Palstoilla käytäviä Irak-keskusteluja keskusteluja jonkinverran seuranneena minua on alkanut hämmästyttää, miten paljon ajankohtaiskeskustelu USA:n Irak-invaasiosta tapahtuu paikoilleen asettuneen rintamalinjan puolin ja toisin. On jämähdetty pahasti poteroihin.
Juupas-eipäs jankutusta käydään lukemattomista erillisistä kysymyksistä, mutta jos olennaisen sisällön tiivistäisi, jäljelle jäisi vain kaksi lähtökohtaista asennetta. Toiset ovat alusta loppuun asti USA-henkisiä, toiset USA-kriittisiä. Tämä määrää kaikkea.
Olen yrittänyt miettiä syitä sille miksi tuollainen tunnustuksellisuus on ihmisille välttämätöntä. Miksi on valittava puolta, miksi pätee tuo merkillinen ja kaikelle kriittisyydelle vieras laki: "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella."
Miksi USA:n tekemisiin suhtaudutaan niin korostuneesti - sille asetetaan vaatimuksia, joita ei aseteta esim. toiselle suurvallalle, Venäjälle. Olen löytänyt tähän kysymyksen muutaman vastauksen.
Yksi vastaus on, että länsimaisina ihmisinä meille USA sijaitsee ihanteittemme suunnassa - sieltä on tullut meille paljon kulttuurivaikutusta ja se on ehdottomasti tarjonnut esikuvaa mm. teknisen edistyksen suhteen. Siksi se, että USA osoittautuu jossain suhteessa epäihanteelliseksi tai jopa toimii roiston tavoin vastoin maailman moraalista mielipidettä, on erityisen kipeä paikka. Amerikan yhteiskunnan rappio, sosiaalinen hajoaminen ja sisäinen väkivalta, poliittinen ja taloudellinen korruptio, horjuttavat kuvaamme ihannevaltiosta. Omavaltainen ryhtyminen "maailmanpoliisiksi" ja tietoinen valehtelu Irak-hyökkäyksen oikeuttamiseksi ovat avanneet monien silmät. Bushin sotapolitiikan vastainen oppositio kasvaa USA:ssa koko ajan - se tulee saamaan Saddamin pidätyksestäkin uutta potkua kun aikaa kuluu ja tilanne taas komplisoituu - ja kaikkialla muualla vapaassa maailmassa aletaan koko ajan nähdä miten tyhjää retoriikkaa puheet "deomokratiasta" ja ihmisoikeuksista ovat. Todellisuudessa on kyse vain pintavaikutelman luomisesta - keep smiling pyhien arvojen tasolla.
Voidaan tietysti kysyä, miksi odotamme USA:lta enemmän kuin muilta mailta. Miksemme voi ottaa realiteettina sitä, ettei kyseessä ole sen kummempi raadollisesti omia etujaan ajava valtio kuin Venäjä tai mikä muu maa tahansa. Venäjän suhteenhan emme odota demokratiaa ja ihmisoikeuksien kunnioittamista, koska tajuamme ettei historia siellä anna edellytyksiä kehittyneille inhimillisille arvoille. Ehkä olisikin oikein, jos oppisimme katsomaan Amerikan historiaa vastaavanlaisten silmälasia läpi: eihän Amerikkakaan ole muuta kuin roskaväestön ja erilaisen epäsosiaalisen siirtolaisaineksen kansoittama manner, jossa perustuslaki laadittiin takaamaan kaikenlaisille kummallisille uskonlahkoille toimintavapaus. Se ei ollut oikea pohja oikean demokratian kehittymiselle.
Toinen syy miksi USA joutuu erityisasemaan liittyy sen aggressiivisuuteen, jota se osoittaa niin taloudessaan kuin sotilasmahdissaan. USA ei ole kaihtanut konflikteja - kansallishenkeen taitaa kuulua tuollainen "aktiivisuus". Sitä ei edes pidetä pahana, vaan kuvitellaan se hyveeksi. Tämä hämärä kaksiarvoisuus on varmaan vaikuttanut myös toisten suhtautumista USA:n väkivaltaisuuteen. USA:n aggressiivisuuteen suhtaudutaan maailmassa eri tavoin kuin jonkin epädemokraattisen maan hyökkäävyyteen ja väkivaltaisuuteen. USA ja Venäjä eivät ole samalla lähtöviivalla arvioinnissa, koska USA nimittää itseäään demokratiaksi kun taas kaikki tiedämme, että Venäjällä on vaikuttavana vain totalitarismin eri muotoja toteuttanut perinne. Kun USA:n raadollisuus paljastuu, maan käyttämä väkivalta joutuu kovemman moraalisen tuomion kohteeksi kuin totalitarististen järjestelmien vastaava väkivalta - tämä on realiteetti. Kysyä sopii onko se oikeutettu.
Vielä vähemmän asetamme odotuksia ns. tribaalikonfliktien suhteen. Siellä missä kehitys on vielä kovin primitiivisellä tasolla ja heimojen välinen vihanpito hillitsemätöntä, kukaan meistä ei kuvittele että väkivaltaisuutta voitaisiin välttää. Vaikka heimojen väliset sodat vaativat valtavasti uhreja, emme näitä uhreja osaa noteerata "samassa sarjassa" kuin amerikkalaisten operaatioitten harvalukuisempia uhreja. Tämä suhtautumisemme on realiteetti - sopii kysyä onko se oikein.
Vielä yksi syy sille miksi keskustelussa ollaan jämähdetty poteroihin. Tarve asettua jomman kumman osapuolen kannalle juontuu siitä että olemme kaikki jossain määrin niin sanotusti "ulkoaohjautuvia". Ihminen on sosiaalinen olento, ja tämä tarkoittaa nimenomaan ja myös sitä, että haemme omille tuntemuksillemme yleisempää vahvistusta samaistumalla johonkin joukkoon.
Tässä pätee, että mitä ulkoaohjautuvampia olemme, sitä enemmän tukea tarvitsemme, ja sitä enemmän näkökulmiamme määrää se mihin itse katsomme kuuluvamme. Äärimmäisyyteen vietynä tämä perusjäsennys sitten tuottaa tuon tyypillisen lopputulemansa - koko maailma jäsennetään oman rintamajaon mukaisesti. "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella."
Tässä vaiheessa mikään kritiikki ei enää ole mahdollista. Kriitikko lokeroidaan itse luotuihin rintamiin, otsaan lyödään leima ja nimilappu. Jos tosiasiat puhuvat tätä vastaan, sitä pahempi tosiasioille.
Juupas-eipäs jankutusta käydään lukemattomista erillisistä kysymyksistä, mutta jos olennaisen sisällön tiivistäisi, jäljelle jäisi vain kaksi lähtökohtaista asennetta. Toiset ovat alusta loppuun asti USA-henkisiä, toiset USA-kriittisiä. Tämä määrää kaikkea.
Olen yrittänyt miettiä syitä sille miksi tuollainen tunnustuksellisuus on ihmisille välttämätöntä. Miksi on valittava puolta, miksi pätee tuo merkillinen ja kaikelle kriittisyydelle vieras laki: "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella."
Miksi USA:n tekemisiin suhtaudutaan niin korostuneesti - sille asetetaan vaatimuksia, joita ei aseteta esim. toiselle suurvallalle, Venäjälle. Olen löytänyt tähän kysymyksen muutaman vastauksen.
Yksi vastaus on, että länsimaisina ihmisinä meille USA sijaitsee ihanteittemme suunnassa - sieltä on tullut meille paljon kulttuurivaikutusta ja se on ehdottomasti tarjonnut esikuvaa mm. teknisen edistyksen suhteen. Siksi se, että USA osoittautuu jossain suhteessa epäihanteelliseksi tai jopa toimii roiston tavoin vastoin maailman moraalista mielipidettä, on erityisen kipeä paikka. Amerikan yhteiskunnan rappio, sosiaalinen hajoaminen ja sisäinen väkivalta, poliittinen ja taloudellinen korruptio, horjuttavat kuvaamme ihannevaltiosta. Omavaltainen ryhtyminen "maailmanpoliisiksi" ja tietoinen valehtelu Irak-hyökkäyksen oikeuttamiseksi ovat avanneet monien silmät. Bushin sotapolitiikan vastainen oppositio kasvaa USA:ssa koko ajan - se tulee saamaan Saddamin pidätyksestäkin uutta potkua kun aikaa kuluu ja tilanne taas komplisoituu - ja kaikkialla muualla vapaassa maailmassa aletaan koko ajan nähdä miten tyhjää retoriikkaa puheet "deomokratiasta" ja ihmisoikeuksista ovat. Todellisuudessa on kyse vain pintavaikutelman luomisesta - keep smiling pyhien arvojen tasolla.
Voidaan tietysti kysyä, miksi odotamme USA:lta enemmän kuin muilta mailta. Miksemme voi ottaa realiteettina sitä, ettei kyseessä ole sen kummempi raadollisesti omia etujaan ajava valtio kuin Venäjä tai mikä muu maa tahansa. Venäjän suhteenhan emme odota demokratiaa ja ihmisoikeuksien kunnioittamista, koska tajuamme ettei historia siellä anna edellytyksiä kehittyneille inhimillisille arvoille. Ehkä olisikin oikein, jos oppisimme katsomaan Amerikan historiaa vastaavanlaisten silmälasia läpi: eihän Amerikkakaan ole muuta kuin roskaväestön ja erilaisen epäsosiaalisen siirtolaisaineksen kansoittama manner, jossa perustuslaki laadittiin takaamaan kaikenlaisille kummallisille uskonlahkoille toimintavapaus. Se ei ollut oikea pohja oikean demokratian kehittymiselle.
Toinen syy miksi USA joutuu erityisasemaan liittyy sen aggressiivisuuteen, jota se osoittaa niin taloudessaan kuin sotilasmahdissaan. USA ei ole kaihtanut konflikteja - kansallishenkeen taitaa kuulua tuollainen "aktiivisuus". Sitä ei edes pidetä pahana, vaan kuvitellaan se hyveeksi. Tämä hämärä kaksiarvoisuus on varmaan vaikuttanut myös toisten suhtautumista USA:n väkivaltaisuuteen. USA:n aggressiivisuuteen suhtaudutaan maailmassa eri tavoin kuin jonkin epädemokraattisen maan hyökkäävyyteen ja väkivaltaisuuteen. USA ja Venäjä eivät ole samalla lähtöviivalla arvioinnissa, koska USA nimittää itseäään demokratiaksi kun taas kaikki tiedämme, että Venäjällä on vaikuttavana vain totalitarismin eri muotoja toteuttanut perinne. Kun USA:n raadollisuus paljastuu, maan käyttämä väkivalta joutuu kovemman moraalisen tuomion kohteeksi kuin totalitarististen järjestelmien vastaava väkivalta - tämä on realiteetti. Kysyä sopii onko se oikeutettu.
Vielä vähemmän asetamme odotuksia ns. tribaalikonfliktien suhteen. Siellä missä kehitys on vielä kovin primitiivisellä tasolla ja heimojen välinen vihanpito hillitsemätöntä, kukaan meistä ei kuvittele että väkivaltaisuutta voitaisiin välttää. Vaikka heimojen väliset sodat vaativat valtavasti uhreja, emme näitä uhreja osaa noteerata "samassa sarjassa" kuin amerikkalaisten operaatioitten harvalukuisempia uhreja. Tämä suhtautumisemme on realiteetti - sopii kysyä onko se oikein.
Vielä yksi syy sille miksi keskustelussa ollaan jämähdetty poteroihin. Tarve asettua jomman kumman osapuolen kannalle juontuu siitä että olemme kaikki jossain määrin niin sanotusti "ulkoaohjautuvia". Ihminen on sosiaalinen olento, ja tämä tarkoittaa nimenomaan ja myös sitä, että haemme omille tuntemuksillemme yleisempää vahvistusta samaistumalla johonkin joukkoon.
Tässä pätee, että mitä ulkoaohjautuvampia olemme, sitä enemmän tukea tarvitsemme, ja sitä enemmän näkökulmiamme määrää se mihin itse katsomme kuuluvamme. Äärimmäisyyteen vietynä tämä perusjäsennys sitten tuottaa tuon tyypillisen lopputulemansa - koko maailma jäsennetään oman rintamajaon mukaisesti. "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella."
Tässä vaiheessa mikään kritiikki ei enää ole mahdollista. Kriitikko lokeroidaan itse luotuihin rintamiin, otsaan lyödään leima ja nimilappu. Jos tosiasiat puhuvat tätä vastaan, sitä pahempi tosiasioille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
sanoit että "sieltä on tullut meille paljon kulttuurivaikutusta ja se on ehdottomasti tarjonnut esikuvaa mm. teknisen edistyksen suhteen", niin olet kyllä erehtynyt. Kaikki edistyksen ajatukset ja kaikki amerikkalaisen kulttuurin sovellukset ovat Euroopasta tuotuja asioita. Amerikkalaiset (englantilaisten jälkeläiset) ovat vieneet mukanaan englantilaisen sivistyksen ja kulttuurin, Yhdysvalloista tuli kuin Euroopan laajennus, joten kaikki ajattelu mikä siellä vallitsee, niin on aina jollain tavalla peräisin Euroopasta, koska amerikkalaiset ovat eurooppalaisia, jotka kieltävät sukulaisuutensa ja sen että he todellakin ovat eurooppalaisia ajatuksellisesti! Tämä tekninen edistys on todellakin vain yksi Uuden ajan asettamien periaatteiden johdos. Todellakin tämä sanomasi esikuva teknisestä kehityksestä ajoittuu jo ajalle, jolloin Amerikkaa ei oltu vielä edes löydetty.
Kai kaikki mikä Amerikasta tulee on sinne historiallisesti katsoen suhteellisen vähän aikaa sitten mennyt? Jos "amerikkalaista kulttuuria" metsästetään, kai se on tuo suuri sulatusuuni, josta niin paljon puhutaan. Kovin paljon ei kypäsää tavaraa tästä uusista ole ulos tullut, raakuutta sitäkin enemmän.
Jos tarkoitat, että amerikkalainen kulttuuri on vain jokin - vieläpä enemmän tai vähemmän sairas - kasvannainen eurooppalaisen kulttuurin juurilta, olen samaa mieltä. Sulatusuunin toimivuus on ollut paljolti kiinni siitä millaista muunmaalaista ja monikulttuurista materiaalia on ollut tarjolla. En ole nähnyt tilastoja, mutta tuntumana on, että esim. menestyneistä, omilla aloillaan tunnetuiksi tulleista amerikkalaisista tieteentekijöistä useat ovat sukupolvissa mitattuna tuoretta tuontitavaraa.
Monikulttuurisuus ei jostain syystä toimi USA:ssa. Tämä on hieman outoa, koska esim. Kanadassa se on kaikista kitkoista huolimatta myös selvä voimavara. Siellä yhteiskuntailmapiirissä on suvaitsevuutta ja luottamusta, jota vastaan on asetettava jenkkien keskinäinen kilpailu, epäluottamus ja poikkeavuuden huono sietokyky. Sellaisetkin varsin "maalliset" instituutiot kuin kanadalaisvetoinen NHL kertovat miten kansainvälisyys ja kulttuurien vuorovaikutus voi toimia hedelmällisesti.
Fyysikko David Bohm on kirjassaan "Tiede, järjestys ja luovuus" eritellyt syitä amerikkalaisten epäluovuudelle. Hän päätyy siihen, että "positiivisuutta" korostava kasvatus ja palkitsemismentaliteetti, joka aina perustuu valmiina olemassaoleville arvoasteikoille, ovat karsineet amerikkalaisilta luovuuden. Siksi omasta kansasta ei nouse uutta luovaa tiedettäkään, vaan tieteellisten löytöjen tekijät ovat usein noita muunlaisen kulttuuritaustan omaavia ihmisiä.
Näillä palstoilla on minusta hyvin vähän suoranaisesti USA-myönteisiä kannanottoja.
Sen sijaan USA-kritiikki näyttää olevan joillekin hemmoille uskonnonkaltaista julistamista vaativa elämänsisältö.
Rintamalinja kulkee siinä, että jotkut vaivautuvat vastaamaan näiden anti-USA hihhulien törkeimpiin ylilyönteihin.
Minäkään en pidä USAn yhteiskunnasta, elämänmuodosta ja varsinkaan ulkopolitiikasta.
Mutta kun joskus olen erehtynyt kommentoimaan anti-USA rääväsuitten faktisesti virheellistä ja monesti sikamaista panettelua, olen saanut aina leiman että olen USA-myönteinen jees mies.
USA-kritiikin taso on useimmiten niin matala ja kriitikoiden keskustelutavat niin alhaisia että se ei paljoa motivoi asialliseen argumentointiin. Mikä lie näiden anti-USA spammaajien tarkoituskin.
edellämainittu David Bohm, Noam Chomsky ja Michael Moore ovat omalaatuisiaan hyvälaatuisia amerikkakriitikoita.
Kolmas valtakunta, Neuvostoliitto, DDR, Demokraattinen Kamputsea, Yhdysvallat, Euroopan Unioni (tulevaisuudessa), Israel... samaa roskaa kaikki.
Hitler, Nero, Pol Pot, Stalin, Sharon, Bush... kaikki samaa roskaa.
Arafat, Gaddafi, Mandela... nämä ovat jo jotain.