Miten pystyy psyykkaamaan itseensä "elämää"?
Tapaukseni on tämä: En ole koskaan ollut mitenkään psyykkisesti sairas, masennus ei ole vaivannut vaikka kuinka pimeää olisi ulkona jne. Mutta nyt on ollut todella vaikeaa koulussa, tosin siitä pahimmasta pääsin jo yli. Harrastan joukkueurheilua ja olen aina ollut sosiaalinen. Pukukoppipelaajan roolissa olen ollut todella tärkeä henkilö ja kaikki ovat aina jutelleet minulle ongelmiaan. Mutta harvat jaksavat kysyä minulta miten minä voin. Viimeaikoina on ollut vaikeaa saada keneltäkään joukkuekaveriltani huomiota tai tukea. En ole koskaan joutunut juttelemaan yksikseni pukuhuoneen nurkassa, mutta pikkuhiljaa (parissa vuodessa) ovat joukkueeni piirit muuttuneet ja minä olen jäänyt yksin. Minulla on yksi todellatodellatodella hyvä ystävä ja ainakin viisi melkein yhtä hyvää (osa heistä pelaa samassa joukkueessa kuin minä). Mutta heiltäkään en saa kunnollista tukea. Viimeaikoina yhdestä epäonnistumisesta harjoituksissa olen kuolla häpeään ja saan kauhean morkkiksen eikä mikään onnistu enää sen jälkeen vaikka aluksi kaikki meneekin loistavasti. Sen yhden pienen mokan jälkeen tulee omassa päässä kauheella vauhdilla "voi v*ttu!!!!!!!!". Minulla ei ole koskaan ollut motivaatio-ongelmia, harjoituksiin olen tunkenut vaikka väkisin (jopa kuumeisena), rakastan lajiani, se on minulle melkeinpä koko elämä.
Joten kahteen pulmaani:
Miten saan sanottua ystävilleni että tarvitsen joukkueurheilussa todellakin heidän tukeaan? He eivät näytä ymmärtävän sitä vaikka olenkin sen sanonut. Tarvitsen juuri tällä hetkellä todella paljon sitä että joku tulee taputtamaan olalle ja sanoo "hieno oli".
Toinen pulma on se, että miten saan tungettua omaan päähäni etten ole huono? Siis en ole joukkueen tähtipeluri, keskivertoa lähinnä. Miten saan päähäni ajatuksen että jos yksi syöttö menee päin honkia, voi seuraava ja sitä seuraava edelleen onnistua? Motivaationi on selvästi mustan pilven alla, enkä saa päätäni pois sieltä sitten millään.
Kenelläkään ideoita/vinkkejä/apuja?
Tapaukseni on tämä: En ole koskaan ollut mitenkään psyykkisesti sairas, masennus ei ole vaivannut vaikka kuinka pimeää olisi ulkona jne. Mutta nyt on ollut todella vaikeaa koulussa, tosin siitä pahimmasta pääsin jo yli. Harrastan joukkueurheilua ja olen aina ollut sosiaalinen. Pukukoppipelaajan roolissa olen ollut todella tärkeä henkilö ja kaikki ovat aina jutelleet minulle ongelmiaan. Mutta harvat jaksavat kysyä minulta miten minä voin. Viimeaikoina on ollut vaikeaa saada keneltäkään joukkuekaveriltani huomiota tai tukea. En ole koskaan joutunut juttelemaan yksikseni pukuhuoneen nurkassa, mutta pikkuhiljaa (parissa vuodessa) ovat joukkueeni piirit muuttuneet ja minä olen jäänyt yksin. Minulla on yksi todellatodellatodella hyvä ystävä ja ainakin viisi melkein yhtä hyvää (osa heistä pelaa samassa joukkueessa kuin minä). Mutta heiltäkään en saa kunnollista tukea. Viimeaikoina yhdestä epäonnistumisesta harjoituksissa olen kuolla häpeään ja saan kauhean morkkiksen eikä mikään onnistu enää sen jälkeen vaikka aluksi kaikki meneekin loistavasti. Sen yhden pienen mokan jälkeen tulee omassa päässä kauheella vauhdilla "voi v*ttu!!!!!!!!". Minulla ei ole koskaan ollut motivaatio-ongelmia, harjoituksiin olen tunkenut vaikka väkisin (jopa kuumeisena), rakastan lajiani, se on minulle melkeinpä koko elämä.
Joten kahteen pulmaani:
Miten saan sanottua ystävilleni että tarvitsen joukkueurheilussa todellakin heidän tukeaan? He eivät näytä ymmärtävän sitä vaikka olenkin sen sanonut. Tarvitsen juuri tällä hetkellä todella paljon sitä että joku tulee taputtamaan olalle ja sanoo "hieno oli".
Toinen pulma on se, että miten saan tungettua omaan päähäni etten ole huono? Siis en ole joukkueen tähtipeluri, keskivertoa lähinnä. Miten saan päähäni ajatuksen että jos yksi syöttö menee päin honkia, voi seuraava ja sitä seuraava edelleen onnistua? Motivaationi on selvästi mustan pilven alla, enkä saa päätäni pois sieltä sitten millään.
Kenelläkään ideoita/vinkkejä/apuja?
Vastaukset 2
Vanhimmat
...suoraan sanottuna, suurinpiirtein sellaista elämä on. Lapsuudessa ja nuoruudessa opimme, että ystäväpiirimme on suhteellisen vakaa. Aikuisen näkökulmasta se vakaus on aika lyhyttä. Se ystävyys, jonka minä muistn lämpimänä lapsuudenystävyytenä, ei kestänyt kovin monta vuotta. Sen jälkeen meni kaksinvertainen aika opetella, että ihmissuhteet muuttuvat. Ihmisten mielenkiinnonkohteet vaihtuvat ja sen myötä ystävyyssuhteet, ja sosiaalisten suhteet puolestaan vaikuttavat osaltaan siihen, mikä on onnistumista missäkin puuhassa.
Todennäköisesti tulee käymään niin, että löydät sopivan ihmisen. Sellaisen joka tukee sinua. Ja jos käy hyvin, se ihminen löytyy urheilulajisi parista. Toisinkin voi käydä. Sitten on ongelmana ystävyyssuhteen ja harrastuksen yhteensovittaminen. Sellaisessa kuviossa minulta jäi aikanaan meripartio, vaikka 19-vuotiaana olin varma, etten ikinä lopeta. Vieläkin haluaisin takaisin siihen toimintaan, mutta arvomaailmani on nykyään aika kaukana useimpien partiolaisten pikkuporvarillisuudesta.
Tulipa vaahdottua. Enkä tiedä osasinko auttaa, pikemminkin taisin vain tyrkyttää omaa näkemystäni asioiden 'todellisesta' laidasta. Mutta voisin vaikka tarjota pientä, tietoista muutosta itsellesikin, josta aloittaa. Osoita, ettet ole enää sama kuin aikaisemmin. Jos ei nyt muuta pälkähdä päähän, niin ota uusi kampaus. Tai jätä kerrankin sen turhana pitämäsi aineen kokeisiin lukeminen vähemmälle, jos mielessäsi olisi kiinnostavampaa tekemistä.
Psyykkaaminen. Urheilijat ja psyykkaaminen... voit pystyä psyykkaamaan itsesi fyysiseen suoritukseen ja jonkinlaiseen henkiseen panostamiseen. Mutta usko huviksesi, että se sama psyyke, josta psyykkaaminen tulee, ei ole psyykattavissa. Ei tule sorakasaankaan lisää soraa itsestään - korkeintaan sen muoto muuttuu, eikä sekään ilman lapiomiestä. Et saa minääsi mitään uutta minästä itsestään, vaikka yllättäviä piirteitä ehkä voitkin löytää. Minääsi et voi vaikuttaa kun pitkällä ja kovalla työllä, joka etenee pienin askelin ja vähäisin, arkisin teoin. Elämäsi ei ole urheilua. Huippusuorituksia tärkeämpää on tasainen työnteko ja huolenpito.
Ei ole oikein, että yksi tukee koko muuta joukkuetta (tai yleensä porukkaa) ja hänet jätetään oman onnensa nojaan. Valitettavasti se vain kuuluu elämään, näin on aina tapahtunut ja tulee tapahtumaan vastedeskin.
Ystäväsi ei ehkä omilta huoliltaan huomaa että sinäkin tarvitset oikean Ystävän. He eivät ehkä ole tulleet ajatelleeksi että se vahva ja voimakaskin ihminen on joskus heikko ja tuettava.
Olin itse pitkään se joka kuunteli, hoiti, psyykkaasi, halasi, kuunteli, pärjäsi, kuunteli... Hymyilin ja tsemppasin kaikkia muita vielä silloinkin kun en olisi enää jaksanut sekuntiakaan omaa elämääni. Löysin uusia ihmisiä, joille minä olin se heikko, mutta tärkeä. Pikkuhiljaa näytin oikean minäni myös "entisille" ystävilleni. Sanoin etten jaksanut juuri sillä hetkellä kuunnella heidän murheitaan, omissanikin oli ihan tarpeeksi. Aloimme katsella elämäämme uusin silmin, kuinka meistä jokainen tarvitsi kehua ja kannustusta. Joukkueen kesken pidettiin myös palaveri, jossa mietimme yhdessä keinoja, joilla kaikista saisi sen parhaan irti.
Näin on yleensäkin elämässä. Rehellisyys ja avoimuus pelastaa monesta tilanteesta. Itse olen nyt taisteltuani omasta paikastani oppinut kehumaan ja kannustamaan, mutta samalla kertomaan jos en jaksa ja ottamaan itse ystävän vierelle tukemaan...
Kyllä se motivaatio siltä tulee kun ei luovuta ja uskaltaa olla heikko..