Kertominen poikaystävälle

Mä kerroin muutama kuukausi sitten poikaystävälle, että mulla on bulimia. Halusin kertoa, koska salailu vaivasi mua ja halusin olla rehellinen. Asiasta kertominen oli mun mielestä oikea ratkaisu. Poikaystävä oli tosi ymmärtäväinen, lohdutti mua ja aina välillä kyselee mun vointia tän asian suhteen. Kyllä se oli aavistanutki, ettei mun suhde ruokaan ole ihan normaali...

Oikeastaan kertominen ei oo pahemmin muuttanut meidän suhdetta, paitsi no onhan se helpompi olla toisen kanssa kun ei tarvi salailla ja valehdella. Poikakin tietää, että oon vakavissani sen suhteen, kun näin ison asian paljastin.

Kertomista ennenkin oon yrittänyt parantua, mutta sen jälkeen ehkä vieläkin enemmän. Tuntuu kivalta kun voi kertoa jollekin, jos on pystynyt olemaan oksentamatta kokonaisen päivän. Aika harvoin mä pystyn kertomaan, koska niitä päiviä on edelleenki harvoin. Kuitenkin poikaystävä tukee mua tässä asiassa ja on ymmärtänyt, ettei tää oo mulle helppoa.

En kertonut pakon edessä, ainoastaan omasta tahdosta. Tuntui väärältä pimittää sitä tietoa häneltä ja ajattelin että parempi kertoa siitä heti, koska myöhemmässä vaiheessa asiasta kertominen muuttuisi yhä vaikeammaksi. Aluksi hän oli tietenkin ihmeissään eikä oikein ymmärtänyt asiaa. Välillä näytti siltä että hän antaisi minulle kaksi vaihtoehtoa, valitsisin joko hänet tai bulimian.

Nyt kun suhteemme on edennyt vakavalle pohjalle, hän ymmärtää jo bulimiaani. Olemme keskustelleet asiasta tunti kausia, joten olisi ihme jos hän ei ymmärtäisi. Tietenkään hän ei pidä bulimiastani mutta tietää myös sen ettei voi pakottaa minua valitsemaan joko häntä tai tätä katalaa sairautta. Mielestäni oli oikein kertoa tästä sairaudesta hänelle heti alkuaikoina koska olisi ollut hankalaa salata tätä. Poikaystäväni on tukenut minua vaikeimpina hetkinä, hänestä on ollut suuri apu ja on edelleen.

Bulimiasta kertominen ei sinällään ole muuttanut suhdettamme, paitsi että hän ei koskaan tarjoa minulle mitään sellaista ruokaa minkä luokittelen "vääräksi". Myöskään minun suhteeni bulimiaan ei ole muuttunut suuntaan eikä toiseen. Syömishäiriö jonkin verran hiertää välejämme, sillä se tulee olemaan meidän välissämme aina. Välillä mietin, kuinka pystyn elämään seurustelusuhteessa kun minulla on ikään kuin kaksi rakasta, poikaystävä ja syömishäiriö. Entä sitten kun lähivuosina muutamme yhteen, miten me kaikki mahdumme saman katon alle? Siinä on miettimistä kerrakseen.

tahdosta ja tänään vihdoin hain ammatti apua tähän paskaan. :) Poikaystävän ansiota.

en ole kertonut avomiehelleni mitään asiasta, enkä kerro. En voi sanoa että tämä paska¨johtuisi hänestä, mutta tämä sairaus, jota ennen halveksuin ja pidin täyshullujen hommana on tullut minulle hänen kanssa ollessani, joten jos kertoisin, luultavasti kertoisin sen siksi, miksi tämä minulla onkin, eli huomion vuoksi, ja saisin mitä?? no en ainakaan huomiota. tätä en ole kenellekään kertonut, enkä kerro...

Kerroin ensimmäiselle poikaystävälleni noin kaksi vuotta sitten. Soitin hänelle ja sanoin että on tärkeää asiaa ja hän tuli meille. Kerroin siinä sitten aikani kiemurreltuani, että mulla on bulimia, minkä jälkkeen poikaystävä oli hetken hölmistyneen näköisenä ja sanoi sitten "toiko oli sun asias? Sama kun selittäisit et on kauheen tärkeetä asiaa ja sitten kertoisitkin ettei joulupukkia oo olemassa."
Ei jääny hyvä maku suuhun kertomisesta. Lihosin sitten kun aloin masentua, mikä sai hänet pettämään ja minut lopettamaan suhteen.

Toiselle poikaystävälle kerroin parin kuukauden seurustelun jälkeen ja hän olikin paljon ymmärtäväisempi. Sanoi että tiesi jo asiasta, mutta odotti että ite kerron sen hänelle. Noin kuukausi sitten erottiin kun tajusin että bulimia vie niin paljon elämästäni etten voi seurustella. Bulimia voitti jopa täydelliseltä tuntuvan miehen.

Kerroin, ja tavallaan kadun sitä, sen jälkeen en enää peittäny asiaa ollenkaa. Oksentelin aina kun olin siellä, siellä se oli helpompaa kuin kotona. Sairauteni on tavallaan melkeen rikkonut suhteemme, poikaystäväni kärsii tästä ehkä enemmän kuin minä. Hän on monta kertaa itkenyt että ei jaksa enää kattella kun mä voin niin huonosti ja yrittäny pakottaa hoitoon. Nyt oon valehdellu pari kertaa että oon menossa psykiatrin arviointiin, paskat.. Tosin hän sai tietää valehtelustani ja sano että ens kerralla tulee mukaan kattomaan että menen sinne lääkärille.. saa nähdä mitä käy, pelottaa helvetisti:'( rakastan sitä miestä yli kaiken, mutta tavallaan en tahdo päästää irti tästä "ystävästäni". apua:'(

Mmmm no itse olen päässyt vuoden sisällä bulimia -käyttäytymisestä eroon, joskin ajatukset ja mahdolliset aikeet ovat jääneet. Kerroin bulimiastani poikaystävälleni riitelyn ohessa, kun hän mm. haukkui vatsaani =D Vähän katkerana kommenttina heitin kyllä mut sanoinpahan kuitenkin. Ei vastannut tähän mitään, eikä ole puhunut koko asiasta sen jälkeen.. Vähän ihmetyttää kyllä et eikö hän ottanut tosissaan vai eikö kiinnosta.
Oikeastaan hänen suhtautumisellaan ei ole mitään väliä, kun oon niin loppusuoralla tän asian kanssa.. En halua samaa enään.

mä en uskaltanu kertoo mun poikaystävälle bulimiastani. mä olin ihan paniikissa ku se alko miettimää et mikä mua vaivaa (se kysy et onks mul bulimia! ja mä kielsin kaiken). mä olin ihan paniikissa ja menin kotiin. pari päivää sen jälkee mä jätin sen. mä en pysty viel kertoo täst kellekkään, vaikka mä oon sairastanu tätä jo yli kaks vuotta.
mun silloinen poikaystävä on kyselly tosi usein, et miks mä jätin sen, ku meillä meni tosi hyvin. mä oon sanonu, et mä en vaa enää tykänny siitä sillä tavalla ku alussa. Se väittää ymmärtävänsä, mut jos se oikeesti ymmärtäis, nii se ei kysyis seuraavana päivänä uudestaa.
mulle tulee viel välil sellanen olo, et mä haluisin olla sen kans. mut mä en pysty kertoo totuutta, enkä mä haluu valehdellakkaan. sit ku mä oon hoitanu itteni kuntoon, mä voin sen jälkeen ettiä itselleni uuden miehen.

jos sul on vähänki sellanen olo, et sä voit luottaa siihen ja se ei kerro asiasta kellekkään, nii kerro sille! sä et haluu oikeesti valehdella sille ja mä voin kertoo, ettei kannata jättääkään sitä, koska sä vielä varmaan tuut katumaan sitä..:(
TSEMPPIÄ!

Mulla on sekamuotoinen syömishäiriö, ahmimista, paastoamista, oksentamista... Poikaystävä tietää mun sairaan suhteen ruokaan, näkee että en syö, näkee että jonakin päivänä putsaan kaapin ruoasta... mutta en ole sanonut ääneen oksentavani. Valitan hiljaa, että en ole tyytyväinen itseeni, käyn lenkillä aina ruoan jälkeen...Jotenkin tuo sana "bulimia" ja oksentaminen hävettää mua kauheesti. Enkä aio sanoa sitä häpeän vuoksi poikaystävälleni. En näe että se olisi meidän suhteen kannalta mitenkään oleellinen asia, olemme nyt jo todella onnellisia yhdessä.

Minä kerroin aikani salailun jälkeen poikaystävälleni sairastavani bulimiaa. Kyseessä oli pitkäaikainen suhde, jonka kuitenkin buliminen puoleni onnistui romuttamaan. Poikaystäväni suhtautui ensiksi asiaan hyvin, mutta lopulta hän väänsi ymmärtämättömänä veistä vain haavoissani sanomalla ettei kyse ole sairaudesta vaan siitä, ettei minulla ole itsekuria. Lisäksi olin kuulemma huomiohakuinen ja koko ''sairaus'' oli teennäinen. Viimeinen tikki suhteelle oli, kun jouduin osastolle. Kerroin asiasta poikaystävälleni, joka sitten teki tärkeysjärjestyksen elämänsä asioille, eikä sairas tyttöystävä mahtunut edes top 10-listalle.
Olen kyllä sitä mieltä, että rehellisyys tämän sairauden kanssa on ihailtavaa ja minusta oikeastaan myös kannattavaa. Salailu aiheuttaa vain lisää ongelmia ja lisäongelmat mahdollisesti vain pahentavat bulimista puolta ihmisessä.
Toisaalta en kuitenkaan jaksa ollan entiselle rakkaudelleni erityisen katkera, sillä tiedän miten hankalaa tälläistä sairautta voi olla ymmärtää, ellei sitä omakohtaisesti ole joutunut kokemaan. Omalla tavallaan hän yritti kuitenkin ainakin aluksi auttaa.

Tsemppiä kaikille!

En kertonut, hän löysi oksennuskanisterini ja kysyi "älä sano et tää on sitä mitä mä luulen sen olevan?" Se oli kamalaa.

Hän sanoi haluavansa tukea minua parhaalla mahdollisella tavalla, mutta valitettavati hänen tukemisensa on kääntynyt lähinnä itseään vastaan. Hän on ilmaissut hyvin selvästi, että parantumiseni on hänelle kaikki kaikessa, ja siksi valehtelen aina kun hän kysyy olenko oksennellut! Hävettää niin paljon! Hän luulee, että hänen rakkautensa ja tukensa voi minut parantaa, mutta eihän se niin mene! Tuntuu kamalalta sanoa näin, mutta oikeasti hän ei tajua tästä sairaudesta paskaakaan! Se, että hän jo pelkästään asettelee kysymyksensä "kulta miten sulla on mennyt, oletko oksennelut paljon?" (ja tätä hän kysyy usein) saa minut tuntemaan itseni entistäkin luuserimmaksi, ja siksi en pysty muuta kuin valehtelemaan.

Ihan alussa, kun poikaystäväni sai tietää, olin hyvinkin rehellinen oksenteluideni suhteen. Mutta sitten kun aloin huomata, että kyllä-vastaus turhautti häntä entistä enemmän ja sai hänet ajattelemaan minun olevan sisuton ja välinpitämätön terveyteni suhteen, aloin vain vastata ei.

Tällä hetkellä olen hyvin ahdistunut, mutta en voi muutakaan. Tuntuu pahalta valehdella rakaalleen, mutta minkäs teet, kun hän ei halua kuulla totuutta (tämän huomaan jo pelkästää siitä, millä tavoin hän muotoilee kysymyksensä).

Tsemppiä kaikille ja hyvää kesää!

Terv. 21-vuotias nainen takana 2 vuotta anoreksiaa, 7 vuotta bulimiaa, kolme vuotta terapiaa/lääkkeit/lääkäräitä ja valoa ei näy vieläkään (ja totta puhuen tuskin tulee näkymäänkään, valitettavasti)

Olen kertonut, mutta samaan henkäykseen sanonut, että ymmärräthän, ettet sinä voi tehdä tälle asialle mitään, etkä millään tavoin auttaa minua. Se on omasta pääkopastani kiinni.

Olen kertonut lähinnä sen takia, että puolisko ymmärtäisi, että vaikka olen muuten huumorintajuinen tyyppi, niin letkautukset ja vitsit ulkonäkööni tai painooni liittyen jäävät kalvamaan ja pahentavat asiaa. Muistan jokaisen pahan sanan ties keneltä snägärijonon vierustoverilta vuosienkin takaa. Vaikka kyse olisi ihan puhtaasta hölmöilystä.

Hän ymmärsi todella hyvin, eikä sano ikinä ainuttakaan pahaa sanaa ulkomuodostani ja se tekee kyllä todella hyvää itsetunnolle, vaikka en ole tästä vaivasta eroon päässytkään. Hän ymmärtää myös sen, ettei voi vaivaan vaikuttaa, eikä painosta mihinkään suuntaan tai kysele vointia. Asiasta puhutaan ainoastaan silloin, jos minä aloitan keskustelun.

Terveydenhuollosta en ole saanut pätkääkään apua (vaikka pyysin), nyt koitan itse selvitä jo ties monettako vuotta. Vaikeinta on ollut se, että kun olen onnistunut vähentämään oksentamista, niin olen lihonnut. Noh, mutta päivä kerrallaan kohti terveellisiä elämäntapoja.

Kun mä kerroin mun eksälle mun bulimiasta olin ihan umpi kännissä (olin yrittäny kertoa asiasta aikaisemmin mut en vaan uskaltanu). Ensimmäinen kommentti oli "jos viel oksennat niin jätän sut". Sit yritin lopettaa ja menikin ihan hyvin hetken mut sit tuli taas sellanen kausi et oksensin usein ja kerroin asiasta taas ja tällä kertaa se sit "tajus" et asia ei oo niin yksinkertainen. Aika huonosti kuitenkin tajus kun tuli kommentteja kuten "ellet oo tyytyväinen itsees niin tee asialle jotain" "jos mä haluaisin laihtua ni en vaan söis mitään hyvää" (Tähän pitää viel lisätä et hän pysty syömään mitä vaan lihomatta)
Kun olen ite eron jälkeen lukenu netistä enemmän bulimiasta ni olen oikeen ruvennu miettii et miten ihmeessä me seurusteltiin jopa 2,5v kertomisen jälkeen ku jos hän oikeesti olis välittäny musta ni hän olis varmaan lukenu hiukan edes netistä ja tajunnu edes jotain. Kyse on kuitenkin mielenterveydellisestä sairaudesta eikä pelkästään laihtumisesta.
Tottakai oli hyvä et oli joku joka kuunteli, koska puhuminen auttoi vaiks toinen ei edes ymmärtäny. Ja vaikeeta on kans selittää kun en itse vielläkään tajua miks olen tällainen ruoka vammanen...

mäkin olin kaatokännissä kun kerroin, ja olin yrittänyt aikasemminkin kertoa mut ei vaan uskaltannu. Meillä oli tyhjä talo, joten kutsuin mun poikakaverin pari muuta frendii, homma loppu siihe et talo oli täynnä kutsumatont porukkaa ja mä olin vessas laattaamassa pahaa oloa pois. Kun ei lopulta enää meinannu laatta tulla, poikakaveri (joka myös oli vessas koska se halus kattoo et oon ihan okei) nii se anto mulle hammasharjan ja sano et kokeile täl, ehkä toi sun olo helpottaa jos saat sen ulos. Siin vaihees mä murruin kokonaa, koska se oliki mun bulimointi hammasharja jonka olin viime illalta unohtannu vessaan. Siinä kun hysteerisest itkin nii se kysy että mikä on hätänä, vähän luulen et se oli jo ennestään aavistellu et ei mun suhde ruokaan iha normaali ole. Istuin hiljaa itkien seinää vasten pytyn vieres melkei 10min sanomatta mitään, se ravisteli mua ja kysy et herranjumala mikä on. Lopulta keräsin kaikki mun kaatokänni rohkeudet ja sanoin sille että mä käytän tota hammasharjaa liian usein tällassii tilanteisii. Se hämmenty. Sitte selvensin asiaa sanomalla että mulla on bulimia. Se näytti tosi huolestuneelt, ja viel kysy et mitä kaikkee siihe bulimiaan tasan tarkkaa kuulu. kerroin kaiken. kerroin kans et viiltelen, se on aijemminki ksyynny et mitä ne arvet mun reisis oli. No, tuli vastaus siihenki. Sanoin sille et ymmärrän kyl jos halut lähtä nyt, ei kukaa tällast ongelmatapausta halu. Lähe vaa, mä ymmärrän. Eti parempi. Se sano että ei, se haluu vaan mut koska se rakastaa mua, ihan sama vaikka mulla onki syömishäiriö. Seuraavaan aamuna juteltiin asiasta ihan kunnolla, aj se oli edelleen sitä mieltä että se ei jätä mua. Kerto että se haluu auttaa mua kaikin mahollisin keinoin, ja oksentelu onkin vähentynyt huomattavast (ennen useasti päivässä, nyt muutaman kerran viikossa.) Oon onnekas kun mulla on noin hieno poikaystävä, ymmärtää ja tukee.

mä en tule koskaan kertomaan mun miehelle tästä. luultavasti en ikinä parane kokonaan ja mulle on parempi että asiasta ei puhuta ollenkaan ettei mee siihen että mun ongelma on maailman keskiö. mä haluan elää ekä märehtii tätä. oksentelu seuraa tossa vieressä mut se ei oo pääasia. sitäpaitsi sillon ku oon miehen kanssa (eli kun tullaan töistä kotiin) ni en mä ees keskity tähän enää.

Olen kertonut, mutta katunut suuresti. Jos saisin valita nyt, jättäisin kertomatta. Olin odottanut tukea (jonka antaminen ymmärrettävästi on vaikeaa kun välillä tuntuu ettei mikään auta), mutta tuen sijaan sain kuulla poikaystävältäni aina oksennettuani kuinka pettynyt hän oli minuun. Sain kuulla asian myös kun en syönyt. Toisin sanoen minuun petyttiin joka tapauksessa. Se ei kuitenkaan ollut syy siihen miksi olisi kannattanut jättää asia kertomatta vaan se, että poikaystävä sanoi ettei ehkä koskaan voi tehdä lapsia kanssani. En siis hänen mielestään ollut valmis äidiksi, välttämättä koskaan. Nykyään ajattelen myös itse niin, ehkä hän olikin oikeassa. Ei minusta äidiksi koskaan ole kun oman terveydenkin olen pilannut.

Mulla on ollu bulimia jo monta vuotta, en muista tarkalleen millon se sit alko ihan jokapäiväisesti koska mulla on ollu aika nuoresta asti ongelmia ruuan suhteen. Anyhow menin sit kertomaan mun poikaystävälle tos ~kuukausi sitte, pikku hiprakassa tietenki. Ei mun ollu tarkotus, mutta siinä ku höpötettiin muita asioita niin se jotenki tuli puheenaiheeks yhestä toisesta henkilöstä. Sit kyselin kaikkea että mitä mieltä se on bulimiasta ylipäänsä yms ja se sano että onhan se ällöttävää mutta tavallaan se säälii niitä ihmisiä joilla se on. Lopuksi möläytin, että mitä jos kerron yhen asian ja siitähän se jo arvas. Eikä siitä oo sen jälkeen kyllä puhuttukaan. Se halus miettiä asiaa rauhassa eikä tienny mitä sillä hetkellä ois sanonu, eikä sitä oo sen jälkeen puheeksi otettu.


Emmä tiiä oliko se sitte niin fiksusti tehty ku kerroin mut jostain syystä olin sen jo jonki aikaa halunnu kertoa ku en jaksa valehella. Nyt jälkeenpäin kyllä vaan kaduttaa että kerroin ja hävettää vaan niin maan saatanasti ku se tietää. Vaikka toisaalta en tiiä ottiko se sitä niin tosissaan koska en oo koskaan jääny kiinni mistään yms, mutta ois se kiva jos se ees jotain kommentois.. Tuntuu ettei sillä vaan kiinnosta.

Haluaisin parantua mut en tiiä/osaa/jaksa alkaa siihen prosessiin yksin. Tuntuu vaan siltä ettei se ymmärtäny/sillä ei kiinnosta koko asia, ku siitä ei oo sen jälkeen mitään puhuttu. Eikä se kertominen oikeestaan muuttanu meidän suhdetta mitenkään vaikka pelkäsin että se jättää niinku edellinenki joka sai tietää. Ainut muutos on se helvetillinen hävetys että mitä jos se huomaa jotain tai jos mä ällötän sitä yms. Eikä kertominen muuttanu munkaan suhtautumista tähän muuten ku että hävettää vielä enemmän.

Itse en ehkä ole paras puhumaan tästä aiheesta, koska en itse sairasta bulimiaa enkä mitään muutakaan syömishäiriötä, mutta avovaimoni sairastaa. Joten voin ehkä hieman valoittaa toisen osapuolen näkökulmaa. Avovaimollani on siis oikeastaan bulimian ja anoreksian sekoitus välillä paastoaa monta päivää ja välillä ahmii hirveitä määriä jota on sitten oksentamassa. Helppoa ei ole katsoa vierestä kun toisella on paha olo ja välillä tunnen itsenikin niin huonoksi ihmiseksi kun en pysty avovaimoani auttamaan vaikka tiedän varsin hyvin että paraneminen lähtee hänen omasta tahdostaan ja päätöksestään. Olin iloinen kun avovaimoni kertoi minulle syömishäiriöstään, koska nyt hänen ei tarvitse salailla minulta tätä asiaa. En koskaan laittanut avovaimoani valitsemaan mitään vaan sanoin että seison hänen tukenaan tapahtui mitä tapahtui ja olen myös sanojeni takana seissyt. Yritän kai sanoa että vaikka uskon kuinka vaikeaa on sairastaa syömishäiriötä kun se vaikuttaa kuitenkin joka päiväiseen elämään, mutta niin se vaikuttaa myös sen toisen joka päiväiseen elämään. Tiedän että syömishäiriötä sairastavalla ihmisellä on varmasti itsellä hankalampaa kun sillä toisella puoliskolla, mutta ei se ole toisellekkaan helppoa katsoa kun itselle se ehkä maailman rakkaimmalla ihmisellä on asiat huonosti. Mutta tsemppiä teille! :)

"Kun mä kerroin mun eksälle mun bulimiasta olin ihan umpi kännissä (olin yrittäny kertoa asiasta aikaisemmin mut en vaan uskaltanu). Ensimmäinen kommentti oli "jos viel oksennat niin jätän sut". Sit yritin lopettaa ja menikin ihan hyvin hetken mut sit tuli taas sellanen kausi et oksensin usein ja kerroin asiasta taas ja tällä kertaa se sit "tajus" et asia ei oo niin yksinkertainen. Aika huonosti kuitenkin tajus kun tuli kommentteja kuten "ellet oo tyytyväinen itsees niin tee asialle jotain" "jos mä haluaisin laihtua ni en vaan söis mitään hyvää" (Tähän pitää viel lisätä et hän pysty syömään mitä vaan lihomatta)
Kun olen ite eron jälkeen lukenu netistä enemmän bulimiasta ni olen oikeen ruvennu miettii et miten ihmeessä me seurusteltiin jopa 2,5v kertomisen jälkeen ku jos hän oikeesti olis välittäny musta ni hän olis varmaan lukenu hiukan edes netistä ja tajunnu edes jotain. Kyse on kuitenkin mielenterveydellisestä sairaudesta eikä pelkästään laihtumisesta."

kuin suoraan mun suhteesta, jota jatkui vuosia. eksä oli huomannut asian ennen kuin sitä itse itselleni myönsin, yksi syy eroon oli mun syömättömyys, surullisuuden lisäksi. on itsekästä ajatella, että mitä jos olisi mies etsinyt itsestään sen verran munaa, että olisi tukenut? ei olisi huomautellut ulkonäöstä, ei jokaisesta virheestäni. ja todellakin tulee mietittyä, miksei se ole voinut etsiä tietoa netistä, kun kone on päällä vuorokauden ympäri. pelaaminen ja luisevien silikonimuijien kuvat vie sen ajan. erosta on jo vuosia, kavereita ollaan vieläkin ja vaikka se kaikista ihmisistä on nähnyt eniten, syömättömyydet, ahmimiset, oksentamisen, kone unohtui päälle ja nää sivut auki, sivukaupalla tekstiä missä listaan syömiäni grammoja ja kuinka pääsen niistä eroon, päiviä ja öitä itkemässä vessassa laksojen aiheuttamaa järkyttävää mahakipua ja ripulia, ei sisäistä, että ruoka on mulle helvettiä ja kun olen tyhjentänyt puoli jääkaappia, tottakai peitän itseni ja tietenkään en anna pillua. siitä se sitten suuttuu.

jotkut ei vaan tajua. ikinä. julma totuus on, että niitä ei kiinnosta. on ihmisiä, joilta puuttuu empatia lähes täysin, ihmisiä jotka ovat antaneet itselleen täyden oikeuden itsekkyyteen. kyky ottaa muut huomioon on kadonnut.

ja sitten on niitä ihania miehiä ja naisia, jotka ymmärtävät ilman omaa kokemusta, jaksavat vierellä vaikka toinen on kipeä. syömishäiriö verottaa suhdetta aina jonkin verran, hienoja ihmisiä te, jotka osaatte ottaa huomioon ja rakastatte myös huonoina päivinä. onnekkaita te, jotka olette vierellenne tällaisen löytäneet.

mua ei oikeastaan haittaa, että suhde eksääni vetelee viimeisiään, lähes kaikki kaverini menettänyt ja perhe hajalla. tai haittaa, mutta siihen on tottunut. vaikka moni juttu paskantaa nyt niskaan, uskon (sokeasti?), että kun pääsen omilleni, kauas näistä ihmisistä ja mun on pakko selvitä yksin, jää tää sairaus myös taka-alalle. täysin en syömishäiriöstä eroon pääse, ja jossain tuolla on mies, joka kestää sen.