Mitä älykkyys on? Älykkyyden yksiselitteinen määrittely ei ole helppoa ja sitä voidaan lähestyä ainakin kolmesta eri näkökulmasta:
Ns. älykkyyden operationaalinen määritelmä tarkoittaa älykkyystestin tulosta eli ”älykkyyden määrää”. Tämän näkökulman mukaan siis älykkyys on sitä, mitä älykkyystesti mittaa.
Neurofysiologiselta kannalta älykkyys nähdään hermoston ominaisuutena, joka on periytyvä, mutta myös kehittyvä (hermosolutasolla). Älykkyys on hermoverkon tehokkuutta tiedonkäsittelyssä.
Älykkyyden sosiaalinen näkökulma korostaa ympäristön suhtautumista älykkyyteen ja sen lajeihin. Älykkyys on sitä, mitä ympäröivä kulttuuri arvostaa, koska vain sellainen älykkyys pääsee esiin ja kehittymään.
Lahjakkuuden ja älykkyyden suhdetta on syytä myöskin selventää. Lahjakkuudella ymmärretään johdonmukaista kyvykkyyttä jollakin tietyllä toiminnan alueella tai joskus useilla alueilla, jolloin kyseessä on useiden kykyjen yhdistelmä. Se voi ilmetä yleis-, erityis- ja sosioemotionaalisena lahjakkuutena. Eräänä esimerkkinä tällaisesta jaottelusta voisi käyttää Gardnerin lahjakkuuden lajien luokittelua. Älykkyyden lajeista...
Jos lahjakkuus on osa persoonallisuutta, niin tavallisesti katsotaan, että älykkyys on osa lahjakkuutta, sen "teoreettinen puoli". Älykkyyttä on vaikeata yksiselitteisesti kuvata, mutta usein siihen liitetään abstrakti ajattelu ja käsitteiden käyttö sekä ajattelun joustavuus.
TEORIOITA ÄLYKKYYDESTÄ
Älykkyyden rakenteesta on psykologiassa laadittu lukuisia teorioita, joista tässä esitellään tunnetuimpia.
Charles Spearman piti älykkyyttä sisäisenä, osin perinnöllisenä ominaisuutena. Ihmisellä on hänen mukaansa kahdenlaista älykkyyttä (ns. kahden faktorin malli). Yleisälykkyys (g-tekijä) tulee esiin kaikissa älykkyystestitehtävissä ja se on perinnöllinen. Lisäksi on vielä ns. erityiskykyjä (s-tekijöitä), esimerkiksi avaruudellista hahmottamista tai matemaattista kyvykkyyttä. Nämä erityiskyvyt ovat ympäristön aikaansaamia ja siten harjoitettavissa.
Louis Thurstone kehitteli monifaktoriteorian, jonka mukaan mitään erillistä yleisälykkyyttä ja erityiskykyjä ei ole, vaan älykkyys koostuu eri tekijöistä. Näitä olivat kielelliset, numeeriset ja visuaaliset tekijät sekä muisti. J.P.Guilford jatkoi tällä kykyjen kartoittamisen linjalla ja hahmotteli malliinsa kaikkiaan 150 kapea-alaista erillistä kykyä.
John Carrol palasi suhteellisen tuoreessa (1993) rakennemallissaan yleisälykkyyden käsitteeseen. Hän rakensi älykkyyden hierarkkisen mallin, jossa ylimpänä on yleinen kyvykkyys. Keskimmäiselle tasolle hän sijoitti laajoja ajatustoimintoja, esimerkiksi oppiminen, muistitoiminnat ja ideoiden tuottaminen. Hierarkian alimmalla tasolla on kapea-alaisia kognitiivisia kykyjä kuten sanojen havaitseminen ja numeerinen osaaminen.
Raymond Cattel erotteli omassa mallissaan älykkyyden osa-alueita toisistaan laadullisesti. Hänen mukaansa älykkyydessä on erotettavissa kaksi toisistaan suhteellisen riippumatonta osaa. Joustava (fluid) älykkyys on nimensä mukaisesti joustavaa, uutta luovaa ajattelua, jota käytetään esimerkiksi ongelmanratkaisussa. Kiteytynyt (chrystallized) älykkyys taas on opittua, pysyvää kyvykkyyttä, esim. sanavaraston kehittyminen ja matemaattinen kyvykkyys.
Robert Sternberg jakaa älykkyyden kolmeen pääalueeseen. Analyyttinen älykkyyden komponentti on kykyä hankkia, vertailla ja arvioida tietoa. Luova osa-alue puolestaan käsittää tietojen uudenlaista yhdistelemistä tai tuoreiden ratkaisujen löytämistä ongelmiin. Älykkyyden käytännöllinen komponentti on eräänlaista "kadunmiehen neroutta": arkielämän tilanteista selviytymistä, sosiaalisten taitojen käyttöä ja kykyä soveltaa tietojaan käytännön elämän ongelmiin menestyksekkäästi.
ÄLYKKYYSTESTIT
Älykkyystestauksen katsotaan saaneen alkunsa Francis Galtonin 1900-luvun taitteen mittauksista, joissa hän tutki mm. näkömuistia, reaktioaikaa ja pään kokoa älykkyyden osatekijöinä. Alfred Binet laati samoihin aikoihin (1904) älykkyystestin, jolla pyrittiin selvittämään, ketkä lapsista tarvitsivat apukoulua. Binet laati jokaista ikävuotta varten omat tehtävät, joista voitiin laskea älykkyysikä (ÄI). Tämän avulla lapsia voitiin vertailla muihin samanikäisiin
Wiliam Stern jatkoi Binet'n linjalla pidemmälle. Hän toi psykologiseen testaukseen älykkyysosamäärän (ÄO) käsitteen. David Wechsler kehitti nykyisinkin laajasti käytössä olevat WAIS- (15 v. -->) ja WISC-testit (5-15 v.). Tällä testistöllä on eroteltu esim. huippulahjakkuuksia ja on todettu, että älykkyysosamäärän yli 140 omaavia on vain n. 1 % väestöstä, yli 180 ÄO:hon yltäviä enää 1 miljoonasta. Esimerkki älykkyystestistä..., Mensan älykkyystesteistä...
Älykkyysosamäärästä
Älykkyysosamäärällä tarkoitetaan älykkyystestien pistemäärää muunnettuna normaalijakautumaan. Osamäärä perustuu ns. normaalijakaumaoletukseen: oletetaan, että älykkyys on väestössä jakautunut normaalisti. Älykkyyden osalta tämä tarkoittaa sitä, että älykkyystestien keskiarvo on 100 ja 68 % väestöstä sijoittuu ns. normaalin älykkyyden alueelle, älykkyysosamäärä 85-115.
ESSEETEHTÄVÄ 2: Älykkyyden teorioiden sovellus
Ota tarkastelun kohteeksi joku yleisesti tunnustettu nero (esim. Einstein tms.)
- tutustu hänen elämäänsä elämänkerran tai muiden lähteiden avulla
- pohdi, millaista älykkyyttä tai lahjakkuutta hänessä ilmenee?
- kuvaa kohteesi älykkyyden rakennetta jollakin/joillakin edellä kuvatuilla malleilla
Ns. älykkyyden operationaalinen määritelmä tarkoittaa älykkyystestin tulosta eli ”älykkyyden määrää”. Tämän näkökulman mukaan siis älykkyys on sitä, mitä älykkyystesti mittaa.
Neurofysiologiselta kannalta älykkyys nähdään hermoston ominaisuutena, joka on periytyvä, mutta myös kehittyvä (hermosolutasolla). Älykkyys on hermoverkon tehokkuutta tiedonkäsittelyssä.
Älykkyyden sosiaalinen näkökulma korostaa ympäristön suhtautumista älykkyyteen ja sen lajeihin. Älykkyys on sitä, mitä ympäröivä kulttuuri arvostaa, koska vain sellainen älykkyys pääsee esiin ja kehittymään.
Lahjakkuuden ja älykkyyden suhdetta on syytä myöskin selventää. Lahjakkuudella ymmärretään johdonmukaista kyvykkyyttä jollakin tietyllä toiminnan alueella tai joskus useilla alueilla, jolloin kyseessä on useiden kykyjen yhdistelmä. Se voi ilmetä yleis-, erityis- ja sosioemotionaalisena lahjakkuutena. Eräänä esimerkkinä tällaisesta jaottelusta voisi käyttää Gardnerin lahjakkuuden lajien luokittelua. Älykkyyden lajeista...
Jos lahjakkuus on osa persoonallisuutta, niin tavallisesti katsotaan, että älykkyys on osa lahjakkuutta, sen "teoreettinen puoli". Älykkyyttä on vaikeata yksiselitteisesti kuvata, mutta usein siihen liitetään abstrakti ajattelu ja käsitteiden käyttö sekä ajattelun joustavuus.
TEORIOITA ÄLYKKYYDESTÄ
Älykkyyden rakenteesta on psykologiassa laadittu lukuisia teorioita, joista tässä esitellään tunnetuimpia.
Charles Spearman piti älykkyyttä sisäisenä, osin perinnöllisenä ominaisuutena. Ihmisellä on hänen mukaansa kahdenlaista älykkyyttä (ns. kahden faktorin malli). Yleisälykkyys (g-tekijä) tulee esiin kaikissa älykkyystestitehtävissä ja se on perinnöllinen. Lisäksi on vielä ns. erityiskykyjä (s-tekijöitä), esimerkiksi avaruudellista hahmottamista tai matemaattista kyvykkyyttä. Nämä erityiskyvyt ovat ympäristön aikaansaamia ja siten harjoitettavissa.
Louis Thurstone kehitteli monifaktoriteorian, jonka mukaan mitään erillistä yleisälykkyyttä ja erityiskykyjä ei ole, vaan älykkyys koostuu eri tekijöistä. Näitä olivat kielelliset, numeeriset ja visuaaliset tekijät sekä muisti. J.P.Guilford jatkoi tällä kykyjen kartoittamisen linjalla ja hahmotteli malliinsa kaikkiaan 150 kapea-alaista erillistä kykyä.
John Carrol palasi suhteellisen tuoreessa (1993) rakennemallissaan yleisälykkyyden käsitteeseen. Hän rakensi älykkyyden hierarkkisen mallin, jossa ylimpänä on yleinen kyvykkyys. Keskimmäiselle tasolle hän sijoitti laajoja ajatustoimintoja, esimerkiksi oppiminen, muistitoiminnat ja ideoiden tuottaminen. Hierarkian alimmalla tasolla on kapea-alaisia kognitiivisia kykyjä kuten sanojen havaitseminen ja numeerinen osaaminen.
Raymond Cattel erotteli omassa mallissaan älykkyyden osa-alueita toisistaan laadullisesti. Hänen mukaansa älykkyydessä on erotettavissa kaksi toisistaan suhteellisen riippumatonta osaa. Joustava (fluid) älykkyys on nimensä mukaisesti joustavaa, uutta luovaa ajattelua, jota käytetään esimerkiksi ongelmanratkaisussa. Kiteytynyt (chrystallized) älykkyys taas on opittua, pysyvää kyvykkyyttä, esim. sanavaraston kehittyminen ja matemaattinen kyvykkyys.
Robert Sternberg jakaa älykkyyden kolmeen pääalueeseen. Analyyttinen älykkyyden komponentti on kykyä hankkia, vertailla ja arvioida tietoa. Luova osa-alue puolestaan käsittää tietojen uudenlaista yhdistelemistä tai tuoreiden ratkaisujen löytämistä ongelmiin. Älykkyyden käytännöllinen komponentti on eräänlaista "kadunmiehen neroutta": arkielämän tilanteista selviytymistä, sosiaalisten taitojen käyttöä ja kykyä soveltaa tietojaan käytännön elämän ongelmiin menestyksekkäästi.
ÄLYKKYYSTESTIT
Älykkyystestauksen katsotaan saaneen alkunsa Francis Galtonin 1900-luvun taitteen mittauksista, joissa hän tutki mm. näkömuistia, reaktioaikaa ja pään kokoa älykkyyden osatekijöinä. Alfred Binet laati samoihin aikoihin (1904) älykkyystestin, jolla pyrittiin selvittämään, ketkä lapsista tarvitsivat apukoulua. Binet laati jokaista ikävuotta varten omat tehtävät, joista voitiin laskea älykkyysikä (ÄI). Tämän avulla lapsia voitiin vertailla muihin samanikäisiin
Wiliam Stern jatkoi Binet'n linjalla pidemmälle. Hän toi psykologiseen testaukseen älykkyysosamäärän (ÄO) käsitteen. David Wechsler kehitti nykyisinkin laajasti käytössä olevat WAIS- (15 v. -->) ja WISC-testit (5-15 v.). Tällä testistöllä on eroteltu esim. huippulahjakkuuksia ja on todettu, että älykkyysosamäärän yli 140 omaavia on vain n. 1 % väestöstä, yli 180 ÄO:hon yltäviä enää 1 miljoonasta. Esimerkki älykkyystestistä..., Mensan älykkyystesteistä...
Älykkyysosamäärästä
Älykkyysosamäärällä tarkoitetaan älykkyystestien pistemäärää muunnettuna normaalijakautumaan. Osamäärä perustuu ns. normaalijakaumaoletukseen: oletetaan, että älykkyys on väestössä jakautunut normaalisti. Älykkyyden osalta tämä tarkoittaa sitä, että älykkyystestien keskiarvo on 100 ja 68 % väestöstä sijoittuu ns. normaalin älykkyyden alueelle, älykkyysosamäärä 85-115.
ESSEETEHTÄVÄ 2: Älykkyyden teorioiden sovellus
Ota tarkastelun kohteeksi joku yleisesti tunnustettu nero (esim. Einstein tms.)
- tutustu hänen elämäänsä elämänkerran tai muiden lähteiden avulla
- pohdi, millaista älykkyyttä tai lahjakkuutta hänessä ilmenee?
- kuvaa kohteesi älykkyyden rakennetta jollakin/joillakin edellä kuvatuilla malleilla
Vastaukset 3
Vanhimmat
Älykkyys on täällä käsitetty pelkäksi kusentakilpailuksi
Aivan. Kun taas Eevan mielessä näyttäisi olevan (tietenkin aivan virheellisesti) copy/paste -kilpailu.
| Älykkyyden sosiaalinen näkökulma korostaa ympäristön suhtautumista älykkyyteen ja sen lajeihin. Älykkyys on sitä, mitä ympäröivä kulttuuri arvostaa, koska vain sellainen älykkyys pääsee esiin ja kehittymään. |
Usein älykästä ei ymmärretä. Tämä johtaa helposti tyhmänä pitämiseen, kiusaamiseen, kaikenlaiseen nonseeraamiseen. Älykäs turhautuu ja vetäytyy. Tällainen tapaus koskenee sellaista älykästä jonka suullinen ulosanti ei ole kovin hyvä.
Mitä ympäröivä kulttuuri sitten arvostaa? Hyvä kysymys. Ei useinkaan sitä mitä se sanoo arvostavansa. Jos ympäröivä kulttuuri sanoo arvostavansa älykkyyttä, niin se arvostaa sitä korkeintaan yksilöstä katsottuna kaukana olevissa ihmisissä tai sitten yksilössä itsessään. Kukaan ei ole profeetta kotikylässään pätee varmaan tähänkin.
Omien havaintojeni perusteella ihmiset yleensä arvostavat sellaisia ominaisuuksia vastapuolessa jotka tosiasiallisesti hivelevät kuuntelijan itsensä egoa. Usein vieläpä halutaan että vastapuoli on vähän tyhmempi kuin itse. Juhlapuheet on sitten oma lukunsa.
Tosiasiallisesti tuo mainitsemasi sosiaalinen näkökulma siten mittaisi lähinnä perseennuolennan taitavuutta.