Minua jonkin verran häiritsee astronomian historiassa ilmenevä sellainen tapa että jos joku sälli on vuonna miekka ja kilpi esittänyt vaikkapa että maa kiertää aurinkoa niin tämä saa kerronnassa hyvin suuren painoarvon vaikka tuo uusi ajatus omana aikanaan ja omassa ympäristössään oli luultavasti täysin epärealistinen ja mahdoton todistaa.
Menneisyyden ideoita kerrotaan nykyisen tieteen kannalta. Menneisyydestä poimitaan vain se mikä sopii nykyaikaiseen maailmankuvaan. Unohdetaan se mikä oli omana aikanaan aivan yhtä uskomatonta mutta ei sitten vaan jatkossa johtanut mihinkään. Tunnutaan mielellään myös unohtavan se mikä oli aikanaan vallitseva käsitys jos se ei nykyisin enää tunnu niin kivalta.
Karkein esimerkki tästä tyylistä on juuri "aurinkokeskisen maailmankuvan voittokulku" jota edelläkin hipaistiin. Sitä on monessa lähteessä jauhettu niin paatoksella että heikkopäistä alkaa hirvittää. Ja tämä vieläpä aikana jolloin kosmologia opettaa ettei maailmankaikkeudella edes ole mitään keskipistettä!
Ehkä se kirkon "inkvisiittio" ei sittenkään ollut kaikkein pahin tai ainoa paha, sillä astronomian historian "inkvisiittio" on sekin aika pahan ja itsekritiikittömän tuntuinen.
Olisiko jossakin "realistisempaa" astronomian historiaa, sellaista joka ei aseta nykypäivää kaikessa etusijalle, vaan uskaltaisi katsoa menneisyytä sellaisena kuin se on ollut, olkoon se sitten täyttä kosheria ja hovikelpoista nykypäivän astronomin norsunluutorneihin sekä kammareihin elikkä ei?
Todellista astronomian kehityskuvaa
onkohan sellaista?
9429
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
"..vaikkapa että maa kiertää aurinkoa niin tämä saa kerronnassa hyvin suuren painoarvon vaikka tuo uusi ajatus omana aikanaan ja omassa ympäristössään oli luultavasti täysin epärealistinen ja mahdoton todistaa" Ei se ollut olenkaan mahdoton todistaa, päin vastoin. Aurinkokeskeinen malli nimenomaan selitti epäjohdonmukaisuudet, jotka maakeskeisessä mallissa ja havainnoissa oli: esim planeettojen silmukkaradat taivaalla. Kun jokun tähtitieteilijän sanotaan keskineen tai löytäneen jonkun asia, löytö tai keksintö hyväksytään vain ja ainoastaan, jos se jo silloin perusteltiin hyvin (siis ei siten kuin tällä palstalla joillakin on tapana). Oikeita arvauksia ei noteerata. Niillä ei ole paljon arvoa.
Entäpä jos fysiikka olisikin paljastunut olevan sellainen että silmukkarata on kappaleen luonnollinen liikerata ; jokainen kappale kulkee silmukkarataa ellei jokin ulkoinen voima sitä estä. Tätähän asiaa ei voi päättää etukäteen vaan se täytyy ensin tutkia. Antiikin ihmisillä ei ollut keinoja asian tutkimiseen. Heliosentrinen malli oli mielestäni varsin epäjohdonmukainen antiikin tieteen valossa. Minusta varhaiset heliosentriset aurinkokunnan mallit olivat omana aikanaan arvauksia mitä suurimmassa määrin.
Voisi kai sanoa antiikin tieteen pohjalta että normaali, terve järki kertoo ettei avaruus voi 'laajentua'. Ja silti se laajenee, nykyaikaisten havaintojen mukaan, isommassa mittakaavassa. Antiikin filosofin olisi varmaan vaikea hyväksyä joitakin uuden tieteen esiin kaivamia ilmiöitä. Nuo ilmiöt eivät tunnu loogisilta, mutta silti ne ovat todellisia. Antiikin filosofille kvanttimekaniikka olisi huuhaata ja suhteellisuusteoria kerettiläisyyttä. Emme me tiedä millainen oikea fysiikka on ennenkuin kokemuksen kautta tiedämme sen.
Luonnontieteet eivät edes pyri etsimään "varmaa totuutta" vaan etsimään menetelmiä, jotka tuottavat hyviä ennusteita luonnonilmiöille. Keplerin lait selittivät yksinkertaisten kaavojen kautta havaintoja ja mahdollistivat vuosisatoja eteenpäin toimivat tarkat ennusteet, joita mikään vanhempi malli ei mahdollistanut. Se riittää tietelle. "Totuus" ei kuulu luonnotieteiden tontille.
Enpä kehuisi Keplerin lakeja kun kyseessä on aurinkokunta kokonaisuutena. Vasta Newtonin työ ja planeettojen toisiinsa aiheuttamien _häiriöiden_ huomiointi käytännössä toteutti "heliosentrisen maailmankuvan voittokulun". Ja tämä voittokulkuhan perustuu fysikaaliselle painovoiman teorialle, joka mielestäni nimenomaan "etsi varmaa totuutta", eli sitä perimmäistä vaikuttajaa, niin pitkälti kuin mikään ylipäätään voi totuutta etsiä. Jos Newtonin aikainen fysiikka ei etsinyt totuutta niin olenpa kovin hämmästynyt. Yritäpä laskea esim. Jupiterin ja Saturnuksen liikettä puhtaasti Keplerin la'eilla (siis ilman mitään häiriöiden huomiointia) ja vertaa havaintoihin, niin huomaat miksi Kepler ei ansaitse kirkkaampaa mitalia kuin Ptolemaio&company. Antiikin aikainen aurinkokunnan malli ei ollut luonteeltaan fysikaalinen. Mielestäni se on puhtaasti deskriptiivinen. Ei kysytty "miksi", "mikä aiheuttaa". Haluttiin matemaattisesti simppeli geometrinen malli joka riittää kuvaamaan _havainnot_ riittävän oikein. Haluttiin vain kuvata havaittu planeettojen liike. Ja siinä onnistuttiin varsin hyvin. Antiikin lähtökohdat olivat siis täysin erilaiset kuin mihin nykyaikainen fysiikka on meidät totuttanut. Ei etsitty mekanismia. Ei etsitty fysikaalista totuutta. Oli olemassa malli, mutta se ei kuvannut mekanismia, vaan "lopputulosta" eli planeettojen suuntia maapallolta käsin. Tulokset olivat varsin hyviä ja ne saatiin yksinkertaisella tavalla, erittäin taloudellisesti. Mielestäni aivan epäoleellista mikä kiertää mitäkin, koska todellisuudessa mitään universaalia kiintopistettä ei voi edes olla olemassa. Mehän tiedämme etteivät planeetat kierrä auringon keskipistettä. Tiedämme ettei Kuu kierrä Maan keskipistettä. Tiedämme että Aurinko ja aurinkokunta sen mukana kiitävät halki avaruuden kiertäen ties mitä, lähimpiä tähtiä, Linnunrataa, Andromedan galaksia, paikallista galaksiryhmää, galaksijoukkoa, jne jne ... Minkä pisteen ympäri maapallo siis lopuksi kiertääkään kun kaikki vedetään yhteen? Ja ennenkaikkea: kannattaako siihen lillukanvarteen kompastua? Antiikin heebot laskivat planeettojen paikkoja hyvin taloudellisesti ilman fysikaalista prosessia. Samaan tarkkuuteen pääseminen fysikaalisen prosessin kautta onnistui vasta Newtonin jälkeen. Käsinlaskuna se tosin oli erittäin työlästä. Vasta tietokoneet tekivät fysikaalisesta aurinkokunnan mallista käytännön rutiinia.
"Keplerin lait ... mahdollistivat vuosisatoja eteenpäin toimivat tarkat ennusteet, joita mikään vanhempi malli ei mahdollistanut." Tarkkuuden suhteen olet mielestäni pahoin harhaan johdettu kun ajatellaan aurinkokuntaa kokonaisuutena ja pitkiä aikoja. Antiikin parhaat aurinkokunnan mallit eivät olleet planeettojen geosentristen suuntien tarkkuuden osalta suinkaan huonoja. Jos Keplerin lait ovat se jolla aurinkokunnan dynamiikka kokonaisuutena pitäisi perustaa niin silloinhan kaikkien planeettojen rata-alkiot olisivat vakioita ja pysyisivät sellaisina ikuisesti. Aurinkokunnan dynamiikan kanssa puuhastellut tietää miten käy jos laskee vakio-rataelementeillä kyllin pitkiä aikoja. Tulosten tarkkuus jää vaatimattomaksi. Virheet ovat sitä suuruusluokkaa että melkeinpä proverbiaalinen sokea Reettakin ne huomaisi. Eivätkä antiikin filosooffit olleet sokeaa Reettaa huonompia. Säädylliseen tarkkuuteen pääsee esim. muuttamalla jatkuvasti rata-alkiota, mutta tällaista menetelmää käyttäen tuskin voi kiittää hra Kepleriä ja hänen lakejaan jotka eivät virka rata-alkioiden muutoksista halaistua sanaa. Planeettojen etäisyydet luonnollisesti poikkeavat maakeskisessä mallissa suhteessa aurinkokeskiseen aika radikaalisti, mutta planeetan etäisyyttä ei esim. Keplerin aikana voinut suoraan havaita. Suunnan voi havaita, etäisyyttä ei.
Maakeskinen aurinkokunnan malli ei sinänsä rajoita sitä tarkkuutta jolla planeettojen paikkoja pystytään ko. mallin avulla kuvaamaan ja laskemaan. Jos fysiikka on yhdentekevää (kuten antiikissa oli) niin on mahdollista laatia - ehkä melko yksinkertaisiakin - matemaattisia kontruktioita joiden avulla pystyy mallintamaan planeettojen liikkeet maakeskisessä aurinkokunnassa hyvällä tarkkuudella. Antiikin aikaan tuollainen mallintaminen oli varmaankin kovin työlästä kun pyrittiin hyvään tarkkuuteen, mutta tietokone helpottaa työtä varsinkin jos saadaan valita mikä tahansa geometrinen "perusidea" antiikissa suositun ympyrän asemesta. Myös etäisyydet saadaan mallissa aika tarkkaan oikein jos niin halutaan.
""Keplerin lait ... mahdollistivat vuosisatoja eteenpäin toimivat tarkat ennusteet, joita mikään vanhempi malli ei mahdollistanut." Tarkkuuden suhteen olet mielestäni pahoin harhaan johdettu kun ajatellaan aurinkokuntaa kokonaisuutena ja pitkiä aikoja. Antiikin parhaat aurinkokunnan mallit eivät olleet planeettojen geosentristen suuntien tarkkuuden osalta suinkaan huonoja." Tietysti olin väärässä ja liioittelin Keplerin lakien käytännöllisyyttä. Keplerin lait ottivat huomioon yksinkertaisella tavalla ratanopeuksien vaihtelut elliptisellä radalla selittäen siten eteenkin planeettojen taivaankannella piirtämien näennäisten silmukoiden muotoja. Mutta tietenkään ne, Kepleri lait, eivät osanneet huomioida planeettojen painovoiman vaikutuksia toistensa ratoihin. Ne riittivät kuvaamaan planeettojen paikkoja taivaalla muutaman kierroksen jaksolla, ja senkin hyvänä likiarvona ei pidemmälle. Totta kai lisäksi tarvitaan hyvin pian avuksi Newtonin painovoimateoriaa. Ei minulle tämä ole ollut epäselvää, kävi vain ajatuskatko. "Aurinkokunnan dynamiikan kanssa puuhastellut tietää miten käy jos laskee vakio-rataelementeillä kyllin pitkiä aikoja. " Jep. Itse asiassa käsitykseni mukaan on edelleenkin selittämättä se kaaoottinen prosessi, joka on kehitellyt aurinkuntamme nykyisen rakenteen vuosimiljardien kuluessa ja nyt, kun vertailtavaksi alkaa löytyä toisia aurinkokuntia, eksoplaneettoja, niin koko prosessi nousee varmaankin uusien teorioiden kohteeksi.
No eipä tuo mitään, sattuuhan sitä itse kullekin.