Mulla on ollut vihasuhde toista vanheempaani kohtaan jo niin kauan kun muistan. Hän on aiheuttanut mulle monen vuoden helvetin ja itseinhokierteen enkä pysty oikeastaan ikinä puhumaan sille normaalisti, nauramaan tai olemaan oma itseni sen läheisyydessä. Kotona vietetty aika on jatkuvaa teeskentelemistä koska en voi enkä saa näyttää tunteitani.
Kun olin pieni, tämä henkilö mm. kielsi mua itkemästä, käytti mua "psyykkisesti" hyväkseen huutamalla mulle ja saamalla mut tuntemaan oloni syylliseks vain koska Sitä itseään vitutti, aiheutti mulle turvattomuuden ja hylkäämisen tunteen monella eri tapaa..
Se syytti mua aina kun olin kuumeessa/oksennustaudissa tai muuten sairas, että minä ITSE olin aiheuttanut tämän kyseisen vaivan (vaikka koko meidän koulun väki olis ollut kyseisessä taudissa tai uutiset justiin raportoinut valtavasta flunssa-aallosta). Kerran 9-vuotiaana valittaessani lähes 2 kuukautta kestäneestä mahakivusta (sanoin Sille että epäilin maitotuotteiden aiheuttavan tämän kivun koska maitoallergiaa on suvussani) Se tyrmäsi ajatukseni täysin, hyökkäsi vastaan sanomalla että valehtelin vain, koska halusin pinnata koulusta (olen tunnollinen oppilas, aina ollut ja Se tietää sen) ja sanoi sitten että 'kyllähän minä tiedän mikä sulla on, ne on kuukautiset, mikä helvetti siinä on että et oo kertonut mulle??' Ja sitten kun ne 5 vuotta myöhemmin oikeasti alkoi niin Se kailotti meidän talossa kovaan ääneen että kuka täällä varastelee mun siteitä? Jonka jälkeen Se kysy että onko mulla alkanut ja kun itku silmässä uskalsin sanoa että on, niin Se vaati tietää tarkan päivän että millon se oli tapahtunut ja seuraavana päivänä ei niitä siteitä enään mistään löytynytkään. Se perkele piilotti ne multa.
Se tunkeutui mun yksityisyyteen tutkimalla mun laatikoita ja oon yllättänyt sen kerran jopa tonkimasta mun roskista. Sanoi vaan että pitää vähän katsoa minkälaista jätettä sulta tulee.
Se on tehnyt niin lukemattomia asioita mitkä on tuhonnut mua, mun yksityisyyttä, mun terveyttä ja mun mielenterveyttä että oon ollut karkaamisen, itsemurhan ja Sen tappamisen partaalla mut joku (ei hajuakaan mikä..) on saanut mut aina rauhoittumaan ja jaksamaan. En kyllä oikeasti tiedä mikä tai kuka koska en kellekkään ystävälle tästä paljon puhu.
Nyt oon kohta kouluni päättänyt ja muutan pois täältä 24h helvetistä. 350km:n päässä on tiedossa asunto ja ainakin väliaikainen työpaikka ja oon päättänyt että en enää halua tätä ihmistä nähdä ikinä. Haluan vihdoin olla vapaa. Oon harkinnut että en kertakaikkiaan jätä minkäänlaisia yhteystietojani Sille.
Syy miksi kirjoitin tästä yleiselle keskustelupalstalle on se että haluan tietää onko muilla kokemuksia samasta?
Entä oletteko onnistuneet katkaisemaan välinne kokonaan?
Voisiko joku kertoa oman tarinansa.
Mietin myös että onko oikein vihata niin 'läheistä' ihmistä? Koska minä todellakin vihaan. En sillä tavalla että se sumentaisi kaiken muun, vaan juuri niin paljon että pystyn surutta unohtaa Sen ja estää Sitä enää ikinä terrorisoimasta mun elämää.
Kun olin pieni, tämä henkilö mm. kielsi mua itkemästä, käytti mua "psyykkisesti" hyväkseen huutamalla mulle ja saamalla mut tuntemaan oloni syylliseks vain koska Sitä itseään vitutti, aiheutti mulle turvattomuuden ja hylkäämisen tunteen monella eri tapaa..
Se syytti mua aina kun olin kuumeessa/oksennustaudissa tai muuten sairas, että minä ITSE olin aiheuttanut tämän kyseisen vaivan (vaikka koko meidän koulun väki olis ollut kyseisessä taudissa tai uutiset justiin raportoinut valtavasta flunssa-aallosta). Kerran 9-vuotiaana valittaessani lähes 2 kuukautta kestäneestä mahakivusta (sanoin Sille että epäilin maitotuotteiden aiheuttavan tämän kivun koska maitoallergiaa on suvussani) Se tyrmäsi ajatukseni täysin, hyökkäsi vastaan sanomalla että valehtelin vain, koska halusin pinnata koulusta (olen tunnollinen oppilas, aina ollut ja Se tietää sen) ja sanoi sitten että 'kyllähän minä tiedän mikä sulla on, ne on kuukautiset, mikä helvetti siinä on että et oo kertonut mulle??' Ja sitten kun ne 5 vuotta myöhemmin oikeasti alkoi niin Se kailotti meidän talossa kovaan ääneen että kuka täällä varastelee mun siteitä? Jonka jälkeen Se kysy että onko mulla alkanut ja kun itku silmässä uskalsin sanoa että on, niin Se vaati tietää tarkan päivän että millon se oli tapahtunut ja seuraavana päivänä ei niitä siteitä enään mistään löytynytkään. Se perkele piilotti ne multa.
Se tunkeutui mun yksityisyyteen tutkimalla mun laatikoita ja oon yllättänyt sen kerran jopa tonkimasta mun roskista. Sanoi vaan että pitää vähän katsoa minkälaista jätettä sulta tulee.
Se on tehnyt niin lukemattomia asioita mitkä on tuhonnut mua, mun yksityisyyttä, mun terveyttä ja mun mielenterveyttä että oon ollut karkaamisen, itsemurhan ja Sen tappamisen partaalla mut joku (ei hajuakaan mikä..) on saanut mut aina rauhoittumaan ja jaksamaan. En kyllä oikeasti tiedä mikä tai kuka koska en kellekkään ystävälle tästä paljon puhu.
Nyt oon kohta kouluni päättänyt ja muutan pois täältä 24h helvetistä. 350km:n päässä on tiedossa asunto ja ainakin väliaikainen työpaikka ja oon päättänyt että en enää halua tätä ihmistä nähdä ikinä. Haluan vihdoin olla vapaa. Oon harkinnut että en kertakaikkiaan jätä minkäänlaisia yhteystietojani Sille.
Syy miksi kirjoitin tästä yleiselle keskustelupalstalle on se että haluan tietää onko muilla kokemuksia samasta?
Entä oletteko onnistuneet katkaisemaan välinne kokonaan?
Voisiko joku kertoa oman tarinansa.
Mietin myös että onko oikein vihata niin 'läheistä' ihmistä? Koska minä todellakin vihaan. En sillä tavalla että se sumentaisi kaiken muun, vaan juuri niin paljon että pystyn surutta unohtaa Sen ja estää Sitä enää ikinä terrorisoimasta mun elämää.
Vastaukset 14
Vanhimmat
ole rakastamisen arvoisia.
Eivätkä etenkäään kunnioituksen.
Lapsien on kestettävä isän/äidin mielivalta.
Kunnes kasvavat.
Luulen ,että sinua auttoi kestämään ajatus tulevasta aikuisuudestasi "paosta".
Minua auttoi.
Sinulla ei ole mitään syytä jättää osoitettasi etc, jollet sitä halua.Välit pystyy katkaisemaan kokonaan.
Miten on muun suvun laita?
Monia estää syyllisyydentunto (sen aiheuttamisessa ovat äidit suurmestareita!) ja harhakäsitys siitä,että vain tyhmaät teinit "vihaavat" vanhempiaan.
Vanhemmat tarkoittavat vain hyvää....
Aikuisen kuuluu olla järkevä ja anteeksiantava jne
Välien kokonaan katkaisulla en tarkoita,että kehitetään vartavasten riita ja lähdetään kovaäänisesti solvaten.
Älä tee asiasta suurta numeroa vaan haihdu kepeästi.Unohda.
Muulla tavoin et pysty heitä "voittamaan".
Älä tuhlaa elämääsi riita/syyllisyys/sovinto/repiminen/riita-linjalla.
Itse muutin toiseen maahan heti kun koulu oli käyty.Niin kauas kotoa kuin mahdollista.Paras ratkaisu elämässäni.
Sinua ei ole lannistettu,olet vahva.
Ja kirjoittaminen on usein parempi tapa purkaa itseään kuin muille puhuminen.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kykyä unohtaa.
Onnea matkaan.
Kiitos rohkaisusta.
Kirjoituksesi vahvisti käsitystäni siitä että oikeasti voin ja saan irtautua elämäni helvetin aiheuttajasta. >Pako> on tilannettani hyvin kuvaava sana, >pelastautuminen> ehkä vielä parempi.
Aijon tehdä sen kuvaamallasi tavalla, kaikessa hiljaisuudessa ja suurempaa hälyä aiheuttaen. Eikä minun tarvi muuttoni jälkeen ajatella koko henkilöä - ei vihata, ei sääliä.
Tiedän että jos haluaisin Hänelle itselleen lähteä todistelemaan että Hän, juuri Hän on syyllinen minun vaikeaan elämääni, saisin vääntää kättä vuosikymmenet. Ja luultavasti Hän manipuloisi minut uskomaan että minussa itsessänihän se vika on kaikki ne vuodet ollut.
Siksi jätän sen saastan oman onnensa nojaan. Minä en ole vastuussa hänelle, en mistään. Nyt vielä suhteellisen selväjärkisenä on aika lähteä.
Tiedän tuon syyllistämiskeinon, ja se on valitettavasti tehonnut vanhempaan sisareeni. Onneksi olen ne juonet oppinut ja osaan niitä välttää.
Suvustani sen verran, että en ole ikinä oppinut edes tuntemaan heitä kunnolla. Tämä ihan vain sen takia koska toisen vanhempani perhe ja suku oli Hänen mielestään niin huono valehteleva juonitteleva ja läpimätä että heidän kanssaan ei saanut treffailla. Nyt vasta tajuan että asia on aivan päinvastoin. Ja omiin vanhempiinsa Hänellä on inhosuhde: muodon vuoksi vieraillaan isänpäivänä ja jouluna, mutta arkena vältetään kuin ruttoa ja haukutaan minkä keretään.
On joskus tehnyt mieli kysyä että onko tämä kenties sukupolvelta toiselle siirtyvä perintökalleus.
Minä en Häntä voi muuttaa, eikä se ole minun tehtävänikään. Onneksi voin viimein keskittyä elämääni vapautuneesti ja syyllisyyttä tuntematta.
Tiedän että minun osaltani tämä tarina päättyy onnellisesti. Hänen kohtalostaan en yksinkertaisesti välitä.
...tämähän on aivan kuin itseni kirjoittamaa! Uskomatonta että jollakin muulla voi olla niin samanlainen tilanne kuin itselläni...
Vanhempiaan ei voi itse valita. Rakkaus ja kunnioitus eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä, vaan ne on aina ansaittava. Tässä tilanteessa milestäni voit vihata kaikessa rauhassa, ja jos sinusta tuntuu että haluat katkaista kaikki yhteydet kotiisi, tee ihmeessä niin.
Olisi todella hyvä, jos voisit käydä myös keskustelua asioista hyvän terapeutin kanssa. Lapsuuden traumat ovat saattaneet jättää sieluun pahojakin jälkiä, jotka alkavat todella vainota vasta myöhemmin aikuisena.
tarkoittaa usein sitä,että vanhoja asioita jauhetaan ja jauhetaan.
Ei hyvä.
No ei todellakaan tarkoita.
Vanhoista asioista jauhaminen tekee kipeää mutta lopulta se auttaa ja tuo paremman olon. Vanhat kipeät asiat on hyvä saada itselleen selviksi jottei ne myöhemmin vaivaa. Tunteiden solmut auki...
Inhoan syvästi ja VILPITTÖMÄSTI äitiäni. Kuten sinullakin minullakin on vaikeaa. Minulla on vaikeaa joskus olla oma itseni missään, varsinkaan kotona. En pysty luottamaan täydellisesti keneenkään,en edes parhaimpiin kavereihin. En osaa kertoa asioistani,tunteistani,koska äiti aina(pienestä asti)kielsi kertomasta perheen tapahtumista kenellekään,enkä saanut paljastaa itsestänikään mitään. Hän arvosteli,oikestaan haukkui, kaikkea mikä liittyy minuun: minua itseäni,vaatteitani,ystäviäni,koulunkäyntiäni,harrastustani siis kaikkea!olen vasta 17 vuotias ja 16½vuotta hän kidutti minua. Isäni halusi pelastaa minut ja päästi minut muuttamaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Nyt näen äitiäni vain noin kahden viikonlopun verran kuussa ja sen kestän helposti,koska tiedän että se kestää vain kaksi/kolme päivää ja pääsen pois.
Inhoan itseäni ja pelkään kaikkea,pelkään eniten muiden ihmisten kritiikkiä. Nyt muuton jälkeen elämä tuntuu paljon paremmalta, mutta haavoista ja kaikesta muusta paraneminen vie vielä monta vuotta. En ole ikinä kenenkään tukea saanut(paitsi ex-poikaystäväni) enkä sitä haluakaan, vaikka toivoisin jonkun auttavan minua.Äitini on myös pilannut isäni elämän ja minusta tuntuu pahalta,koska hän joutuu elämään vieläkin kokopäiväisesti helvetissä.
Lyhyesti sanottuna äiti käytti minua hyväkseen tunteakseen itsensä paremmaksi. Hän yritti aina ALISTAA minut kaikkeen,hänellä ei ollut kavereita ja yritti pitää minut VAIN hänen vierellään.Minulla ei ollut omaa elämää. En ikinä tajunnut,mutta hän on alkoholisti. En edes tajua montako vuotta hän on ollut. Pidin kaikkea mitä meidän "perheessämme" tapahtui niin normaalina. Nyt hieman vanhempana ymmärrän. Hän sanoi aina inhoavansa minua,halusi tappaa minut ja toivoi että olisin syntynyt poikana ja että olisi pitänyt tehdä abortti.Ja kaikkea muuta paskaa mihin olen jo tottunut.
Isäni tässä taajoin ehdotti että menisin terapeutille,tai jotain ettei minulle jäisi traumoja loppuiäkseni ja muuttuisi hänenlaisekseen. Naurahdin,mutta salaa toivoin että voisin. En vain pysty.
Tämä on vain minimaalinen osa koko totuutta. Siihen menisi monen monta riviä jos kertoisin mitä kaikkea paskaa olen joutunut jo elämässäni kokemaan. Aina juopuneena hän ärsyttää minua,viimeksi kun olin kotona hän löi ensimmäisen kerran minua kasvoihin,leukaan. Ikinä ennen hän ei ole kasvoihini koskenut. Hän joko potkii minua tai lyö muualle vartaloon. Ikäni lisääntyessä hän on jopa kuristanut minua. Mitä minä tein,tönäisin vain kauemmas ja itken. Itken yön pimeydessä ja toivon jonkun vievän pois minut. Olen nuoremapana miettinyt itsemurhaa(mutta en uskaltanut tehdä mitään)ja hänenkin murhaamista. Isääni hän on myöskin pahoinpidellyt.
Suurin pelkoni on,että perin joitakjin hänen "taipumuksiaan".Alkoholistia minusta ei ainakaan lähiaikoina tule,inhoan kaikkia jotka ovat juovuksissa.
Minä todellakin inhoan äitiäni.Jos en näkisi häntä enää ikinä,niin tuskimpa elämäni kauheasti tuhoutuisi.
Anteeksi kirjoitusvirheitäni,kirjoitin tunteen vallassa.
Äiti,pilasit nuoruuteni,kasvuani aikuisuuten et varmasti pilaa.
asioistani,tunteistani jne." kirjoittamasi näytti niin suunnattoman tutulta,että hetken jo luulin sen olevan omaa tekstiäni....
Toisaalta olen vuosien varrella havainnut,että hyvin,hyvin harvalle voi kertoa "vihaan vanhempiani".
Asia on iso tabu.
Toivotan onnea ja voimia myös sinulle.
Vapauden päiväsi häämöttää jo.
miun äiti ei oo edes ihminen. viime aikoina on tuntunu siltä. olen kasvamassa aikuiseksi, käynnistämässä omaa elämää oman avopuolison kanssa. suhteemme on avoin ja voin puhua hänelle mistä vain. koko lapsuuden olen joutunut pitämään pahaa oloa sisälläni. äiti on harrastanut psyykkistä väkivaltaa minua kohtaan koko ikäni. alan tajuta sen vasta nyt kun oma mielenterveyteni on kriisissä. miula ei oo salaisuuksia joita en miehelleni vois kertoa. viime aikoina olen sitten alkanut purkautua oikein kunnolla näistä kaikista lapsuuden traumoista.
eilen soitin kotiin ja kerroin äidille että olen sairaslomalla koulusta todella hälyyttävien oireiden ilmettyä. se raivos kun hullu että koulun takia ei perkele sairaslomia pidetä ja että miun miehessä on vika ja miussa itessä. se ihminen tartteis kans hoitoo oikeen isolla H:lla. teki siinä puhelun aikana hyvin selväks sen että ei meistä sisaruksista välitä ja totes vaan että eikö teistä helvetti pääse jo eroon. mietin vaan että miten sitä on jaksanu nämä vuodet kuunnella sitä piilovittuilua.
isä on kyllä käyny sen naisen kanssa läpi yhen helvetin. rakastan isää todella paljon.
Ensimmäinen kerta kun löydän "kaltaisiani"....
Tilanteni on ollut aina hyvin hankala koska välit molempiin vanhempiin ovat aina olleet todella huonot. Syyt vihaani ovat moninaiset enkä niitä kaikkia jaksa kertoa mutta pääpiirteissään syyt ovat äidin välinpitämättömyys (kiinnosti enemmän muut miehet ja viina kuin omat lapset) ja väkivaltainen ja dominoiva isä joka hakkasi niin äitiä kuin minua.
oloasi helpottaa se,että olet löytänyt "kaltaisiasi".
Vielä enemmän toivon,että et enää asu kotonasi,vanhempien mielivallan alla.
Mielivallan ja väkivallan...
Parempaa huomista toivottaen
Minä vihaan äitiäni. Toisaalta olen alkanut säälimään häntä. Asuimme kahdestaan. Olin ainoa lapsi ja äitini oli hyvin dominoiva. Ja omituinen. Jollain lailla verrattavissa sinun äitiisi käytökseltään. Kotoa pois muuttamisesta hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan ja muutinkin ilmoittamatta, jätin vain lapun pöydälle, samaan kaupunkiin. Äitini sairastui psyykkisesti, oli sairaalahoidossa useita kertoja.
Syntyi esikoinen. Välit suhteellisen normaalit. Syntyi toinen, jolloin äiti taas sairaalassa. Välillä parempaa. Syntyi kolmas. Tuli avioero (minulle). Äiti alkoi soittelemaan päivittäin, puuttumaan minun elämääni, sotkeutumaan joka väliin, neuvomaan, haukkumaan... Välit tasaiseen tahtiin huononivat.
Monen vuoden jälkeen sain kuulla asiasta, jota äitini oli minulta koko ikäni pimittänyt. Aloin pikkuhiljaa vihaamaan äitiäni. En jaksanut ymmärtää.
Tällä hetkellä välit täysin poikki. En halua kuulla hänestä mitään. Lapseni ovat hänen kanssaan tekemisissä ja näin tiedän missä mennään (sairauden takiakin). Olen ymmärtänyt, että äitini on läheisriippuvainen. Hän elää vain minun perheeni kautta.
Suhtautumiseni ei varmastikaan ole oikea, mutta ahdistun äitini ollessa lähellä niin paljon, että näin on parempi. Nykyinen mieheni ei ymmärrä. Ei kai oikein kukaan voi ymmärtää. Pääasia, että itse tietää, miten on paras!
Vihasin, siis todellakin VIHASIN, ja pelkäsin isääni ihan pikkulapsesta asti täysi-ikäiseksi tulooni saakka.
Tämä on tietenkin helppo tuomita pelkäksi teini-ikäisen kapinoinniksi, mutta silti mielestäni viha on tässä asiassa oikea sana, koska tunsin niinkin voimakasta vastenmielisyyttä häntä kohtaan "oikeista" motiiveista.
En vihannut häntä minkään yksittäisen tapahtuman takia tai hetkellisen suuttumuksen hetkinä, vaan ihan kokonaisvaltasesti ko. henkilön harjoittaman jatkuvan henkisen ja fyysisen väkivallan, alistamisen, uhkailun, väheksymisen jne. ansiosta.
Pidän isääni ainakin epäsuorasti syyllisenä siihen, että olen mitä olen. En pysty normaaleihin ihmissuhteisiin (seksuaalinen kanssakäyminen on ihan poissuljettu asia), olen sulkeutunut ja epäluuloinen, en luota keneenkään, kärsin syömishäiriöistä ja huonosta itsetunnosta.
Nykyisin en enää vihaa: en tunne yksinkertaisesti YHTÄÄN MITÄÄN kyseistä henkilöä kohtaan, enkä halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Nykyistä tilannetta voisi luonnehtia täydelliseksi (molemminpuoleiseksi?) välinpitämättömyydeksi.
Asian myöntäminen itselle, sekä sen hyväksyminen, ettei omasta vanhemmastaan ole pakko pitää saati "rakastaa" tätä, on helpottanut syyllisyydentuntoani asiasta.