saada selville mahdollisimman monet noista asioista. Jossain kohtaa vain on pakko viheltää peli poikki tai muuten mitään päätöksiä ei voitaisi tehdä.
Tässä astuu esiin ihmisen ihmeellinen kyky sumeaan logiikkaan. Vaikka näitä asioita ei voida mitata samoilla mitta-asteikoilla voidaan niiden suhteista muodostaa jonkinlaisia mielikuvia. Eksakteissa tieteissä pyritään absoluuttiseen totuuteen, mutta humanistisissa tieteissä on usein pakko tyytyä likiarvoihin. Puhdas matemaattinen todistelu on todellakin kykenemätön ratkomaan näitä ongelmia.
Kaikesta tästä toki seuraa, että jakamamme oikeuden päätökset eivät ole täydellisiä ja aina edes oikeita. Täydellisen päätöksen tekeminen yksilötasolla vaatisi kuitenkin niin paljon tietoa ja niin paljon prosessointia, vuorovaikutustaulukoita yms. että ilman jonkinlaista sumean logiikan ja linjavetojen "purukumi ja pyhä nhenki" tyyppistä viritystä ei sääntöjen asettaminen ja valvominen olisi edes mahdollista.
Sumea logiikka ja eri asioiden painoarvot tämän kaltaisessa "kartoittamattomassa" päätöksenteossa ovat taas tietysti seurausta vuorovaikutuksesta. Periaatteessahan tämä on hyvä asia, sillä eikö yhteiskunnan antamien tuomioiden pidä heijastaa yheiskunnan itsensä edustamia arvoja? Ongelmahan on ilmeisesti siinä, että paikallisesti arvot vaihtelevat paljonkin. Hienostoalueella kasvanut korkeimman oikeuden tuomari ei ehkä ole todellakaan paras ihminen tuomitsemaan gheton asukkaita, sillä häneen eivät ole vaikuttaneet ne arvot jotka ovat vallisevina syytetyn maailmassa. Oikeudenmukaista olisi kai tulla tuomituksi vertaistensa toimesta?
Entä pitääkö syytetty tuomita omien arvojensa vai
uhrien arvojen mukaan? Eikö nykyinen järjestelmä (missä yleiset pelisäännöt ovat julkiset ja demokraattisesti päätetyt ja soveltaminen on paikallista ja usein asianhaaroille altista) ole melko toimiva. Ihmisille siis kerrotaan mikä on missäkin laitonta ja niiden sääntöjen rikkomisesta rangaistaan. Se onko ko. asia rikollista siellä mistä olet tullut on epäolennaista.
Pahuus tai hyvyys jätetään siis tavallaan sivurooliin. Tärkeintä on sääntöjen noudattaminen ja koko hyvyys/pahuus dilemma vaikuttaa vain raskauttavana tai lieventävänä asianhaarana. Kaikenkaikkiaan toimiva ratkaisu kun otetaan huomioon se, ettei näissä asioissa ole oikeaa vastausta...
Kirjotelmani hieman taas rönsyilee, mutta se johtuu osin siitä, että ajattelen samalla kun kirjoitan... In a nutshell:
-Pahuus on suhteelista
-Tuomiota ei anneta pahuudesta vaan sovittujen sääntöjen rikkomisesta
Kaikki esittämäsi lähtee liikkeelle ja perustuu atomistiseen ihmiskuvaan.
Oman käsitykseni mukaan ihminen ei sen enempää biofyysiseltä kuin psyykkiseltä puoleltaan ole atomistinen. Myöskin "minä" on sosiaalinen muodoste.
Jos lähtökohta on toinen, pahuuden ongelma ja myös se mitä yritämme tehdä eliminoidaksemme pahuuden maailmasta näyttäytyvät toisenlaisina.
Jos oletetaan kaiken olevan matriisi, niin eikö sekin silti koostu jostain. Pienimmät käsiteltävät yksiköt tästä jostain ovat vuorovaikutus, aate ja yksilö? Sinun mielestäsi tuota yksilöä ei ole?
"Myöskin "minä" on sosiaalinen muodoste"
Jos ei ole toimijaa, voiko mitään muodostua? Kuvittelisin ettei, mutta jos ei ole olemassa mitään mikä olisi individualistista, niin mikä voi olla tuo toimija? Aatteet toimivat ihmisten kautta?
Aatteet toimivat ihmisten kautta.
Ei huono tapa sanoa asia. Tiedollisessa mielessä, kuitenkin. Voi viitata intersubjektiiviseen, joka elää yksilöiden yli ja jossa tapahtuvat muutokset ovat hitaita.
Mutta myös moraali on "sosiaalinen muodoste" (Jerusalem). Se on sitä "että elämme kaikki toistemme sieluissa" - tai jotain. (Oikkonen: Narkissos-esseet.)
Ei-atomistinen lähestymistapa ei palaudu atomitasolle. Siksi on hieman vierasta, että jotenkin yrität jatkuvasti matsästää atomaariset lähtökohdat yksilötasolla.
Toistan vielä tuon minkä sanoi aiemmin. Yksilön ja yhteisön keskinnäissuhde on ratkaisematon. Voi ottaa lähtökohdaksi kumman tahansa, mutta kumpaakaan ei voi johtaa toisesta tai palauttaa toiseen. Täytyy tyytyä ratkaisemattomuuteen, ja nähdä ongelmatkin siinä valossa. Joitakin ongelmia on pakko "ratkaista" vaikka ne olisivatkin ratkaisemattomia. Ratkaisemattomuuden näkeminen muuttaa kuitenkin suhtautumistamme.
kokea ongelmaksi sitä minkälaisiksi säännöt loppuen lopuksi muodostuvat, sillä kyllä ne aina jollain tavalla muodostuvat. Kaikki ajattelu on todellista, ei ajattelu itsessään ole iroitettu todellisuudesta, eli siis olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa eli muutoksen keskellä. Tämän takia ei teoreettisia pohdiskeluja kannata pitää liian sitovina, välillä asiat menee miten menee.
Niin ja jos kaikkia vaikutuksia ei voi ottaa huomioon, niin eikö silloin ne seikat jotka otetaan huomioon kerro jotain siitä henkilöstä, joka näitä syitä pitää vaikuttavina syinä?