Muistelma sota-ajalta

Olin neljätoistavuotias tyttö. Olimme lähteneet saksalaisten pelossa evakkoon Taivalkoskelta ja majoittuneet Kestilään. Asuimme Hyvölänrannan Rätylä-nimisessä mökissä. Se oli niin pieni, että se tuntui olevan aina tupaten täynnä. Eikä ihme, sillä meitä asui siinä 11-lapsinen perhe. Tuvan ovi aukeni suoraan ulos, joten huoneen ilma vaihtui aina kun joku astui sisään tai lähti ulos.
Äiti odotti vauvaa viimeisillään. Vauvanvaatteita oli uunin päällä nyytissä. Hän oli käynyt Kestilän sairaalan neuvolassa ja kätilö oli arvellut, ettei synnytyshetki ole kaukana. Olin tytöistä vanhin, ja huolehdin monista töistä, myös lehmien hoidosta.
Eräänä aamuna havahduin siihen, että äiti heräsi tavallista aikaisemmin. Kädessään lasten yöastia hän asteli vaivalloisin askelin ulos. Käytyään astian tyhjentämässä hän palasi takaisin. Sitten hän aukaisi uunin pellit ja alkoi sytyttämään tulta hellaan. Nousin ylös. Tiesin, että vauva syntyisi kohta. Kiirehdin navettaan. Kun olin lypsänyt ja ruokkinut lehmät, palasin takaisin tupaan. Huomasin, että sillä aikaa isä oli naulannut äidin nukkumalaverin eteen hevosen loimen näkösuojaksi. Sen takana äiti synnyttäisi vauvan.
Äiti oli hyvin tuskaisen näköinen. Lisäksi hänen hammastaan särki. Hän otti hellalta lämpimän raudan ja kietaisi sen rätin mutkaan. Sen hän painoi poskeensa koettaen lievittää särkyään. Tunsin hätäistä myötätuntoa äitiä kohtaan. Olimme täällä ahtaassa ja oudossa paikassa, ja vauva syntyisi. Harmittelin, että siskoni Aune oli juuri nyt kirkonkylällä. Ennen hän oli aina ollut kotona, kun meille syntyi vauva.
"Pane sinä, Ellen, hellan uuniin vettä lämpiämään", äiti sopersi. Ryhdyin kiireesti työhön. Toisetkin lapset olivat heränneet ja hälisivät tuvassa. Häätelin heitä ulos pois jaloista. Mutta he aavistivat jotakin erikoista olevan tulossa, eivätkä suostuneet lähtemään. Huomasin seinällä roikkumassa vauvan pesupunkan. Isä oli näköjään saanut sen haettua jostakin lainaksi vauvan pesua varten. Mutta isää ei näkynyt missään. Mihin hänkin juuri nyt katosi, harmittelin. Levottomuuteni kasvoi, ja uskalsin kysyä äidiltä ääneen: "Mihin se isäkin on karannut, kun ei ala kuulua?"
"Hän meni koululta soittamaan kätilöä", äiti kuiskasi heikolla äänellä.
Kätilöä, minä ihmettelin mielessäni. Eihän meillä koskaan ennen ole ollut kätilöä. Kotona Taivalkoskella synnytykseen oli aina haettu avuksi vain naapurin emäntä. Ja ehtisikö kätilö edes ajoissa tänne syrjäiseen mökkiin? Nyt pelkäsin tosissaan, että itse joutuisin avustamaan synnytyksessä. Varovasti ehdotin äidille, että kävisinkö kaiken varalta kysymässä lähitalon emäntää avuksi? Jos vaikka kätilö ei ehtisikään tulla...
"Eiköhän se ehdi. Ei tässä aivan niin kiirettä tunnu olevan", äiti sopersi. Samassa hänen kasvonsa kiristyivät, muuttuivat punertaviksi ja silmät ummistuivat. Koko olemus näytti keskittyvän ponnistelemaan jotakin näkymätöntä voimaa vastaan. Synnytyspoltto oli taas tullut, tiesin sen ja pelkoni kasvoi. Tarkistin, että potta oli makuulaverin alla sekä pesuastia ja puhdas pyyheliina valmiina.
Entä sakset napanuoran leikkaamista varten? Niitä meillä ei ollut kunnollisia, vain yhdet ruosteiset, tylsät tökkeröt. Napanuoran sitomista varten olimme jo varanneet pumpulinarua puretusta vehnäjauhosäkistä. Nakkasin narun kiehuvaan pesukattilaan, jotta se puhdistuisi kunnolla. En ollut koskaan nähnyt napanuoran katkaisemista. Luotin, että äiti kyllä neuvoisi, jos joutuisin sen katkaisemaan. Seinällä oli isän terävä puukko. Jos sen terää käyttäisi kiehuvassa vedessä, sillä voisi katkaisu onnistua paremmin kuin ruosteisilla saksilla. Ajatukseni laukkasivat kiihkeästi työskennellessäni äidin neuvojen mukaisesti. Äkkiä joku lapsista ryntäsi sisälle ja huusi:
"Meille on tulossa joku vieras! Se istuu hevosen kärryillä isän vieressä."
Ryntäsin ikkunalle. Hevonen ravasi juuri metsätietä pää takakenossa ja suu vaahdossa. Riemu täytti mieleni: isä ja kätilö! Tuntui kuin aurinko olisi valaissut tuvan ja paino pudonnut rinnaltani. Kärryt pomppien ja isän kiskoessa suitsista hevonen kaarsi pihalle ja pysähtyi korskahdellen porraspieleen. Siinä samassa naishenkilö hyppäsi laukku kädessään maahan ja lähti puolijuoksua kohti tupaa. Ovi lennähti auki. Tunsin oloni turvalliseksi. Nyt ei äidillä olisi hätää. Kätilö kiirehti hevosenloimen taakse. Pian hän kuului kyselevän äidiltä kuulumiset. Kuului matalalla äänellä käytyä keskustelua: kätilön kysymyksiä ja äidin vastauksia. Sitten kätilön reipas ääni:
"No niin, ruvetaanpa valmistelemaan sen vauvan maailmaan tuloa."
Lapset kuikistelivat uteliaina ovenraosta, ja jonkun pää kurkki ikkunan takaa. Hätistelin heitä pois, vedin oven kiinni ja sanoin siskolleni: "Mene sinä noitten vekaroiden kanssa ulos. Minä jään tänne sisälle avuksi ja huolehdin noista pienimmistä."
Kätilö kääri hihansa, pesi kätensä kuumassa vedessä ja kaivoi laukustaan valkean liinan. Sen hän levitti penkille. Liinan päälle hän asetti sakset, sidenarua, harsoa sekä joitakin muita tavaroita. Kuoriessani perunoita jouduin tuon tuosta kieltämään pienimpiä lapsia, etteivät he koskisi kätilön työkaluihin. Isä oli riisunut hevosen valjaista ja astui totisin kasvonilmein sisälle. Hän istahti seinänvieruspenkille ja otti pienet lapset syliinsä. Vaiteliaana hän jäi kuulostelemaan loimen takaa kantautuvia ääniä.
Äidin hengitys tuntui käyvän raskaammaksi. Kätilö kuului antavan hänelle neuvoja. Sitten hevosenloimi heilahti, käsi sieppasi penkiltä sakset, ja kohta kuului vauvan katkonaista äännähtelyä. Siinä samassa tupaan kantautui vauvan parkaisu ja kätilön voitokas huudahdus:
"Poikahan sieltä tuli!"
Vielä hetken kuului yskähtelyä ja sitten sinnikäs, tauoton parku. Se täytti hämärän huoneen kuin riemukas huuto. Rintani oli pakahtua ilosta. Nieleskelin kyyneleitäni. Isä oli noussut seisomaan. Hänen kasvonsa nykivät, ja vavahtelevin käsin hän kaivoi taskustaan tupakin.
Tupaan oli laskeutunut hartaan juhlava ilmapiiri. Kätilö pesi vauvan, kapaloi ja kokosi välineensä. Äiti otti vauvan rinnalleen. Ruokaillessamme isä ja kätilö keskustelivat sodan tuomasta kurjuudesta ja evakoiden kohtalosta. Kätilö ihmetteli, että on suorastaan ihme, ettei kukaan perheestämme ollut kuollut.
"Olen kuullut, että ainakin kymmenkunta taivalkoskelaista on kuollut Kestilässä jo tällä evakkoreissulla", hän kertoi. "Ja niin huonokuntoisia on useissa evakkopaikoissa, ettei tiedä, näkevätkö huomista päivää."
Katsellessaan vauvaa isä sanoi: "Kyllä meillä on täytynyt olla varjelus tuolta ylhäältä, kun on näin hyvin mennyt kaikki."